Lapsemme ovat tottuneita siihen, että isä on työnsä takia usein pari-kolme päivää kotoa pois. Nyt mies lähti kuitenkin parin viikon työmatkalle, mikä tarkoitti vähän pidempää soolopätkää perhearjessa, yksin lasten kanssa. Miten siitä selvittiin?

Päivät 1-3: Tuttua ja totuttua

Pääsemme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle. Lasten kanssa on kyllä puhuttu siitä, että tällä kertaa isä olisi poissa vähän pidempään, mutta eron hetki on silti hyvin arkinen: Heippojen jälkeen lapsilla on jo kiire päästä näkemään lentokoneita.

Ensimmäiset päivät sujuvat pitkälti vieraspeliviikonloppujen tapaan – rutiinilla. Kun olen yksin, napakkuus, täsmällisyys, arjen suunnittelu ja ennakointi korostuvat. Muuten hommat hoituvat suht samalla tavalla kuin muulloinkin.

Usein soolopäivinä mietin yksinhuoltajia, jotka ovat jatkuvasti yksin – minä vain ajoittain. Sooloilunihan on naurettavan helppoa heihin verrattuna! Toisaalta, elän yksinollessa arkea, joka on rakennettu kahden aikuisen varaan. Jos olisin yksinhuoltaja, rahkeeni eivät todennäköisesti riittäisi elämiseen rintamamiestalossa, jatkuviin lumitöihin, kahteen päiväkotiin, pitkään työmatkaan ja koiraperhearkeen – tai ainakaan koko pakettiin.

Pääsimme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle.

Päivät 4-5: Napakkaa arkea

Jo neljäntenä päivänä saan hengähtää. Isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista. Minä käyn työpäivän jälkeen hiihtämässä ja teen rästiin jääneitä kirjoitustöitä. Lapset syöksyvät halaamaan kotiin palatessaan. Illalla luemme yhdessä pitkään Melukylän lapsia.

Meillä on mennyt oikein mukavasti. Vauhdin ja kommellusten määrä on vakio, mutta syömiset, pukemiset, lähdöt ja nukkumaanmenot hoituvat normaalia sujuvammin. Mietin, johtuuko se siitä, että vanhempana meistä se napakampi. Mies on armollisempi ja antaa lapsille aikaa. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät puolensa. Rutiinien tehostuminen tekee kuitenkin arjen pyörittämisestä yksin tehokkaampaa.

Tuntuu, että elämä kohtelee minua normaaliakin lempeämmin juuri nyt ja vähän varuillani odotan, milloin seuraa yllätyskäänne. Ehkä totuus kuitenkin on, että elämä on usein myös lempeää – me vain muistamme herkemmin ne hetket, kun meitä koetellaan.

Isän poissaollessa meille muodostuu tavaksi lukea iltaisin Melukylän lapsia.

Päivät 6-7: TAVOITTEITA JA Ikävän ensimerkkejä

”Äiti, voidaanko hakea isu jo sieltä lentokentältä kotiin?” Mante osoittaa ensimmäisiä merkkejä isän ikävästä viidennen soolopäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sanamuodoista päätellen kaksivuotiaamme olettaa, että olen vienyt hänen isänsä lentokentälle jonkinlaiseen pitkäaikaissäilytykseen.

Esikoisen kanssa meillä on toisenlainen lähestymistapa isän poissaoloon. Päiväkodissa suuri hitti ovat keräiltävät futiskortit, joita saa kiinnitellä kansioon. Esikoinenkin haluaisi sellaisen – kun kaikilla muillakin on. Perheessämme ei ole ollut tapana hankkia asioita muuten vaan, ilman kunnon syytä, mutta lopulta keksin, miten esikoinen voi ansaita toivetuotteen itselleen: Ensimmäinen sooloviikkomme on mennyt upeasti. Jos esikoinen on yhtä yhteistyökykyinen vielä toisenkin viikon, käymme ostamassa futiskortit palkinnoksi.

