Tämä on tarina mustikkapiirakasta. Ja vilkkaista lapsista. Ja siitä, mitä voi tapahtua, kun vilkkaiden ja idearikkaiden lasten kanssa ryhtyy mustikkapiirakan tekoon. (Jutun lopusta löytyy myös piirakan varsinainen resepti!) Tämä on erään mustikkapiirakan tarina!

Erään mustikkapiirakan tarina

Mies oli reissussa ja viettelin soolopäiviä lasten kanssa. Aamupäivä oli riehuttu puistossa, mutta virtaa riitti yhä. Niinpä ehdotin, että lähtisimme metsään poimimaan mustikoita. Ja sekös lapsia riemastutti!

Pian jo kyykimme varvikossa marjoja keräämässä. Mustikat olivat suuria ja niitä oli paljon. Esikoinen tuli tunnollisesti aina silloin tällöin tyhjentämään marjakuppinsa yhteiseen pottiin. Niin teki myös pikku-Mante, joskin mukissa oli yleensä siinä vaiheessa korkeintaan yksi mustikka jäljellä. Mustikan värjäämä naama kuitenkin paljasti, että hyvään talteen Mante oli marjat jemmannut!

Aina silloin tällöin kohtasimme marjanpoiminnassa muitakin. ”Meidän äiti tekee meille mustikkapiirakan!” esikoinen julisti kaikille tyytyväisenä. Tieto tuli minulle pienoisena yllätyksenä, mutta myönnyin toiveeseen. (Mikä mainio tekosyy herkutella!) Kaupassa olisi kuitenkin käytävä, jotta piirakkatarpeet saataisiin kasaan.

Ensimmäinen yritys

Kun kipot ja kupot olivat mustikoita pullollaan, lapset kirmasivat innokkaina kotia kohti. ”Kauppaan, kauppaan!” he huusivat, kunnes näkivät naapurin mehukkaat vadelmapensaat. Vasta metsään lähdettäessä oli kerrattu, ettei toisten pihoilta saa käydä napsimassa marjoja ilman lupaa, mutta lasten jaloilla oli oma tahto ja korvat lakkasivat kuulemasta.

Niinpä kannoin koiran ja mustikkasadon kotiin ja lähdin metsästämään lapsia marjapuskista. Jo pian vadelmien suunnalta kuitenkin kuului: ”Apua, apua!” Mante oli tipahtanut aidalta, jolla hän oli seissyt marjoja popsimassa, ja kellahtanut vadelmapensasrykelmän keskelle näkymättömiin. Kun lopulta sain ylimpiä oksia liikutettua sen verran, että Mante putkahti näkyviin, löysin tyytyväisenä hymyilevän pikkupojan, joka ahmi pensaan sisällä kaksin käsin vattuja ja oli jopa riisunut kenkänsä tehdäkseen olonsa kotoisaksi.

Viimein sain ongittua sekä Manten että kengät pensaikon syövereistä. Mante oli kuitenkin kuorrutettu liiskatuneilla vadelmilla, joten ennen kauppanlähtöä oli pestävä vadelmakiisseli iholta ja vaihdettava puhdasta vaatetta ylle. Pyysin esikoista odottamaan sen aikaa eteisessä.

Kun muutamaa minuuttia myöhemmin palasin lähtövalmiin Manten kanssa ovelle, esikoista ei enää näkynyt missään. Yläkerrasta kuului kuitenkin leikin ääniä. Esikoista ei enää huvittanut kauppaanlähtö. Leikit olivat kesken.

Toinen yritys

”Onko se piirakka kohta valmis?” lapset kyselivät hetkeä myöhemmin toiveikkaina. Vaan ei ollut piirakkaa, kun ei ollut aineksiakaan.

Toisella yrityksellä pääsimme kauppaan asti. Lapset parkkeerasivat pyörät marketin seinustalle ja pian kaupan käytävillä jo kiisi kaksi pikkukärryä. Piirakkatarpeet saatiin kerätyiksi. (Jossain välissä lapset ehtivät tyhjentää toiseen kärryistä myös kaupan shampoo- ja hammastahnahyllyt.)

