Hae
Äijä-äiti

Kun on kiire olla iso – pikkuveli-Manten kaksivuotissynttärit

Kun saavun töistä kotiin, ensimmäisenä minua saapuu tervehtimään Mante, joka ojentaa magneettikirjaimia samalla selostaen: ”P niin kuin pallo, ö niin kuin ötökkä, m niin kuin mummi…”  On helppo arvata, mitä isoveli on hetkeä aiemmin leikkinyt. Samassa tajuan, että viikon päästä on Manten kaksivuotissynttärit, jotka olin jo ehtinyt arjen kiireessä unohtaa – ja sen muistaessani järkytyn uudelleen, sillä tajuan Manten olevan vasta yksivuotias. Mehän kohtelemme häntä usein kuin kolmevuotiasta!

Esikoinen valitsi pikkuveljen synttärikortin.

Pakko pysyä isoveLjen perässä

Mantella on aina ollut palava halu oppia – pysyä isoveljen vauhdissa. Hän lähti kävelemään kymmenkuisena ja kiipeili jo alle vuoden ikäisenä kirjahyllyihin ja porraskaiteille. Viime kesänä Mante alkoi puhua pulputtaa. Nyt hän jo keksii alkeellisia tarinoita ja laulelee oppimiaan lauluja. Mante suorastaan loukkaantui, kun hän ei saanut ajaa polkupyörää esikoisen alkaessa sitä harjoitella, vaan joutui tyytymään VAUVOJEN potkupyöräilyyn.

Esikoisen kanssa tahti oli aina verkkaisempi: Kävelemään hän lähti 1,5-vuotiaana, puhumaan alkoi reilu 2-vuotiaana – ja jos esikoinen saa päättää, hän valitsee potkupyörän, eikä mitään TYHMÄÄ polkupyörää. Ei siis ole ihme, että ensimmäisen kierroksen tahtiin tottuneet aivomme menevät sekaisin, varsinkin kun Manten leikitkin ovat samoja, joita isoveli leikkii. Välillä kuitenkin mietin, miten saisin kuopuksemme keskittymään hetken oman ikätasonsa asioihin, vaikkapa värien ja numeroiden opetteluun sen sijaan, että hän pänttäisi päähänsä aakkosia niistä innostuneen isoveljensä vanavedessä.

Koronavauvamme sai ensimmäiset kunnon synttärijuhlat

Koronavauvan ekat isot synttärit

Vaikka muistinkin Manten lähestyvän juhlapäivän viime tipassa, synttärikutsut olin sentään muistanut lähettää hyvissä ajoin etukäteen. Koronavauvallamme kun ei ollut vielä kokemusta yksistäkään kunnon juhlista. Ristiäisissäkin paikalla olivat vain kummit ja osa isovanhemmista – muut seurasivat toimitusta etänä. Yksivuotissynttärit puolestaan vietettiin parissa pienemmässä erässä.

Meillä on ollut tapana, että synttärisankari saa toivoa, mitä juhlapäivältään haluaa. Viime vuonna Mante ei sitä meille osannut vielä kertoa, mutta tällä kertaa visio oli valmiina: ”Kakkuja! Kynttilöitä! Junia! Nakkeja!” Niinpä katoimme pöydän juhlapäivänä kakuilla ja nakkikulhoilla, joiden väleissä kiemurteli jos jonkinmoisia junia.

Vielä keväällä esikoisen synttäreitä juhliessamme lapset kavahtivat kotiimme ilmestyneitä vieraita ja kököttivät ensimmäisen puolituntisen turvassa äidin ja isän sylissä. Vähitellen korona-ajan lapsetkin sentään tuntuvat tottuneen ”tavalliseen”. Tällä kertaa vieraat otettiin avosylin vastaan, ja Mante tuumi illalla heidän olleen myös paras juttu päivässä – kakkujen lisäksi. ”Minusta oli kyllä aika paljon väkeä näin pienessä tilassa”, esikoinen sen sijaan rohkeni huomauttaa.