Päivät 8-9: Energiaa ja IKävöintiä

Kun isän reissuunlähdöstä on kulunut viikko, lasten ikävän huomaa jo selvästi. ”Miksi isu lähti niin pitkäksi aikaa pois?” esikoinen tivaa. ”Onko hän jo kohta lentokoneessa matkalla kotiin?” ”Isu tuli! Minä kuulin isun äänen!” huudahtaa puolestaan Mante, monta kertaa päivässä.

Mennyt viikonloppu on ollut varsin energinen. On vaadittu vähintään kolme, jopa neljä reipasta ulkoilurupeamaa, että lapset (vai kenties äiti?!) on saatu pysymään järjissään. Toisaalta, viikonloppuna olen saanut myös hengähtää. Kiitos isovanhempien, olen päässyt urheilemaan ja nauttimaan syntymäpäivälahjaksi saadusta konsertista. En siis ole starttaamassa uuteen viikkoon mitenkään nääntyneenä.

Kun isän reissuunlähdöstä on viikko, lapsilla alkaa olla jo selvästi ikävä. Tässä Mante koettaa astua isänsä saappaisiin.

Päivät 10-11: Väsymystä ja vilunväreitä

Uusi viikko sujuu jo rutiinilla, mutta kyllä jokin alkaa painaakin. Iltaisin lasten nukahdettua hytisen kylmästä viltin alla, hotkaisen iltapalan ja painun pehkuihin. Ei ole toivoakaan tehdä iltaisin töitä puolilleöin niin kuin yleensä, ja se kostautuu. Töissä sattuu nimittäin osumaan useampia yllätyksiä juuri näille viikoille ja niiden teettämille töille ei kerta kaikkiaan  ole mitään muuta aikaa kuin iltakymmenen ja puolenyön väli.  Pitäisi täyttää papereita lastensuojeluun, kirjoittaa tuentarpeen muutoksiin liittyviä asiakirjoja, tarkistaa yhä korkeammaksi kasvavat koepinkat. Mutta ei onnistu! En pysy hereillä edes kymmeneen.

Aamulla herään ja paikkoja kolottaa. Parina aamuna harkitsen jopa soittavani sairaslomaa, mutta olo paranee aina päiväksi, eikä minua varsinaisesti vaivaa mikään. Ei kuume, vatsatauti tai edes kipeä kurkku. Vain kolottaa ja hytisyttää iltaisin ja aamuisin, eikä silloin oikein ruokakaan maistu. Ehkä kehoni kamppailee jotakin tautia vastaan sen torjuakseen. Tai sitten olen vain väsynyt, vaikka arki sujuukin yhä mallikkaasti.

Lapset tosin alkavat jo kyllästyä pelkkään äitiin ja vaativat isua kotiin. ”Ei meille riitä yksi aikuinen!” esikoinen ilmoittaa topakasti, kun ei haluaisi lähteä viemään koiraa iltalenkille, muttei myöskään jäädä yksin kotiin katsomaan Pipsa Possua. ”Me halutaan molemmat!”

Kaksiviikkoiseen soolovanhemmuuteen mahtuu myös retkiä lasten kanssa: esimerkiksi Palomuseoon ja uimahalliin.

PÄivä 12: TOTTUMUS UUDENLAISEEN ARKEEN

Keho voittaa taistelun. En sairastu ja yhtäkkiä olo ja energiamäärä palaavat normaaleiksi. Kyllähän näillä voimin arkea pyörittää!

Lapset ovat oppineet uuden arkemme vaatimukset. Aiemmin olemme tottuneet vääntämään pukeutumisesta, riisumisesta, lähdöistä ja nukkumaanmenoista vähintään yhden lapsen kanssa. Nyt esikoinen hoitaa vaatteet päälle ja pois hujauksessa ja Mantekin tekee, minkä pystyy. Astiatkin lapset kiikuttavat itse tiskariin.

Iltarutiineissa ylläpidän päätähuimaavaa tempoa iltasatuun asti, sillä tiedän tilanteen muuten räjähtävän nanosekunnissa riehaantumiseksi. Nyt kumpikaan veljeksistä ei ehdi kehitellä konnankoukkuja liukuhihnan kiidättäessä eteenpäin. Sängyssä sen sijaan köllöttelemme kaikessa rauhassa: Jos aikaa on, saatamme lukea kolmekin kirjaa tai useamman luvun Melukylän lapsia. Iltalaulut laulamme yhteen ääneen. Yllätyn huomatessani molempien lasten osaavan sanat. Syke laskee. Tämä on usein päivän ensimmäinen pidempi hetki, kun ehdin itsekin rauhoittua.

