Esikoinen hytisee laiturilla. Tekisi mieli uimaan, mutta veden kylmyys jännittää. Lopulta hän luovuttaa, mutta hetken päästä iskee kiukku: Olisi sittenkin ollut kiva mennä uimaan. Mantea puolestaan kiukuttaa yleisurheilukentällä. Mökkikunnan leikkimielisiä yleisurheilukilpailuja on odotettu jo monta päivää, mutta juuri ennen kisoja alkaakin jännittää – ja se ei tunnu kivalta. Mikä neuvoksi, kun lasta jännittää?

Tunteiden Vuoristorataa

Meillä on keskusteltu tänä kesänä paljon jännittämisestä, koska lapset ovat itse halunneet ottaa aiheen puheeksi. Ensimmäisen kimmokkeen juttutuokioille antoi Särkänniemen reissumme: Lapset huomasivat, että joihinkin laitteisiin meno jännitti, vaikka niihin olisi kovasti tehnyt mieli. Päivän aikana käytiinkin monta mielensisäistä kamppailua siitä, mennäkö vai eikö mennä.

Juttelimme siitä, että on olemassa hyvää jännitystä, joka kuuluu elämään ja jota jokainen kokee aina silloin tällöin esimerkiksi uusien asioiden äärellä. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina, kun paljastimme itsekin jännittävämme ja kerroimme tilanteista, joissa meitä jännittää.

Lopulta Mante päätti uskaltautua Vauhtimatoon ja hihitteli kyydissä jännityksen kangistamana kainalossani. ”Missä kohdissa sinua jännitti?” Mante kyseli vuoristorata-ajelun jälkeen. ”Miltä jännittäminen sinusta tuntui?” Itsensä voittamisen riemastuttamana Vauhtimatoon mentiin pian uudemmankin kerran.

Kylmää kylpyä

Aiempina kesinä lapsemme eivät ole olleet kovin innokkaita uimareita. Uimahallissa käymme kyllä säännöllisesti, mutta sekä järvi- että merivesi on ollut heidän makuunsa liian kylmää.

Tänä kesänä jokin muuttui. Meillä on mieheni kanssa mökeillä ollessamme tapana aloittaa aamut aina aamu-uinnilla. Katseltuamme uintejamme pari viikkoa, lapset yllättäen ilmoittivat tulevansa mukaan. Ensimmäisillä kerroilla uiminen tarkoitti lähinnä jalkojen kastelua, kunnes erään kerran molemmat uskaltautuivat laiturilta (kovan huudon saattelemina) kokonaan veteen. Onnistumista seurasi niin suuri riemu, että kastautuminen piti toistaa moneen kertaan.

Mutta sitten tulivat sateet ja keli kylmeni – ja yllätyksekseen esikoinen huomasi, ettei uskaltanutkaan enää tulla veteen. Hän muisti ilon ja onnistumisen tunteen, joka aiempia kertoja oli seurannut, mutta sekään ei auttanut uskaltamaan. Kerta toisensa jälkeen hän tuli laiturille, kastoi varpaansa ja juoksi pois. Myöhemmin seurasi paha mieli ja kiukustuminen uinnin väliin jäämisestä, varsinkin kun pikkuveli oli uskaltanut mennä uimaan.

Lopulta keksimme yhdessä kikan, jolla jännitys taltutettiin. Ehdotin esikoiselle, että kaataisin järvivettä kuupalla hänen selkäänsä jo saunalla ennen uimaanmenoa. Näin hän olisi jo veteen mennessään valmiiksi järvenlämpöisen veden kastelema. Esikoisen toiveesta isä vielä kantoi hänet sylissään laiturilta rappusia pitkin veteen, jolloin esikoisen ei itse tarvinnut ottaa askelia. Huuto vaihtui sylissä nauruksi, kun esikoinen tajusi olevansa kaulaa myöten järvessä. Ja hetken päästä hän oli uimassa jo uudemman kerran.

Ramppikuumetta ja kisajännitystä

Olemme joka kesä käyneet mökkikuntamme yleisurheiluseuran järjestämissä leikkimielisissä kisoissa, joissa lapset pääsevät kokeilemaan paria yleisurheilulajia kerrallaan. Suoritusten päätteeksi kaikki osallistujat palkitaan jäätelöillä.

Lapset puhuivat tulevista ”jätskikisoista” jo useampana päivänä ennen h-hetkeä, mutta kisapäivän koittaessa Mante ilmoitti, ettei haluakaan lähteä. ”Tyhmät kisat!” hän manasi. ”Minä en tule!” Pidimme miehen kanssa lyhyen neuvonpidon siitä, miten asia ratkaistaan ja lopulta päätimme, että kisoihin mennään, niin kuin on suunniteltu. ”Jännittääkö sinua?” kysyin Mantelta. ”Joo”, kuului hentoinen vastaus.

Yleisurheilukentällä panimme leikiksi. Teimme Manten kanssa akrobatiatemppuja, kokeilimme kentälle tuotuja turbokeihäitä ja katselimme muiden lasten menoa (sekä kentän ympärille parkkeerattuja työkoneita). Kun esikoinen halusi juosta meidän aikuisten kanssa kentällä kilpaa, Mantekin intoutui mukaan. Ja totta kai lapset olivat nopeampia! Mantea jo nauratti koko touhu.

Siirryimme vaivihkaa katsomaan muiden ikäluokkien juoksustartteja: Joltain lähti kenkä, toinen juoksi isoveljen kanssa, kolmas unohtui katselemaan muurahaisia. Mante jo vähän kiinnostui lähtökäskyistä: ”Paikollenne, valmiit, *puff*”. Samassa Manten ikäryhmä kuulutettiinkin pituushyppypaikalle ja kuin ohimennen kysyin Mantelta, haluaisiko hän kokeilla hiekalle hyppäämistä.