Kotimatkalla lapset kuitenkin keksivät kepposen: Pyörillähän voisi lähteä karkuteille! Niinpä juoksentelin ostoskassi toisessa kädessä ja hyvin juoksuhaluton koira toisessa kainalossa kahden pikkukiitäjän perässä yrittäen saada heitä pysähtymään – tai edes kiitämään oikeaan suuntaan.

Yöllistä mustikkapiirakkaa

Kun lopulta selvisimme kotiin, kello oli paljon. Mustikkapiirakan suunnittelu- ja esivalmistutyöt koheltamisineen olivat vieneet iltapäivän ja illan. Piirakka oli kuitenkin yhä tekemättä.

Tein lapsille iltapalaa, pyöräytimme iltatoimet ja -pesut, luimme iltasadut, lauloimme iltalaulut ja odottelimme päivän kierrosten laantumista. Kun molemmat lapset olivat iltakymmenen jälkeen viimein unessa (2,5 tunnin väsytystaistelun jälkeen), kohtasin keittiönpöydällä piirakkatarvikkeet. Tosiaan, se piirakka! Siinä se yhä odotti tekijäänsä.

Hetken harkitsin sohvan ja piirakan välillä. Sohva houkutteli, mutta toisaalta, luovuttaisinko piirakan kanssa nyt, kun tapahtumarikkaan päivänpuolikkaan jälkeen oli selvitty tähän pisteeseen asti?! Valitsin piirakan. Seuraavana päivänä kiittäisin itseäni istuessani kahvipöytään herkuttelemaan…

Mustikkapiirakan resepti

valmis makea pakastepiirakkapohja (säästää aikaa ja hermoja!)

noin 2dl mustikoita

halutessaan joukkoon voi heittää vielä kourallisen raparperia

2dl kermaviiliä

1 muna

tiraus sitruunamehua

0,5 dl sokeria

ripaus vanilliinisokeria

Sekoita kaikki täytteen aineet keskenään. Sulata piirakkapohja ja painele vuokaan. Lisää päälle täyte. Paista uunissa 225-asteessa noin 35 minuuttia.

Lue myös:

• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Isäni on purjehtija, joten meri ja  merenrantakalliot ovat tulleet minulle tutuiksi jo pian syntymäni jälkeen. Saaristomökkeilyyn sen sijaan tutustuin vasta aikuisena, puolisoni myötä. Menossa on 17 kesäni ulkosaaristossa. Minusta ei varmasti koskaan tule samanlaista konkaria kuin täällä varttuneista saariston lapsista, mutta jotain olen näiden vuosien aikana sentään oppinut.

Ensimmäinen kerta ulkosaaristossa oli elämys

Ensimmäistä kertaa saavuin saaristoon 17 vuotta sitten. Keli oli upea, venematka nautinnollinen ja soutumatkaan siirtyessämme en osannut kuin ihailla ympärille avautuvaa saaristolaismaisemaa. Viikonloppuvarusteemme mahtuivat reppuihin ja kaikki tuntui kovin vaivattomalta. Mökki saaressa oli tuolloin saunaton, sähkötön ja puolet pienempi kuin nykyään. Peseydyimme meressä ja kun pimeä laskeutui, pelasimme vielä hetken korttia öljylampun valossa ennen kuin menimme nukkumaan.

Vuosien mittaan mökkitupaa on jatkettu nukkumahuoneella ja lasiverannalla ja mukavuudet ovat lisääntyneet saunan ja sähköjen myötä. Kaikki on silti säilynyt riittävän askeettisena, jottei elämä meren ympäröimänä ole muuttunut liian helpoksi. Keskiössä on luonto ympärillä. Se sanelee olosuhteet, joihin meidän tehtävämme on mukautua.

Myös mökkimatkoja on vuosien aikana ollut monenlaisia: Välillä olemme kastuneet tavaroinemme ukkosmyrskyssä likomäriksi ja aloittaneet lomailun tunnelmallisesti kamiinan ääressä kuivatellen. Joskus olemme myöhästyneet päivän ainoasta yhteysaluksesta ja jatkaneet mökkeilyä säilykkeiden turvin ylimääräisen vuorokauden. Välillä matkapäiviä on siirretty myös siksi, että olemme odotelleet kelien muuttuvan armollisemmiksi.