Sooloarki pakotti keksimään uusia, elämää helpottavia niksejä. Esikoisen kanssa keksimme muun muassa kuvitetut viestilaput, jotka muistuttivat yhdessä sovituista asioista.

KUN ISÄ PALAA KOTIIN…

Minut yllätti se, miten kevyesti kaksiviikkoinen sooloarkemme sujui. Se paljasti, miten paljoon lapsemme pystyvät, kun heiltä vain vaatii vähän enemmän. Se auttoi keksimään arkeen uusia niksejä, joita aion jatkaa vastakin. Lisäksi se osoitti, miten yhteistyökykyisiä lapsemme ovat tajutessaan tilanteen olevan normaalia haastavampi.

Vaan miten kävi isän palatessa kotiin? Olimme totta kai riemuissamme. Lapset eivät säästelleet halauksia eivätkä sanojaan siitä, miten ihanaa on olla taas koko perhe yhdessä. Minä nautin, kun sain lähteä illan tihkusateeseen ulos koiran kanssa yksin ja kun rutiineja pyörittäessä saattoi välillä vähän höllätäkin. Esikoinen sai palkintokorttinsa ja kävimme ne yhdessä ostamassa, koko perheen voimin.

Mutta ensihuuman laannuttua en voinut olla myös säälimättä miestä. Seuraavat pari päivää lapset laittoivat hänet nimittäin tosi koville. Jos he minun kanssani istuivatkin ruokapöydässä rauhassa pelaamassa aakkospelejä ja laululeikkejä, isän saapuessa paikalle he alkoivat saman tien käyttäytyä kuin mitään sääntöjä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun yhteinen iltasatuhetki isän kanssa muuttui kolmatta kertaa painiotteluksi (mainostettuani hetkeä aiemmin miehelleni, miten ihanan seesteisiä ja rauhallisia tuokioita ne nykyään olivat), kysyin esikoiselta, miksi he tekevät niin. ”Sinua me totellaan”, esikoinen tuumasi, ”mutta sinä oletkin ollut koko ajan paikalla! Isu on ollut niin pitkään pois, että nyt me ollaan liian innoissamme tottelemaan häntä.”

Niinpä niin, lapset osaavat olla myös julmia – ja muistuttaa meitä vanhempia kylmäkiskoisesti valinnoistamme. Mutta kuten esikoisenkin päätössanat osoittavat, siinäkin on kyse rakkaudesta.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Vatsataudin vierailtua perheessä olemme taas tutun tilanteen edessä: On viikonloppu, mies on töissä, toinen lapsista viettää vielä toipilaspäivää mutta toisellekin täytyy keksiä tekemistä. Kumpikaan lapsista ei tahdo leikkiä yksikseen, mutta leikit ovat vielä iän puolesta aika erilaisia – ja molemmilla riittää tietysti loputtomasti energiaa! Mikä neuvoksi? On aika kaivella ideavarastosta leikkivinkkejä toipilaspäivälle!

Telkkarin lempiohjelmat viihdyttävät lapsia hetken – mutta vain hetken!

Lasten Yhteiset kiinnostuksenkohteet hyötykäyttöön

Onneksi lapsillamme on joitakin yhteisiä kiinnostuksenkohteita, kuten kulkuneuvot ja työkoneet. Mante innostuu myös herkästi vähän isompienkin jutuista, jotka ovat isoveljelle erityisen tärkeitä. Näitä aihepiirejä soveltamalla pystyy kehittelemään leikkejä, joita kumpikin pystyy leikkimään omien mieltymystensä mukaan.

TyömAa-leikki

Aloitamme päivän perustamalla työmaan ja kaupungin sen ympärille. Samaan aikaan kun Mante keräilee roinaa kippiauton lavalle ja nostaa tavaroita nosturilla ilmaan, esikoinen perustaa työmaan reunaan valtavaa parkkipaikkaa, jossa autot on parkkeerattu milloin koon, milloin värin mukaan.

