Vietin juuri ikimuistoisen viikon lasten kanssa Lapissa. Tämänkertaisella Ylläksen lomallamme ehdimme testata liudan erilaisia talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon. Kyllä taas äidin kunto kasvoi!

hiihtäminen

Molemmilla lapsillamme on jo sukset – ei siksi että yrittäisimme muovata heistä tulevaisuuden hiihtolupauksia vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että Mante (1,5v) puki toistuvasti isoveljensä sukset eteisessä jalkoihinsa ja hiihti ympäri asuntoamme. Niinpä taivuimme hankkimaan molemmille veljeksille käytettyinä omat varusteet. (Lue lisää hiihtämisen harjoittelustamme TÄÄLTÄ.)

Lapissa lapset kävivät hiihtämässä neljästi. Esikoisen vauhti ja hiihtokunto riippui aina päivän fiiliksestä. Yhtenä päivänä 100 metriä riitti, toisena selvittiin 0,7 kilometrin lenkki taukotuvalle herkuttelemaan. Esikoista tuntui motivoivan myös se, jos pikkuveli hiihti perässä – samoin kuin Mantea kiritti isoveljen peesaaminen.

Mante suksi jo hieman itsekin, mutta tykkäsi erityisesti taktiikasta, jossa asetuin seisomaan hänen suksilleen heti siteiden taakse ja sivakoimme yhdessä eteenpäin. Välillä otin touhuun itselleni sauvatkin mukaan ja niihinkin Mante tarttui hanakasti kiinni itselleen sopivalta korkeudelta.

jänöjussin mäenlasku

Kahden hiihtäjän taktiikkaa käytin myös, kun lapset halusivat oppia laskemaan murtsikkasuksilla mäkeä. Asetuin laskuvuorossa olevan suksille seisomaan heti siteiden taakse ja laskimme mäen tällä tavoin yhdessä alas. Ylämäen lapset saivat yrittää kavuta omin voimin. Minä puolestaan kirmasin sillä välin taas mäen päälle laskemaan vuoroaan odottavan jänöjussin kanssa alas. Kyllä touhussa hyvän hien sai pintaan – ainakin äiti!

Neljänä päivänä lapset hiihtivät itse.

hiihtäminen ahkion kanssa

Toivon, että vielä joku päivä lapset innostuvat hiihtämään kanssani pitkiäkin lenkkejä (taukopaikkojen lätyt silmissä kiiluen). Vielä tänä talvena pitkät lenkit kuitenkin mahdollistuivat ahkion avulla. Meillä on kahden lapsen pyöräkärry, joka muuntuu myös suksilla kulkevaksi ahkioksi. Menopelinä se on perinteistä ahkiota kiikkerämpi, joten jyrkissä mutkissa ja epätasaisella lumella saa olla tarkkana, eikä isoihin mäkiin ole asiaa. Pyöräkärryahkiomme etu on kuitenkin se, että se taittuu kokoon ja mahtui näin ollen automme takakonttiin muiden reissukamojen jatkeena.

Ahkion kanssa hiihtäessä on hyvä asennoitua siihen, että vauhti ei päätä huimaa. Ahkiohiihtäminen on pikemminkin retkeilyä, mutta hiki siinä tulee. Kun kiskoo perässään 30-kiloista ahkiota, joka painaa puolet omasta painosta, pienissäkin mäissä saa tehdä töitä. Ainakin minulle palkinto on kuitenkin se, että ylipäätään pääsen hiihtämään silloinkin, kun olen yksin vastuussa lapsista. Lapset myös viihtyvät ahkiokärryssä ja jopa päiväunet lopettanut esikoinen nukahtaa usein sen kyytiin. Tämän talven olen hiihtänyt pitkälti vain ahkion kanssa. Kun Lapissa pääsin pariin kertaan itsekseni ladulle, huomasin hiihtokuntoni olevan kuitenkin yllättävän hyvä. Lipsuvatkin sukset tuntuivat suorastaan lentävän eteenpäin, kun 30 kilon kuorma katosi kyydistä!

Loman viimeisenä päivänä, viimeisen hiihtolenkin loppusuoralla ahkio yllättäen hajosi – kuin ilmoittaakseen, että hän on antanut tänä talvena kaikkensa. Onneksi hajoamisen ajoitus osui nappiin, eikä häirinnyt lomaamme, ja rikki mennyt aisakin meni takuuseen. Ensi talvena saamme siis taas hiihdellä entistä ehomman ahkion kera.

