Esikoinen oli jo pidemmän aikaa toivonut, että menisimme yhdessä teatteriin. Kun sitten huomasin, että Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon oli tulossa Mauri Kunnaksen samannimiseen lastenkirjaan perustuva musiikkinäytelmä Kuka kaappasi auringon, arvelin sopivan näytelmän löytyneen.

Mauri Kunnaksen Kuka kaappasi auringon sukeltaa Kalevalan tarinoiden maailmaan ja jatkaa näin jo vuonna 1992 ilmestyneen Koirien Kalevalan tassunjäljissä. Kun ahne Pohjolan akka Louhi saa päähänsä, että aurinko on puhdasta kultaa, päättää hän ryöstää sen taivaalta itselleen ja kalkuttaa siitä kasapäin kultarahoja. Liila Jokelinin ohjaamassa näytelmäversiossa sankariksi Väinämöisen rinnalle nostetaan pikku-Pirja (Inkeri Raittila), seppä Ilmarisen tomera ja touhukas pikkusisko, ja joitakin juonenkäänteitä lainataan myös Koirien Kalevalan sivuilta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

Mukaansatempaavaa musiikkia ja näyttäviä koreografioita

Aavistukseni osuivat oikeaan: Kuka kaappasi auringon oli nappivalinta seitsemänvuotiaalle seuralaiselleni ja sai myös minut viihtymään. Penkissä pysyminen tosin oli paikoin hankalaa, sillä Studio Pasilassa esitetyn kaksituntisen näytelmän musiikit houkuttelivat lapsiyleisöäkin joraamaan mukana. Kun Väinämöinen tarttui kanteleeseensa, se muuttui mahtavaksi rokkisoittimeksi, jonka avulla upeaääninen Väinämöinen (Antti Timonen) otti lavan haltuun. Yhtä lailla nautin kuunnellessani Louhen (Sanna Saarijärvi) upeaa laulantaa hänen tummasävyisissä, jopa sinfoniallisissa sooloissaan. Vaikka Lauri Schreckin ja Liila Jokelinin säveltämän musiikin tyylilajit vaihtelivat, kaiken pohjalla soi kuitenkin kansanmusiikkimainen pohjavire.

Myös koreografioiden näyttävyyteen oli nähty vaivaa. Vaikka näyttelijöitä oli kaiken kaikkiaan vain kahdeksan, Arvo Jean-Michel Ärligin suunnittelemat tanssi- ja taistelukoreografiat täyttivät lavan intensiteetillä ja tarjosivat paljon katseltavaa. Katariina Kirjavaisen räväkän värikäs lavastus ja puvustus kunnioitti Mauri Kunnaksen kirjojen visuaalista ilmettä ja toi mukavaa vastapainoa auringon ryöstön myötä valonsa kadottaneelle maailmalle.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

VALON MERKITYKSESTÄ MUISTUTTAVA SANOMA ON AJANKOHTAINEN

Keskellä maailmamme myllerryksiä huumorin ja musiikin kudelmaan verhotun näytelmän sanoma on ajankohtainen. Se pohtii niin luottamusta sen pettämistä kuin uudelleenrakentamistakin ja muistuttaa, että maailma tarvitsee meitä kaikkia yhdessä – itsestämme kumpuavaa valoa ja lämpöä. Jos yksi ottaa kaiken, valo katoaa.

Inkeri Raittilan näyttelemä pikku-Pirja ihastuttaa sisukkaalla ja lavantäyttävällä energiallaan ja toimii hauskana vastaparina löysälle ja lakoniselle isoveli Ilmariselle. Siinä missä sankarit etsivät kadonnutta aurinkoa, etsivät he myös rohkeutta, reiluutta ja uskoa inhimilliseen ihmisyyteen.

Huumori rakentuu kaiken muun keskelle pienin teoin ja liikkein, mutta myös näyttelijäkaksikon Jouko Klemettilä ja Arttu Kapulainen toimesta. Heidän ylpeydestä pullistelevat kukkonsa naurattavat siinä missä purkkaa jauhavat, hieman hitaalla käyvät Taivaanhärätkin. Etenkin pikkuyleisön mieleen tuntuivat olevan myös Louhen tunaroivat tyttäret, Beta ja Delta (Leenamari Unho ja Sanna Majuri).

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

ESIKOISEN (7v) LOPPUARVIO

Näytelmän päätyttyä pyysin esikoista arvioimaan näkemäänsä ja kokemaansa. Ensimmäisenä hän halusi tähdentää, ettei näytelmä ollut lainkaan liian pelottava tai jännittävä hänen ikäiselleen (7v): ”Ei pelottanut ollenkaan missään kohtaa. Musiikki tosin oli välillä aika kovalla.” Herkkäkorvaisemman kannattanee siis varustautua kuulosuojaimin tai korvatulpin.

Kun tiedustelin esikoisen lempihahmoa, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä: ”Väinämöinen. Sillä oli hyvä asenne ja hieno lauluääni. Ja äiti tykkäsi Taivaanhäristä, tai ainakin se nauroi niille paljon.”

Lempikohdatkin löytyivät helposti: ”Hauki. Ja se kun me päästiin yleisössä tähtinä mukaan näytelmään. Ja kaikki musiikit.”