 

Pikkuveljellä on kiire olla iso – täytyyhän isoveljen perässä pysyä!

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

9

Kun lapsi sairastaa – työn ja tautien ristitulessa

Päiväkodin johtajalta tulee viesti, jossa lapsia kehotetaan pitämään sairastamisen jälkeen kotona kaksi toipilaspäivää. Samassa yhteydessä muistutetaan, että jo pienistä sairastumiseen viittaavista merkeistä tulee jäädä kotiin. Työnantajalta tulleessa ohjeistuksessa puolestaan todetaan, että kun lapsi sairastaa, tämän kanssa saa olla palkallisesti kotona kolme peräkkäistä päivää. Päiväkodin ohjeistusta noudattaen se siis tarkoittaisi yhtä sairaspäivää ja kahta toipilaspäivää.

Syksy toi taas tullessaan taudit.

tarhanaloituksen tautiaallokossa

Tätä kirjoittaessani töihinpaluustani ja päiväkodin alkamisesta on piirun verran yli kolme viikkoa. Tuosta ajasta lapsemme ovat sairastaneet yhteensä yhdeksän päivää. Nyt muu perhe on terveenä, mutta minä vuorostani sairastan kotona. Useimmat sairaspäivistä ovat osuneet viikonloppuihin, mutta olemme myös ehtineet säätää miehen kanssa työpäiviämme hoitaaksemme pikkupotilaita kotona sekä saada päiväkodilta puhelun kesken työpäivää.

Perheemme on kuitenkin onnekas moniin muihin verrattuna: Lapsillamme tuntuu olevan keskimääräistä parempi vastustuskyky, mistä johtuen he ovat onnistuneet myös ohittamaan monet tarhan tautiaalloista. Viime viikoista olemme olleet kipeinä VAIN vajaat 43%. Se on vähän moniin muihin perheisiin verrattuna. Lisäksi asumme Suomessa, jossa sairaiden lasten hoitamista kotona tuetaan taloudellisesti. Miksi yhtälö siis silti tuntuu niin mahdottomalta?

riittämättömyys on sairastamisen palkka

Ennen lapsia en työkavereiden juttuja kuunnellessani ymmärtänyt, miten paljon lapsiperheissä todella sairastetaan. Vaikka perhettämme on siunattu hyvällä vastustuskyvyllä, eivätkä lapsemme imaise jokaista päiväkodin pöpöä itselleen, sairaspäivien määrä on valtava. Ja kun lapsia on kaksi, päivien määrä tuplaantuu, sillä lapset eivät tunnu koskaan sairastavan samaan aikaan. En uskalla edes ajatella, paljonko nelilapsisessa perheessä ollaan kipeinä.

Jo kolmen viikon töissäolon jälkeen tunnen olevani aika huono työntekijä. Vaikka olen vielä onnistunut järjestämään itseni lasten sairastaessa töihin, tiedän yhtälön muuttuvan sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle syksy etenee. Jääkiekkovalmentajana työskentelevä puolisoni reissaa työnsä vuoksi paljon, eikä pysty olemaan töistä pois kiivaan pelikauden aikana. Osa isovanhemmista on vielä työelämässä, osa puolestaan asuu kaukana – hekään eivät siis ole niin itsestään selvä ratkaisu kuin joissain toisissa perheissä.

Minunkin työni vaatii läsnäoloa: Poissaoloni on aina oppilailtani pois ja horjuttaa heidän arkeaan sekä oppimistaan. Mutta samaan aikaan olen läsnäoloni velkaa myös sairastaville lapsilleni. Yhtälö aikaansaa riittämättömyyden tunteen.