Työmaa valtaa lopulta puoli kotia, esimerkiksi valtaosan keittiön ja olohuoneen lattiasta, ja löydän pikkuautoja vessastamme vielä seuraalla viikollakin, mutta ainakin aika kuluu rattoisasti.

Työmaaleikit valtaavat parhaimmillaan puoli kotia, mutta ainakin aika kuluu rattoisasti.

Kivaa kirjaimista

Seuraavana vuorossa on esikoisen suuri innoittaja: kirjaimet. Koska esikoinen kirjaininnostus on tarttunut myös pikkuveli-Manteen, hänetkin on helppo houkutella mukaan.

Siispä kaivamme esiin kaikenlaista tarpeellista: paperia ja kyniä, joululahjaksi saadun Muumi-tietokoneen ja aakkosmagneetit. Esikoisen piirrellessä kirjaimia paperille Mante istuu kirjaimia opettavan Muumi-tietokoneen ääressä. Minun tehtäväkseni jää juosta keittiön ja olohuoneen väliä. ”Äiti, millä kirjaimella Mörkö alkaa?” kuuluu olohuoneesta ja heti perään esikoinen jo huutaakin: ”Äiti, tule lukemaan, mitä minä kirjoitin!”

Kyllästyttyään molemmat hakeutuvat magneettiaakkosten ääreen kirjoittamaan nimiään jääkaapin oveen ja etsimään yhdessä muita tuttuja kirjaimia. Kirjaimet ovat yhtä aikaa ihania ja raivostuttavia: Niitä on aina joka paikassa – mutta toisaalta, siksi ne tuntuvatkin vangitsevan lastemme huomion niin usein. ”X niin kuin xylitol!” Mante kiljahtaa. (Minulla ei ole aavistustakaan, mistä hän on sen oppinut.) ”Ja tämä on ruotsalainen oo! [Å]”

Magneettikirjaimien ainoa huono puoli on, että niitä löytyy kaikkialta. Nämä kävivät näköjään tiskarissa…

Päiväunet mahdollistavat ison lapsen leikit

Mante nukkuu vielä viikonloppuisinkin reilun tunnin unet. Esikoinen on jo oppinut, mitä se tarkoittaa: Hän saa valita pari spesiaalipuuhaa, joiden tekeminen ei yleensä onnistu, kun olen yksin molempien lasten kanssa. Tällä kertaa toiveissa ovat kehittelemämme piirtämisleikki sekä Sukkela siili -peli.

Magneettiset piirtoalustat toimivat hyvin piirtämisleikissä.

Piirtämisleikki

Piirtämisleikkiin tarvitaan kaksi osallistujaa, molemmille magneettiset piirtoalustat tai paperia ja kyniä. Tehtävänä on piirtää aina omalla vuorollaan kuva, jonka toinen sitten yrittää toistaa mahdollisimman samanlaisena. Ainakin meillä lopputuloksena on paljon naureskelua (yleensä sen jälkeen kun minä olen yrittänyt piirtää esikoisen tuotoksen).

Sukkela siili -peli

Sukkela siili on ollut ensimmäinen peli, jonka pelaamiseen esikoisemme on jaksanut keskittyä. Vieritettävään siiliin kerätään tarroja, jotka puolestaan auttavat etenemään pelilaudalla. Tylsistymistä estävät pelin lukuisat variaatiot: Pelilautaa voi muunnella ja peliversioitakin on kaksi. Yhteispeliversiossa jännitystä lisää siilejä jahtaava kettu, jota pyritään pääsemään pakoon.

Sukkela siili on ollut ensimmäinen peli, johon esikoisemme on jaksanut keskittyä kunnolla.

