Kun esikoinen aikanaan aloitteli uhmaikäänsä, kirjoitin siitä (TÄÄLLÄ) muun muassa havainnoimalla, kuinka monta kertaa ehdin pilata pikku-uhmarini elämän puolessa tunnissa. Nyt meillä asuu taas uhmaikäinen – on tullut Manten vuoro. Hänen uhmassaan on paljon tuttua, mutta myös jotain kovin erilaista kuin isoveljellä aikanaan: Siinä missä esikoinen oli kuin kujeillaan rajoja koetteleva Vaahteranmäen Eemeli, Manten uhma on hyvin verbaalista: Sisällöstä viis – asioista ollaan vähintäänkin sanatasolla eri mieltä!

Oman tahdon ääni on tuottanut löytyessään molemmille lapsillemme päänvaivaa

Haluan, en halua

Esikoinen: ”Mitä maksalaatikossa on?”
Äiti: ”Maksaa.”
Mante: ”Ei maksa!”

Uhma eli tahtoikä on tärkeä kehitysvaihe, jolloin lapsi ottaa ensimmäisen askeleen itsenäistymisen polulla ja alkaa opetella löytämään omaa tahtoaan. Ainakin meillä oman tahdon ääni on tuottanut molemmille lapsille alkuun melkoista päänvaivaa. Tilanteet, joissa Mante saa itse valita, päättyvätkin usein itkuun, kun jo kahdesta vaihtoehdosta valitseminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä: ”Haluan, en halua, haluan, en halua…”

Samalla kun lapsi vähitellen irtautuu vanhemmistaan, hän alkaa harjoittaa itsesäätelyn taitoja: rajoittamista,  rauhoittumista ja kannustamista. Esikoiselle otettiin aikanaan käyttöön rauhoittumispaikka: pehmeällä matolla vuorattu ”maja” portaikon alla, jonne saattoi vetäytyä hetkeksi hengähtämään. Mantella uhma laukeaa yleensä parhaiten halaamalla tai syliin ottamalla.

”Minä itte”, ”haluan, en halua” ja ”ei, ei, ei” ovat meillä suosittuja hokemia tällä hetkellä

Ei, ei, Ei!

Esikoinen: ”Saisinko leivän? Ei voita.”
Mante: ”Voitanpas! Minä voitan!”

Muistan joskus lukeneeni, että uhmaiässä ihmisen aivojen vasen puoli on erityisen aktiivinen. Aivojen oikeaa ja vasenta puolta on karkeasti verrattu toisiinsa kutsumalla oikeaa ”sekä että -puoleksi” ja vasenta ”joko tai -puoleksi”. Oikea (tunne)puoli auttaa siis yhdistelemään asioita ja näkemään kokonaisuuksia, kun taas vasen (järki)puoli erottelemaan ja yksilöimään havaintoja. Teoria tuntuu loogiselta, kun miettii oman tahtonsa kanssa kamppailevaa kaksivuotiasta, jonka tahtominen on niin voimakasta, ettei kokonaisuudessa tunnu enää olevan mitään järkeä.

Esikoinen: ”Niin, pidä järki päässä!”

Mante: ”Ei minulle mitään päähän! Ei pipoa! Ei järkiä päässä!”

Manten uhmasta osansa saa myös isoveli

”Taitaa olla uhmaikää”

Esikoinen: ”En halua enää laskea [pulkkamäessä].”
Mante: ”Lasketaan! Minä lasken! Yksi, kaksi, kolme…”

Uhmaikä on myös merkki rakkaudesta ja usein voimakkain uhma kohdistuukin lähimpiin ihmissuhteisiin. Lastemme isovanhemmilla on tapana naurahtaa, että lapsemme käyttäytyvät heidän kanssaan kuin kullanmurut – aina siihen asti, kun vanhemmat saapuvat paikalle.