Päiväkoti on arjen pelastus – silloin kun olemme terveitä…

ei ole olemassa helppoja Ratkaisuja

Jos ongelmaan olisi olemassa helppoja ratkaisuja, ne olisi varmasti jo löydetty. Monissa maissa toinen vanhemmista jättäytyy kokonaan pois työelämästä lasten myötä, joillakin avuksi rientää yksityinen lastenhoitaja tai isovanhempi. Suomessakin tarjotaan jo lastenhoitopalveluja, joista saa palkata lastenhoitoapua sairaiden lasten hoitoon, mutta ainakin korona-aikaan ne kärsivät melkoisesta henkilöstöpulasta. Asiakas saattoi vielä edellisiltana saada viestillä ilmoituksen, ettei ketään olekaan tulossa lapsia hoitamaan.

Korona-aikana kokeiltiin myös nollatoleranssia: Päiväkotiin ei ollut asiaa vuotavanenäisenä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että osalla lapsista nenä vuotaa jatkuvasti, läpi vuoden. Allergioita ja rakenteellisia syitä köhimiseen ja nuhaan ei myöskään ole helppo erottaa perusflunssasta. Varotoimet olivat toki perusteltuja koronan pysäyttämiseksi, mutta tämän aikakauden myötä perustaudit jylläävät nyt jopa entistä kiivaampina, kun vastustuskykyä ei ole.  Tänäkin syksynä työpaikoilla otettiin alkuun tiukka linja sairastamisen suhteen, mutta kun työntekijät loppuivat jo parin viikon jälkeen kesken, linjauksia muutettiin lievemmiksi.

Mitä villejä, luovia ratkaisuja tilanteeseen voisi keksiä? Pitäisikö päiväkodeissa olla erillinen sängyillä varustettu sairastupa, jossa työskentelisi sairaanhoitaja? Voisiko etätyömahdollisuuksia entisestään kehittää? Vai onko kaikkein helpoin ja loogisin ratkaisu sittenkin vain hyväksyä tilanne ja olla armollinen ja ymmärtäväinen itseä ja muita kohtaan? Syksy ja arkeenpaluu tuovat taudit tullessaan. Jokaisella meistä on elämässään vaiheita, jolloin joutuu antamaan itsestään enemmän muualle kuin töihin: lapsilleen, vanhemmilleen, oman terveyden ylläpitämiseen.

Sairaspäivät antavat mahdollisuuden rauhallisiin, yhteisiin läsnäolon hetkiin.

sairastamisessa on jotain hyvääkin

Kaikessa keljuudessaan sairaspäiviin kätkeytyy jotain hyvääkin. Ne antavat mahdollisuuden rauhalliseen yhdessäoloon ja läsnäolon hetkiin pikkupotilaiden kanssa. Ne helpottavat toimettomuuden sallimisen itselle, antavat siunauksensa hetken levolle. Pakottavat pysähtymään, tylsistymään, nukkumaan.

Eilen ja tänään olen viettänyt ensimmäisiä sairaslomapäiviäni 4½ vuoteen. Näiden vuosien aikana olen toki sairastanut, mutta 39 asteen kuumeessa ja mahataudissakin minulla on ollut samaan aikaan kotona 1-2 lasta hoidettavana. Nyt olen saanut pyhittää päiväkodin aukioloajan vain itselleni ja keskittyä lepoon ja parantumiseen. Sen myötä on ollut helppo jaksaa illat lasten kanssa.

Eli paradoksaalista kyllä, töihinpaluu on myös tuonut mukanaan mahdollisuuden sairastaa. Kotiäitivuosina sellaista mahdollisuutta ei ole ollut. Sen tilalta joudun kokemaan ajoittaista riittämättömyyttä, miettimään pääni puhki ratkaistakseni lasten sairaspäivät ja stressaamaan päiväkodin oveen ilmestyneitä lappuja: ”Meillä on mahatautia. Meillä on enterorokkoa.” 

Jälkimmäinen vaihtoehdoista on lopulta kuitenkin mukavampi.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!