Leffahetki

Kun Mante yhä jatkaa uniaan, päätämme käyttää loppuajan leffan katseluun. Elokuvaksi valikoituu Madagascar, joka saakin nelivuotiaamme käkättämään ja joraamaan tarinan biisien tahdissa: ”Mun täytyy veivaa, veivaa…”

Yhteiset leffahetket ovat meillä varsin tuore ilmiö. Esikoinen jaksoi ensimmäistä kertaa keskittyä 40-minuuttiseen lastenelokuvaan joululomalla ja nyt elokuvaelämyksiä on kertynyt jo jokunen. Pidemmät elokuvat pilkomme yhä kahteen tai kolmeen katselukertaan.

Parasta leffahetkissä taitaa olla vieressä istuva aikuinen, jonka kanssa kikatella ja käsitellä nähtyä, sekä kotiteatterin paras katselupaikka vanhemman kainalossa.

Seikkailu metsäpoluilla ja muuta toiminnallista tekemistä

Kun Mante herää, lasten energiataso alkaa lähestyä punaista. On pakko lähteä ulos, vaikka esikoinen vielä toipilaspäiväänsä viettääkin.

Metsäpolkuretki

Asumme aivan Keskuspuiston vieressä, joten metsää riittää moneen suuntaan kilometrikaupalla. Koska itse viihdyn luonnossa, olen yrittänyt kasvattaa lapsetkin retkeilijöiksi. (Ks. juttu Lasten kanssa metsässä – miten retkeilijöitä kasvatetaan?) Niinpä nappaan mukaani koiran ja lapset ja johdatan kaikki lähimmän metsäpolun alkuun.

Lunta on satanut paljon, mutta metsään on jo tamppautunut hyvät polut, joita seurata. Syvät kulku-urat te tekevät metsäretkistä itse asiassa erityisen helppoja: Ne ovat lapsille kuin ratoja, joita on kiva kirmata.

Mante posottaa kaukana edellä. Hän on isoveljensä metsäsuhteeseen verrattuna suorittaja. ”Äiti, mennään jo! Minä haluan ehtiä maaliin!” Sijoilleen unohtuvaa esikoista sen sijaan saa huhuilla tuon tuosta. Hän kun jää mielellään tutkimaan kaarnaa ja lumihangen kuvioita tai kuuntelemaan, miltä metsä tänään kuulostaa. Ymmärrän häntä hyvin. Olen samanlainen. Kahden erilaisen pikku-metsänkävijän kanssa joudun kuitenkin tekemään kompromissin, etten kadota kumpaakaan silmistäni: Toppuuttelen Mantea ja hoputtelen esikoista.

Mante ja esikoinen ovat erilaisia metsänkävijöitä: Mantella on yleensä kiire maaliin, kun taas esikoinen tykkää jäädä aloilleen ihmettelemään.

Päivätanssit

Seuraavan ohjelmanumeron kehittää Mante. Sisään palattuamme hän kävelee cd-soittimelle ja vääntää volyymit täysille. Esikoinen innostuu ja loikkaa sohvalle joraamaan. Kahden kilometrin metsäkävely ei vaikuta väsyttäneen vesseleitä.

Niinpä aloitamme päivätanssit: Pyörimme, tanssimme ja hypimme toivebiisien tahtiin, kunnes kaikilla on päät pyörällä.

Piilosilla

On klassikkoleikin vuoro! Pystymme leikkimään sitä paremmin yhdessä nyt, kun Mantekin on oppinut säännöt – tai oppinut ainakin melkein. Etsintävuorot Mantella sujuvat jo oikein mallikkaasti. Ensin lasketaan: ”Yksi, kaksi, kolme, neljä, kuusi, neljä, kymmenen”  ja sitten etsitään. Piilossa pysyminen on vielä vähän haastavampaa. Kun etsijä kajauttaa: ”Tullaan!” Mante ryntää riemuissaan piilostaan: ”Täällä minä olen!”

Riehumishuone

Kun riehumisvimma ei ota laantuakseen, siirrymme riehumishuoneeseen. Lapsillamme ei ole varsinaista lastenhuonetta vaan nukumme kaikki samassa tilassa ylimmässä kerroksessamme, joka on yhtä suurta tilaa.

Lastenhuoneen sijaan rakensin lapsille tilan, jota kutsumme riehumishuoneeksi. Sieltä löytyy tekemistä fyysisen energian purkamiseen: puolapuut, trampoliini, patjoja, valtava säkkituoli, motoriikkakiviä ja majaksi muokattu vanha pöytä, jonka ”katolle” voi myös kiivetä.