Ahkion kanssa hiihtäminen on hikistä hommaa, vaikkei vauhti päätä huimaisikaan.

laskettelu

Tänä talvena päätin uskaltautua kokeilemaan, mitä keväällä neljä täyttävä esikoinen tuumaisi laskettelusta. Etukäteen ajattelin, että yrittäisimme viettää edes tunnin rinteessä ja kokeilla laskettelun perusasioita. Minutkin on viety pienenä mäkeen, jossa pujottelua tosissaan harrastanut isäni on opettanut minut laskemaan. Joitakin perinteitä on hauska jatkaa!

Laskettelukokeilumme meni vielä paljon paremmin kuin olin etukäteen uumoillut. Esikoinen viihtyi rinteessä kolme tuntia ja onnistui lopulta laskemaan osan mäestä alas jo aivan itsekseen. Ja jos hän olisi saanut päättää, olisimme jo ensimmäisen laskun jälkeen olleet valmiita siirtymään mustaan rinteeseen. (Lue koko juttu laskettelukerrastamme TÄÄLTÄ.)

talvivaellus

Lapsethan eivät tunnetusti ole järin innostuneita kävelemisestä. Siitäkin huolimatta päätimme lähteä kokeilemaan lyhyttä talvivaellusta Peurakaltion kauniilla reiteillä. Kolme askelta otettuaan esikoinen oli valmis kääntymään takaisin, mutta lopulta löytyi keino, jolla touhu muuttui lapsistakin hauskaksi: Heidän tehtävänään oli etsiä reittimerkkejä. Niinpä he viipottivat kepiltä kepille, kunnes lopulta huomasimme saapuneemme takaisin lähtöpisteeseen.

Peurakaltion porot, Tähti ja Mustikka, tulivat tutuiksi.

pulkkamäki

Pulkkamäki on paikka, joka on tulee taatusti jokaiselle vanhemmalle tutuksi. Ei tarvita kuin jonkinlainen lumikasa ja lisävauhtia kaipaaville pulkka tai liukuri, niin ollaan valmiita aloittamaan. Lisähikeä kaipaavien vanhempien kannatta heltyä päästämään lapset hieman liian korkeaan ja jäiseen mäkeen, jolloin saa itsekin säntäillä syke pilvissä holtittomasti syöksyviä ja liukastelevia lapsia pelastelemassa. Varoituksena on tosin sanottava, että lapsille harvoin sattuu mitään, vaikka meno näyttäisikin hurjalta – suuremmassa vaarassa ovat heitä kaitsevat aikuiset!

umpihankijuoksu

Kun lapseni tajusivat, että Lapin metrinen lumihanki kannattelee vielä heitä, muttei enää meitä aikuisia, heidän lempilajinsa oli löytynyt. Umpihankijuoksuun tarvitaan pari tilaisuuden tullen pakoon säntäilevää lasta, heitä takaa-ajava aikuinen ja mahdollisimman syvä ja upottava lumihanki, joka paikoin saattaa hetkellisesti kannatella hyväuskoista tallaajaa.

Missään muussa lajissa en ollut niin nopeasti niin hiestä läpimärkä kuin tässä. Yleensä ensin pakoon säntäsi esikoinen ja hänen peräänsä riemusta kiljuen kipitti Mante. Minä seisoskelin turvallisesti tiellä huutelemassa karkureita takaisin, kunnes tajusin Manten vajonneen 100 metrin päässä kainaloita myöten penkkaan. Ei auttanut kuin tarpoa nivusiin asti yltävässä umpihangessa sinne ja takaisin saappaat lumesta pullollaan esikoisen hekotellessa kauempana.

Terveisiä niille naapurimökkiläisille, jotka kerääntyivät erään ”harjoituksemme” aikana mökkiensä parvekkeille iltaoluet kädessä ihmettelemään touhuamme. Toivottavasti tykkäsitte showsta! Lapsistamme oli metkaa saada yleisöäkin paikalle.

Hanki kannatteli vielä karkuun pinkovat lapset – muttei aikuista.

Lue myös:

• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Paluu ladulle – vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa
• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Myönnän odottaneeni malttamattomasti, että lapsemme kasvaisivat lasketteluikään ja saisin heistä seuraa mäkeen. Tänä talvena päätin Ylläksen reissulla testata, tykkäisikö pian neljävuotias esikoisemme laskettelusta. Vuokravälineet järjestyivät näppärästi Ylläs Ski Resort Äkäslompolon Y1 -välinevuokraamosta ja ensitreeniin soveltuva Leikki-rinne naruhisseineen löytyi heti vuokraamon vierestä. Vaan miten taaperon eka kerta rinteessä sujui? Ja miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Tänä talvena päätin testata, tykkäisikö esikoinen laskettelusta

Millä eväillä?

En ole laskettelunopettaja, vaan tässä jutussa esitellyt vinkit ja leikit perustuvat 30 vuotta lasketelleen ja lautailleen luokanopettajan näppituntumaan. Valmennustaustaa minulla kyllä on yli 10 vuoden ajalta, mutta eri lajista.