Mitä taas tulee reppureissaamiseen, muisto ensimmäisestä yhteisestä saaristomökkimatkastamme reppujen kera tuntuu nykyään utopistiselta. Nelihenkisen perheen kamakuorma edustaa nimittäin toista äärilaitaa – varsinkin lasten vauvauosina, kun mukaan on tarvittu varusteita vauvan kanssa selviämiseen. Tavaravuoren ja perheen mahduttaminen yhteen soutuveneelliseen muistuttaakin usein tetriksen peluuta.

Roskien minimointia ja syömisten suunnittelua

Monelle ensi kertaa saaristoon tulevalle yksi suurimmista yllättyksistä on, että kaikki minkä tänne tuo, täytyy viedä myös pois. Roska-autot eivät kaarra saaristoon tyhjentelemään mökkiläisten roskiksia, vaan syntyneet jätteet viedään itse mantereelle sinne palattaessa.

Siksi saaristossa tulee mietittyä tarkasti, mitä syödään, ja millä tavoin pakattuja tuotteita mukana tuodaan. Polttokelpoisista roskista pääsee mökillä helposti eroon ja komposti toimii, mutta muovi-, lasi- ja metallijätteet eivät häviä itsestään minnekään.

Kauppalaiva pyörähtää naapurisaaressa kesäaikaan kahdesti viikossa. Senkin puolesta ruokailut vaativat suunnitelmallisuutta – ja yllätysvieraita joudutaan usein velvoittamaan tuomaan jotain mukanaan. Yllätysten varalle mökillä on toki myös säilykkeitä ja kuivamuonaa. Joskus niihin on turvauduttu, kun esimerkiksi kotimatkalle lähtö on syystä tai toisesta viivästynyt päivällä.

Kun tulee tylsää, tietää lomailleensa

Parasta saaristomökissä on se, että siellä ei ole juuri mitään ja samaan aikaan siellä on vaikka mitä. Virikkeet kehitellään itse ja niitä kyllä riittää, jos tykkää touhuta luonnossa. Täällä ei kuitenkaan lähdetä kaupoille, huvipuistoon tai muutenkaan tunneta painetta lähteä tekemään jotain.

Yksi maalaa, toinen meloo, kolmas lähtee retkelle naapurisaareen lintuja bongailemaan. Meidän elämänvaiheessamme touhua kyllä riittää, kiitos lasten. Välillä nikkaroidaan kaarnalaivoja tai taiteillaan käpylehmälauma, sitten jo maalataankin katuliiduilla kalliomaalauksia, kiivetään puuhun ja kirmataan mustikkamättäille.

Lähtemisen vimman iskiessä voi työntää veneen vesille ja soutaa saaren ympäri. Luonto on lähellä ja läsnä, mieli kiinnittyy yksinkertaisiin perusasioihin ja ärsyketulvan puuttuessa mieli todella lepää.

Loma on onnistunut, kun huomaa tylsistyvänsä – sillä kun tulee tylsää, tietää lomailleensa!

Lahja lapsillemme

Erityisen iloinen olen siitä, että lapseni ovat tottuneet ulkosaaristokesiin syntymistään lähtien. Viisivuotias esikoisemme hyppelee jo rantakivillä kuin vanha tekijä ja osaa toimia veneessä varsin itsenäisesti. Tänä kesänä tavoitteena on alkaa harjoitella soutamistakin hänen kanssaan. Kaksivuotias Mante puolestaan tunnistaa poijut ja reimarit ja tietää veneväylän kulkevan punaisen ja vihreän reimarin välistä.

Ulkosaaristossa oleilu opettaa paitsi luonnon kunnioittamista ja sen armoilla elämistä, myös suunnitelmallisuutta, sinnikkyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja. Uskon lasteni hyötyvän näistä taidoista tulevaisuudessa, missä ikinä he sitten elävätkään. Ja vaikka Ryhmä Hau pyörii tabletilta nykyään saaristossakin, muut kaupungin ärsykkeet loistavat poissaolollaan. Yhtäkkiä mieli onkin valpas vastaanottamaan uusia virikkeitä.

Lue myös aiemmat saaristojutut:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!