Manten uhmasta osansa saa myös esikoinen, rakas isoveli, jota Mante haastaa sanoillaan ja teoillaan jatkuvasti. Välillä mietin, onko nelivuotias esikoisemme hänen kanssaan jopa liian joustava ja kärsivällinen.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: Uhma loppuu jossain vaiheessa. Sitten alkaakin murrosikä – mutta se on jo toinen tarina!

Esikoinen: ”Taitaa olla uhmaikää.”

Mante: ”Eikä ole!”

Esikoinen: ”Onpas.”

Mante: ”Eikä ole!”

[Äiti: ”No ei ole.”]

Mante: ”Onpas!”

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Millainen on tavallinen arki-ilta lapsiperheessä? Valitsin yhden, jopa poikkeuksellisen tavallisen illan elämästämme, ja kirjoitin sen muistiin. Kukaan ei ollut kipeänä, kenelläkään ei ollut menoja ja suuremmilta yllätyksiltäkin vältyttiin. Tällaista on siis ”tavallinen” perhearkemme silloin, kun siitä pääsemme nauttimaan…

Tavalliseen arki-iltaamme lukeutuu yleensä muun muassa riehumista siihen tarkoitetussa leikkihuoneessa

Klo 16.02:

Pysäytän auton ensimmäisen päiväkodin pihaan. Työpäivä on loppunut hieman normaalia aiemmin, joten olen ehtinyt töistä kotiin lenkittämään koiran ennen lasten hakua. Sateisessa loskasäässä se on mukava juttu, sillä lapset ovat arvatenkin väsyneitä, märkiä ja kylmissään päiväkodin pihan lätäköissä ja vetisissä lumikasoissa temmellettyään.

Mante juoksee portille vastaan ja halaa. ”Äiti! Minä askartelin! Taideteoksen. Ilotulituksia. Siitä tuli hieno!”

Klo 16.17:

Varttia myöhemmin olen seuraavalla päiväkodilla. Väliaikaiseksi tarkoitetusta kahden päiväkodin loukusta onkin tullut pysyvä ratkaisu, eikä se ainakaan helpota arkea – mutta kaikkeen tottuu. Esikoinenkin tulee pihalla halamaan, mutta pian muuttuu ääni kellossa: ”Äiti, sinä tulit! Ei kelpaa. Minä haluan isun.” Jep, meneillään on taas isävaihe.

Harmitus isän pidemmästä työpäivästä jatkuu vielä kotona – ja surku sen kuin lisääntyy, kun esikoinen huomaa, ettei päiväkodissa muistettu viimeistellä diskokynsiä. Lapsille kun oli lakattu hienot juhlakynnet, glitteri vain unohtui. Vaan ei hätää, sitä löytyy äidiltäkin!

Ah, vielä hetki sitten saimme nauttia näin ihanasta talvesta!

Klo 17.00:

Glitteri vie murheen mennessään ja käynnissä ovat rakennusleikit. Istun niin, että pystyn kääntymään puolelta toiselle leikkiäkseni kahta leikkiä yhtä aikaa. Toisella puolella lattiaa rakennan esikoisen kanssa akrobaattiukoista mahdollisimman korkeaa ihmispyramidia, toisella puolella teen erilaisia Stack Tower -palikkatorneja Manten kanssa.

Leikit sujuvat leppoisasti, kunnes silmänräpäyksessä molemmat raivostuvat, hajottavat rakennelmansa, alkavat nujakoida ja lopulta sylissäni istuu kaksi itkevää lasta. Taitaa olla nälkäkiukkua…

Esikoinen rakentelee akrobaateilla

Klo 17.30:

Esikoinen kieltäytyy ensin koskemasta tekemääni hapanimeläkanaan, mutta syö lopulta lautasensa tyhjäksi ja pyytää lisää. Mantekin popsii oman annoksensa elvistellen samalla: ”Onpas ISO lusikallinen. Se MAHTUU minun suuhun!”