Minut opetti laskettelemaan nuoruudessaan kilpaa pujotellut isäni. Ensimmäisessä laskettelumuistossani olen neljä ja rinteessä – mutta murtsikkasuksilla! Seuraavana jouluna pukki onneksi toi minulle ensimmäiset kunnon pujottelusukset ja harjoittelu saattoi alkaa.

Lapsuuteni talvilomat perheemme vietti suksilla, ja Lapista muodostuikin jo tuolloin suosikkilomakohteeni. Vielä nykyäänkin Lappi on paikka, jossa mieleni lepää ja jonne kaipaan jatkuvasti. Niinpä varasin jälleen kerran mökin Ylläksen Äkäslompolosta ja hyppäsin lasten kanssa pohjoiseen suuntaavaan yöjunaan.

Monot jalkaan ja mäkeen

”Ne monot on sitten vähän hassun tuntuiset”, varoitan esikoista kävellessämme kohti välinevuokraamoa. ”Sellaiset kovat.”

Olemme puhuneet tulevasta jo monta päivää, ihmetelleet jylhänä kohoavaa Yllästunturia ja lopulta marssineet Äkäslompolon puolelta löytyvään Ylläs Ski Resort Äkäslompolon Y1. Onneksi varusteet on mahdollista vuokrata! Vinhaa vauhtia kasvavalle lapselle ei tarvitse heti ostaa omia kampsuja – enhän vielä edes tiedä, mitä esikoinen touhusta tykkää!

Ennen kuin huomaammekaan, eteemme on kiikutettu asiantuntevasti sopivankokoiset välineet. ”Ei nämä ole ollenkaan hassut!” esikoinen huomauttaa saatuaan monot jalkoihinsa. ”Kivat ja kovat, ei satu ollenkaan.”

Hetkellinen mielipaha herää vasta, kun esikoiselle selviää, ettei hän saa sauvoja vielä ensimmäiselle laskukerralle. Seuraava pettymys on vuorossa, kun emme suuntaakaan Ylläksen huipulle vaan pikkurinteeseen. ”Täytyy opetella ensin.”  Harmitus unohtuu kuitenkin nopeasti, kun pääsemme auringossa kylpevän harjoittelurinteen huipulle.

Varusteet saimme lainaan Äkäslompolon Y1-välinevuokraamosta. Laskettelumonot tuntuivat esikoisesta ”kivoilta ja kovilta”.

Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?

Ennen ensimmäistä laskua haemme suksillaoloon tuntumaa. Olemme jo edellisiltana käyneet molempien lapsien voimin laskemassa mäkeä murtsikoilla, ja esikoinen liikutteleekin suksiaan lumella tottuneesti. Sitten opettelemme vielä auraamista ennen kuin nappaan esikoisen jalkojeni väliin ja teemme yhdessä koelaskun.

”Nyt minä osaan kaiken!” esikoinen riemuitsee hissivuoroa odotellessamme. ”Mennäänkö nyt tuohon rinteeseen.” Esikoinen osoittaa mustaksi merkittyä Superrinnettä, jota muistelen ennen lapsia laskeneeni jalat hapoilla, ja katsoo minua odottavasti.

Vaikka isot rinteet kimmeltävät kevätvalossa kutsuvasti, joudun tuottamaan taas pettymyksen. Harjoittelu jatkuu pikkurinteessä ja vuorossa on naruhissin käyttökoulutus. Tarvitaan muutama nousu ennen kuin esikoinen alkaa muistaa tarkkailla suksiensa suuntaa. Rinteessä kun on niin paljon kaikkea mielenkiintoista katseltavaa: ”Katso äiti, punaisia ja sinisiä keppijunia! Hyppyri! Tuo laskee lujaa!! Mihin tuo hissi menee?” Lopulta esikoinen onnistuu kuitenkin roikkumaan kyydissä itse. Riittää, että autan tarraamaan köyteen ja nousen varmuuden vuoksi hissillä ylös hänen takanaan.

Auraamista ja taikanappuloita

Auraaminen vaatii harjoittelua ja sitä onkin treenaamassa mäessä useampi lapsi, erilaisin taktiikoin. Yksi syöksyy mäkeä alas jarruttamisen unohdettuaan ja pysähtyy nauraen turvaverkkoon. Toinen kiitää suoraan äitinsä syliin. Kolmas hakee aurausasentoa valjaisiin köytettynä, neljännellä homma sujuu jo sen verran mallikkaasti, että vanhempi vain laskee vierellä. Muiden lasten läsnäolo on kuitenkin paras apu opetuksessa: Lapset seuraavat toistensa tekemisiä herkeämättä ja matkivat toisiaan parhaansa mukaan. Se jos mikä kirittää oppimaan uutta.