En tiedä, tajusiko Mante edes kisaavansa. Kiltisti hän odotti jonossa vuoroaan ja kun tuttu nimi sanottiin, hän säntäsi ilosta hihkuen kohti ponnistusviivaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin vierellä ja kerroin, milloin kuuluu hypätä. Sitten Mante jo osasikin homman itsekseen.

Hyppyjen jälkeen olikin luontevaa siirtyä katsomaan ensin isoveljen juoksua ja asettua sitten itse lähtöviivalle. Minä olin lähtöpaikalla henkisenä tukena, mies ja esikoinen maaliviivan takana odottamassa. ”Kun kuuluu ’puff’, juokset antamaan isulle halin ja sitten mennään hakemaan jäätelöt”, ohjeistin. Sitten Mante jo olikin menossa.

Jäätelöitä syödessään kumpikaan lapsista ei pysynyt aloillaan. Molemmat kieppuivat, hyppelivät ja nauroivat adrenaliinihuuruissaan: ”Tämä oli niiiiiiin kivaa! Milloin tullaan uudestaan?” Pikkukisaajien onni oli yhtä lailla itsensä voittamisen kuin kisahuuman synnyttämää. Jännitys oli selätetty!

Heitä katsellessani mietin, että juuri tämän haluan lapsilleni rohkeudesta opettaa: Rohkea ei ole se, joka ei jännitä vaan se, joka myöntää jännittävänsä ja uskaltaa siitä huolimatta.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Äitienpäivänä minut yllätettiin: Suuntasimme Sipoonkorven kansallispuistoon, Storskogsportenin kierrokselle, koko perheen voimin. Muu perhe oli suunnitellut meille viiden kilometrin retken kansallispuiston upeissa maisemissa. Reissusta muotoutui lopulta todellinen seikkailu – vaan mitä kaikkea äitienpäivän perheretkellä Sipoonkorvessa oikein tapahtui?

Storskogsportenin kierros

Sipoonkorven kansallispuisto on ihana paikka, jonne olemme tänä keväänä tehneet enemmäkin perheretkiä huomattuamme lasten jaksavan. Tämänkertaiseksi kierrokseksi puolisoni oli valikoinut Storskogsportenin, joka alkaa lammaslaidunten ja ravintola Tilan vierestä. Eväätkin oli pakattu minulta salaa, ja niitä herkuttelimme puolimatkassa, luonnonkauniilla nuotiopaikalla järven rannalla.

Reitti oli mukavan vaihteleva: Välillä kävelimme pitkospuilla, välillä kallioisissa metsissä. Kuljimme halki metsäkäytävän, jota reunusti tiheäkasvuinen puusto molemmin puolin, ja lopulta saavuimme kauniille järvenrannalle jonka äärelle olisi saanut myös leiriytyä.

Elämäni ensimmäinen Metso

Äitienpäivän aamuna Hesari uutisoi metsojen kaikonneen Etelä-Suomesta. Niinpä vitsailin perheelle jonkun kahistellessa pensaikossa, että metso se varmaan on. Kuinka ollakaan, seuraavan mutkan takana meitä todellakin odotti metso – elämäni ensimmäinen!

Ja koska oli soidinaika metsokoiras ei tykännyt metsäänsä työntyvistä tunkeilijoista. Niinpä se ryntäsi peräämme ja saimme ottaa jalat allemme. Kovin tosissaan se ei sentään ajojahtinsa kanssa ollut vaan kääntyi nopeasti ympäri ja palasi takaisin kuninkaanpaikalleen.

Tätä kohtaamista on läpikäyty lasten kanssa menoon otteeseen. Onneksi meillä on isoegoinen koira, joten lapset ovat tottuneet eläimiin, jotka luulevat hieman liikoja itsestään. Kolmevuotias Mantemme haluaa kuitenkin säännöllisin väliajoin soitella isoisälleen jutellakseen ”linnuista ja roska-autoista” . Joka kerta puhutaan halki myös metsoepisodi.

Koirakuoro ja paidansyöjä-lammas

Seuraavaksi kohtasimme retkellämme valtavan lauman siperianhuskyja, jotka olivat tulleet pitkälle lenkille energiaa purkamaan. Lempeänkarvaiset koirajättiläiset olivat lastemme mieleen. Ja olipa huskyjen omistajalla meille vielä toinenkin yllätys: Käskystä koirat asettuivat kuoroksi ja alkoivat laulaa. Siinäpä oli koirakuoroa kerrakseen!

Koska oli äitienpäivä, lapset halusivat koristella minua matkan varrella valkovuokoin. Lopulta niitä oli päässäni, vaatteissani ja yksi kimpullinen jopa takkini vetoketjussa. Kun saavuimme takaisin autollemme, päätimme käydä vielä ennen lähtöä tervehtimässä viereisen lammaslaitumen asukkeja.

Aitausta lähestyessäni en enää muistanut vuokkoja vaatteissani – vaan eräs lampaistapa oli herkulliset koristukseni huomannut! Kun olin ehtinyt riittävän lähelle aitaa, se työnsi päänsä lankkujen välistä ja ahmaisi vetoketjussani olleet valkovuokot. Samalla se sai otteen myös vetuketjustani, jonka se näpsäkästi avasi ja alkoi sen jälkeen hamuta takkini helmaa. Lopulta sain lampaan vakuuttuneeksi, etteivät vaatteeni ole sille sopivaa ruokavaliota, ja kiitokseksi siitä, että sain pitää jotain ylläni, syötin sille pari voikukanlehteä.

Mutta kyllä meitä nauratti!

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!