Seuraavasta ohjelmanumero lapsilla onkin jo visio valmiina: He haluavat leipoa! Ehdotan, että tekisimme yhdessä rahkaa ja se käy kaikille. Kun päivällinen on syöty, ryhdymme siis jälkiruoan tekoon. Lapset raahaavat pienet tuolit korokkeiksi keittiön työtason luo ja minä nostelen aineksia esiin.

Vispaaminen osoittautuu hauskaksi hommaksi, mutta vielä hauskempaa on heitellä rahkan sekaan luumuhilloa, puolukoita ja piparkakun palasia – tai Manten tapauksessa kokonaisia piparkakkuja.

Manten uusin lempiohjelma on Fantti ja työkoneet

Klo 18.30:

Esikoinen rakentaa duploista junaa ja Mante istuu katselemassa uutta lempiohjelmaansa ”Fantti ja työkoneet”, kun mies tulee töistä kotiin. Viikko on ollut ihanan leppoisa, kun mies on ehtinyt kotiin iltaisin reilusti ennen lasten nukkumaanmenoa. Esikoinen kaappaa isän heti itselleen ja on jo kiskomassa tätä junarataa rakentamaan, kun muistutan jälkiruoasta.

Hetken päästä koko perhe istuu pöydän ääressä herkuttelemassa, joskin esikoinen alkaa olla vaikea pysyä aloillaan – pitäisi jo päästä yläkertaan junaleikkeihin RAUHASSA ”isun kanssa kahdestaan”. Tilannetta ei helpota, kun sanon käyväni vielä pikaisesti koiran kanssa ulkona kaatosateessa. Sen aikaa Mante olisi mukana rakennustyömaalla. Esikoinen murjottaa ja on toista mieltä. Hän ei kuitenkaan ehdi mielenosoitukseltaan edes huomata, kun jo livahdan pihalle ja palaan takaisin.

Pasi on ihastunut Manten joululahjakaivuriin – ellei sitten luule sitä kotimme uudeksi lemmikiksi. Lukeehan siinä CAT!

Klo 19.30:

Rauha on palannut. Mante popsii mandariineja ja banaania iltapalapöydässä, esikoinen ja isu häärivät junaradan kimpussa. Olohuone näyttää siltä kuin lelulaatikkoon olisi pudonnut meteoriitti, mutta onneksi Mante on innostunut siivoamisesta: ”Siivotaan, siivotaan, lelut laatikkoon”, hän laulaa ja nakkelee leluja osoittamiini kohteisiin. Sitten kasvoille leviää virne ja laulu jatkuu: ”Siivotaan, siivotaan, äiti laatikkoon!”

Kun olohuoneen poikki pystyy taas kulkemaan, matka jatkuu iltatoimille: Pesut, pisut – ja kuten joka ilta, riehaantuminen iltasatukirjan valinnan kynnyksellä. Silmänräpäyksessä kiljahteleva Mante onkin jo kiivennyt tasapainottelemaan sängynpäätymme päälle ja huutaa: ”Minä hyppään!”

Lopulta rauhoittuminen onnistuu ja iltasatu saadaan luettua. Sänkyyn mennessä kainaloon etsitään vielä tärkeimmät unilelut: kaivuri ja aura-auto. Sitten on jokailtaisen näytöksen aika: ”Äiti, missä kaivuri? Äiti, en saa unta! Minulla on jano! Pitää päästä vessaan! Äiti, minä enzzzzzzz….” Ensimmäinen on taintunut.

Esikoinenkin on ehtinyt isun kainaloon iltasatupuuhiin. Minä lähden alakertaan tekemään iltapalaa. Puoli kymmenen aikaan alkaa yhteinen, oma aikamme aikuisten kesken.

Tällä kertaa vältyttiin yllätyksiltä, mutta jo pari päivää myöhemmin on niitäkin jälleen luvassa…

Lue myös:

• Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko
• Lasten suusta: Lapset esittelevät perheen
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!