Me jatkamme niin, että esikoinen laskee suksien välissä. Ensin pidän napakasti kainaloista kiinni, mutta vähitellen löysään otettani, päästän jopa hetkellisesti kokonaan irti. Lopulta otan avuksi sauvan ja käsken esikoista tarttumaan siihen niin, että pääsemme laskemaan vierekkäin.

Sen jälkeen esittelen esikoiselle taikanappulat. Kun niitä painaa ulkosäärissä, sukset saa kääntymään rinteessä. Esikoinen tahtoo antaa taikanappuloille värit: ”Toinen on vihreä ja toinen musta”. Värikoodit osoittautuvat hyväksi muistikikaksi rinteessä. Huikkaan suksieni välissä laskevalle esikoiselle värin, hän painaa nappulaa ja sukset kaartuvat käännökseen.

Sitten iskee nälkä! Onneksi apu on lähellä, sillä Y1-ravintolamaailman perheystävällinen lounasbuffet on juuri auennut vuokraamon yläkerrassa. Myös isoveljen laskemista rinteen reunalta ihaillut pikkuveli Mante ja lapsenvahtina toimineet isovanhemmat liittyvät seuraan. ”Harvinaista, että pää- ja alkuruokapöydät ovat molemmat näin hyviä!” tuumaa isäni. ”Yleensä aina toinen tuottaa pettymyksen. Nyt ei.” Buffet tosiaan on kattava ja maukas, ja täydellä mahalla on mukava palata rinteeseen.

”Mä pystyn siihen!” esikoinen summasi päivän päätteeksi rinteissä oppimaansa. Kiitos aurinkoinen Ylläs!

Omin voimin alas

”Jaksatko vielä?” kysyn esikoiselta syötyämme ja hän nyökkää tomerasti. Olen etukäteen aavistellut, että hän jaksaisi laskea korkeintaan tunnin, mutta lopulta laskemme lähemmäs kolme tuntia.

Kokeilemme taikanappiharjoitusta vierekkäin laskien, sauvasta kiinni pitäen. Sekin sujuu jo yllättävän hyvin. Sitten menemme pienelle pujotteluradalle, jossa kädellisille pujottelukepeille voi heitellä alafemmoja laskiessaan – ja sukset kääntyvät huomaamatta, kuin itsestään.

Mäen viimeisellä kolmanneksella kysyn, haluaisiko esikoinen koettaa laskea lopun itsekseen. Lyhytkin itse tehty lasku on arvokasta harjoitusta, sillä se pakottaa kontrolloimaan kehoa ja painopistettä. ”Kyllä!” kuuluu itsevarmuutta uhkuva vastaus.

Vaikka vauhtia ei ole paljon, parilla ensimmäisellä yrityksellä sukset eivät tottele pysähtymiskäskyjä. Kolmannella kerralla esikoinen kuitenkin säilyttää tasapainonsa ja saa käännettyä suksensa naruhissiä kohti.

”Mikä fiilis?” kysyn saavutettuani esikoisen. ”Mennään tonne hissille”, esikoinen vastaa viileää äänensävyä tavoitellen.

Miten meni?

Emme tavoittele kuuta taivaalta – ensimmäisellä kerralla tarkoitus on tutustua lajiin, ei selvitä koko rinnettä yksin alas. Esikoinen haluaisi laskea aina vain lisää, mutta ilmassa alkaa olla väsymisen merkkejä. ”Minä sanon, mitä täällä tehdään!” esikoinen kivahtaa, kun ehdotan kotiinlähtöä.

Teemme kompromissin: Vielä yksi lasku, jolla pidämme hauskaa. Esikoinen toivoo, että laskisimme alas tosi lujaa. Niinpä otan hänet suksieni väliin ja pujottelemme sutjakasti alas. Esikoista naurattaa. Mielestäni tärkeintä on, että lapsella on hauskaa. Silloin lajin pariin palaa mielellään uudelleenkin. ”Voidaanko tulla lasketteluretkelle uudestaan?” esikoinen kysyykin suureksi ilokseni. ”Vaikka heti huomenna?”

Mante-veli katselee kaihoisasti touhujamme lumipenkasta ja näyttää siltä, että aikoo ensi talvena lyöttäytyä joukkoon. Annan hänelle pienen maistiaislaskun sylissäni ja Mante näyttää tyytyväiseltä suoritukseensa.

”Mitä opit rinteessä tänään?” kysyn esikoiselta, kun palautamme varusteita vuokraamoon. Esikoinen miettii hetken. ”Että me ollaan tänään vaan lyhyessä mäessä ja että mä pystyn siihen.”

Niin todellakin pystyt!

Lue myös:

• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Paluu ladulle – vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!