Riehumishuoneessa saa purkaa energiaa luvan kanssa!

IkätasoIttain toimivia pelejä

Iltaa kohden meno vähitellen rauhoittuu ja pystymme vaihtamaan taas vähän rauhallisempaan tekemiseen. Olen löytänyt kokoelman pelejä, jotka toimivat eri ikäisten veljien kanssa yhtä aikaa leikkiessä, kun niitä ei yritäkään pelata varsinaisten sääntöjen mukaan. On aika kaivaa ne esiin.

Lattiapalapeli

Lattiapalapeli tarkoittaa hyvin suurikokoisista palasista koostuvaa palapeliä, joka on mukavaa rakentaa lattialle. Meiltä löytyy yksi tällainen (työmaa-aiheisella kuvalla varustettuna tietenkin). Lattiapalapeli mahdollistaa palapelien tekemisen jo silloin, kun motoriikka ei pienillä palasilla siihen välttämättä vielä riittäisi.

Esikoinen osaa jo koota lattiapalapelin varsin pienellä avustuksella. Silloin kun Mante on mukana rakentamisessa, hänen tehtävänään on etsiä kulmapaloja ja sovittaa jo paikkansa löytäneitä paloja oikeinpäin paikoilleen. Eniten Mante tykkää kuitenkin bongailla paloista niihin kätkeytyvä työmaa-ajoneuvoja – ja koska ne ovat hänelle niin kovin tuttuja, löytää hän käden käänteessä kaikki palaset, joihin kätkeytyy vaikkapa pala nosturia tai tiejyrää.

Stack Tower on taipunut monenlaisiin leikkeihin eri ikävaiheissa.

Stack tower

Stack tower on ollut meillä peli, joka on ollut kovassa käytössä monessa eri kasvuvaiheessa. Pelilautana toimii teline, jossa on ylöspäin kohoavaa puukeppiä. Varsinaisessa pelissä tarkoituksena on pyrkiä rakentamaan kehikkoon annetun kuvan mukainen rakennelma eri värisistä ja muotoisista palikoista pujottamalla ne puutikkuihin. Mukana on myös pujotusnaru, johon palikoiden pujottamista voi harjoitella muuten vain.

Esikoinen tykkää pelata peliä jo sen oikeilla säännöillä. Koska kehikossa on kolme rakennuspaikkaa, liikenee niistä kuitenkin yksi esikoisen pelatessa myös Mantelle. Aiemmin Mantea kiinnosti nimetä palikoiden värejä. Nykyään se on jo liian helppoa. Paljon kiinnostavampaa on palasten pujottaminen tikkuun – ja usein vielä esikoista matkien niin, että pujotettava pala on samanvärinen tai muotoinen kuin esikoisellakin on menossa.

Ämpäriin saa kätevästi kerättyä kalansaaliin, kun lähtee onkiretkelle olohuoneeseen.

Kalastuspeli

Tiedättekö sen perinteisen kalastuspelin, jossa kaloja ongitaan magneettisilla ongilla mahdollisimman paljon? Meillä on pelistä versio, jossa mukana on tullut säkillinen puisia, magneetilla varustettuja kaloja ja mereneläviä, sekä onget ja virvelit niiden kalastamiseen.

Lapset eivät ole koskaan innostuneet pelin pelaamiseen, mutta tykkäävät leikkiä kalastamaan lähtemistä. Niinpä olemme tuunanneet pelivälineistöä muun muassa ämpäreillä, joihin kalansaaliin voi kerätä.

Onkia voi milloin mistäkin: sohvalta, pöydältä, nojatuolin selkänojan yli – vessanpöntön luo en sentään ole lapsia vielä päästänyt. Sitäkin on kyllä ehdotettu.

Mantekin treenailee kirjaimia isoveljen Muumi-tietokoneella.

Lopulta toipilaspäivä on selätetty ja koittaa iltatoimien ja -satujen aika. Äidin viihdytystoimiston on aika ladata akut seuraavia seikkailuita varten.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!