Miksi lapsi riehaantuu juuri ennen nukkumaanmenoa?

Kaava on tullut viime viikkoina tutuksi. Palattuamme koiran kanssa iltalenkiltä, teemme rutiininomaiset iltatoimet niin kuin aina ennenkin: syömme iltapalaa, hoidamme iltapisut ja -pesut, vaihdamme yöpuvut ylle ja könyämme sänkyyn rauhoittumaan iltasatujen ja -laulujen ääreen. Mante nukahtaa kainaloon yleensä toisen iltasadun aikana. Tunnelma on raukea, kun esikoinen siirtyy omaan sänkyynsä ja toivotamme hyvät yöt. Sitten, kuin salamaniskusta, nukahtamaisillaan ollut esikoisemme on täynnä virtaa.

Elämää sähköjäniksen kanssa

Sähköjänis kiitää pitkin kotia sängystään karkaillen, kikattaa, hekottaa, hyppii ja herättää riehunnallaan usein myös pikkuveljensä. Yksin nukahtamisen taito on muisto vain – välillä tuntuu, että nukkumisen taito ylipäätään. Vielä puoli yhdeltätoista – kolme tuntia rauhoittumisen aloittamisen jälkeen – kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

Googlaillessani ratkaisua ongelmaan huomaan, että samanlaisia haasteita on monissa muissakin lapsiperheissä. Tuntuu, että nukkumaanmenoajan sähköjänikset ovat oma lapsityyppinsä: toisille aivan vieraita, toisille sitäkin tutumpia.

Asiantuntijoiden ja keskustelupalstojen neuvoissa toistuu sama kaava: Neuvojat kertovat, että lapselle täytyy asettaa rajat ja toistuvat rutiinit, ulkoilua täytyy olla enemmän, sokeria vähemmän, ja että aikuisen pitäisi jaksaa puuhata lastensa kanssa myös tarhapäivän jälkeen. Sähköjänisten vanhemmat puolustautuvat kertomalla, että heillä on rajat, rutiinit, rutkasti ulkoilua ja yhteisiä leikkejä, eikä sokeri kuulu lasten ruokavalioon. Tämän jälkeen keskustelu tyssää tai joku heittää vielä epäuskoisen kommentin siitä, että heillä kyllä saadaan lapset näillä konsteilla nukkumaan.

Ennen olisin varmaan itsekin asettunut hyväätahtovien neuvojien rivistöön ja kuunnellut epäillen sähköjänisten vanhempien selityksiä. Mutta en enää. Sähköjäniksen kanssa eläessäni olen ymmärtänyt, että joidenkin lasten kohdalla edes viiden tunnin ulkoleikit, runsas yhteinen puuhastelu, sokeriton ruokavalio, rajat, säännöt ja rutiinit eivät aikaansaa rauhallista nukkumaanmenoa. Mikä siis neuvoksi?

Vielä kolme tuntia nukahtamisen jälkeen kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

lapsi vallankäytön ansassa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ajatukset Yle.fi:n artikkelissa (ks. alkuperäinen artikkeli TÄÄLTÄ) tarjoavat ensimmäistä kertaa jotakin kättä pidempää tilanteeseen, jossa kaikki muut keinot on jo kokeiltu:

”Lapset käyttävät aina valtaa, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. He vain jäävät itse ansaan, he eivät oikeasti haluakaan pyörittää sitä sirkusta. Lasten manipulatiivista käyttäytymistä ja vedättämistä ylläpitää se, että aikuiset lähtevät voimakkaasti tunteella mukaan. Ehkä paras tapa on viileä suhtautuminen ja ettei lähde siihen peliin.”

Lapset ovat siis kuin koirat: Tykkäävät kaapata vallan itselleen, mutta ovat kuitenkin helpottuneita, kun se otetaan heiltä pois. Yritän miettiä, missä kohdin meillä on voitu mennä vikaan. Kenties siinä, että aina jossain vaiheessa sängystäkarkailurumbaa pokerinaamani pettää ja hermostun esikoiselle. Tai siinä että kun Mante herää kesken unien isoveljen mekkalointiin, kotona alkaa täysi sirkus, eivätkä käteni yksinollessa riitä sekä heränneen vauvan että kikattavan karkailijan tyynnyttelyyn. 

[Jos lapsi on jo viety nukkumaan] ”ei tulla siihen vierelle ja viedä vettä ja milloin mitäkin. Lähdetään siitä, että ’sinä olet jo siellä sängyssä peiton alla enkä minä ala kanssasi käymään mitään show’ta’”, neuvoo Sinkkonen. Tämän olen oivaltanut jo itsekin, mutta päätän keskittyä siihen, että karsin toiminnastani kaiken ylimääräisen, kun iltariehunta alkaa.

Tunnelma on raukea, kun toivotamme hyvät yöt, mutta yhtäkkiä, kuin salamaniskusta, esikoisemme on taas täynnä virtaa.

vähäeleisesti ja vähäsanaisesti

Seuraavana iltana kaikki sujuu rauhallisesti: Mante nukkuu ja esikoinen jää omaan sänkyynsä odottamaan unta. Minä painelen suihkuun. Kuluu muutama minuutti, kun alkaa kuulua juoksuaskelia ja kikatusta. Hetkeä myöhemmin suihkun ovi avautuu, esikoinen kiljaisee ovensuussa ja ryntää karkuun. Palautan lapsen sänkyyn ja totean, että on yö ja yöllä nukutaan. Palaan suihkuun kuivaamaan itseni, väännän oven lukkoon. Taas kuulen kikatuksen ja juoksuaskeleet. Hetken päästä ovenkahvaa rynksytetään voimalla. Toistan sänkyynpalautuksen mahdollisimman vähäsanaisesti ja eleettömästi.

Sänkyynpalautuksia kertyy seuraavan tunnin aikana reilu 40. Tilannetta helpottaa se, että Mante ei onnekseni herää isoveljensä metelöintiin. ”Minulla on huono olo”, esikoinen yrittää. ”Huono olo päässä. Huono olo koska ei nukuta.” Totean tyynesti huonon olon johtuvan siitä, että on yö ja pääkin tahtoisi nukkua. (Meillä huono olo on tekosyy, jota käytetään useita kertoja pitkin päivää eri tilanteissa.) ”Suu ei saa unta, koska se haluaa vielä jutella”, esikoinen keksii seuraavaksi. Lupaan jutella suun kanssa heti seuraavana päivänä, mutta en nyt, kun on yö, jolloin kuuluu nukkua. ”Haluan äidin ja isun sänkyyn. Siellä uni tulee paremmin”, kuuluu viimeinen pyyntö. En suostu siihenkään, vaan kannan kolmevuotiaan omaan sänkyynsä. Pienen silmät ovat jo ristissä väsymyksestä.

Lopulta, vähän ennen puoli kymmentä, esikoinen nukahtaa omaan sänkyynsä. Niin aikaisin lapset eivät ole olleet nukkumassa aikoihin. Sirkuksestakin selvisin tunnissa. Päätän antaa taktiikalle mahdollisuuden. Sängystäkarkailut eivät varmastikaan ole vielä historiaa, mutta yritän olla tulevinakin iltoina mahdollisimman vähäeleinen ja vähäsanainen. Jospa nukkumaanmenovenkoilusta vähitellen päästäisiin…

Lue myös:

• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
• Vähäunisista lapsista
• Ystävämme Iltavilli

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!