Joku jäi kuitenkin vielä mietityttämään: ”Äiti, mitä me mennään katsomaan seuraavaksi?”

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

Lue myös:

• • 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
  • Tuhat kirjaa vuodessa – tavoitteena lukevat lapset
  • Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Tämä elokuu on ollut perheessämme erilainen: Esikoisemme nimittäin aloitti koulun! Minä puolestani jäin virkavapaalle opettajan töistäni, osittain tukeakseni esikoisen koulunalkua, osittain keskittyäkseni keväällä ilmestyneen esikoiskirjani kanssa kiertämiseen ja seuraavan kirjoittamiseen. Vaan millaista on ollut uudenlainen arki, kun on ekaluokkalainen perheessä?

JA NIIN ALKOI KOULU

Töissä pääsen joka syksy seuraamaan vierestä, kun uudet ekaluokkalaiset astelevat taloon ja alkavat opetella uudenlaista arkeaan, siihen vähitellen tottuen. Kenties siitä johtuen aavistelin jo etukäteen, että tänä syksynä minua saatettaisiin kaivata kotona hieman normaalia enemmän.

Meiltäkin koulutielle lähti innokas ekaluokkalainen, täynnä tarmoa ja odotuksia uuden oppimisesta. Iloisen jännittyneitä ja innostuneita keltalippalakkisia koulualokkaita löytyi myös naapuruston perheistä. Olemme koulunaloituksen suhteen olleet monessa suhteessa onnekkaita: Esikoinen sai aloittaa koulun samassa rakennuksessa, jossa hän on käynyt myös päiväkodin ja eskarin. Tutusta talosta löytyvät ykkös- ja kakkosluokka, joten koululaisuuteen saa kasvaa turvallisessa ja pienessä yhteisössä ennen seuraavaan vaiheeseen siirtymistä. Herkästi kuormittuvalle lapselle tällainen ratkaisu on monin tavoin toimiva.

Myös iso osa tuoreista luokkatovereista oli jo ennestään tuttuja, mikä helpotti jännitystä, kun kavereiden kanssa sai puida tulevaa yhdessä jo kesäloman viimeisinä päivinä. Sama koski luonnollisesti myös meitä vanhempia – tuttu vertaistuki löytyi lähikortteleista. Kylämäisellä asuinalueella koulumatkoillekin löytyy aina seuraa, ja kun lasten ympärillä viipottaa paljon tuttuja aikuisia, toimii ”koko kylä kasvattaa” -periaatekin.

EKALUOKKALAINEN PERHEESSÄ

Koulumatka oli esikoiselle jo päiväkotivuosilta tuttu, mutta koulunalkua edeltävänä päivänä kävelimme sen vielä yhdessä läpi. Pari ensimmäistä koulupäivää saatoimme ja haimme esikoisen, kunnes hän ilmoitti selviytyvänsä matkoista itsekseen. Aamutoimet sujuvat jo suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti (kun palkintona on tovi omaa puuhailuaikaa ennen kouluunlähtöä), joskin lähtemisessä esikoinen tarvitsee vielä hieman alkuvauhtia ja reppu unohtuisi päivittäin kotiin, jollen siitä huomauttaisi.

Iltapäiviksi esikoinen menee koulun iltapäiväkerhoon, mutta päivien pituutta olemme yrittäneet säädellä kuormittuneisuuden ja väsymyksen mukaan. Senkin virkavapaani on mahdollistanut. Iltapäivisin olen iloinnut pihalle tupsahtavista tutuista lapsista, jotka ovat päättäneet tulla nopeasti piipahtamaan ja tervehtimään käveltyään esikoisen kanssa kotiin yhtä matkaa. Koen, että kun paljon puhutaan lapsiperheiden tukiverkostojen supistumisesta, tämä voisi olla ongelmaan yksi ratkaisu: Kun lähiperheet ovat toisilleen riittävän tuttuja, on lapsilla ympärillään paljon aikuisia, joihin he uskaltavat tarvittaessa tukeutua ja turvautua.

Kuten nykyään monissa paikoissa on tapana, esikoisenkin koulussa kaksi luokallista ykkösiä aloitti koulunsa yhdessä isossa ryhmässä, kahden opettajan voimin. Vaikka tällainen startti voi olla osalle pieniin eskariryhmiin tottuneista lapsista pienimuotoinen shokki, on ratkaisulla kuitenkin myös perustellut etunsa.

Järjestely antaa opettajille mahdollisuuden muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millaisia koulupolkunsa aloittavat oppilaat ovat. Lisäksi he ehtivät saada tietoa kunkin tarpeista ja vahvuuksista sekä osaamistasosta eri oppiaineissa. Näin myöhemmin tehtäviä luokka- ja opetusryhmätuntijakoja ei tarvitse tehdä summamutikassa, vaan esimerkiksi jo lukevat oppilaat ja vielä lukemista opettelevat saadaan heti eriytettyä sopiviksi ryhmiksi. Tällöin vältetään turhautumista ja mahdollistetaan kullekin onnistumisen kokemukset.

Ihanat, kamalat läksyt

Aluksi päivät ovat hyvinkin kevyitä. Koulun osuus on ollut vain kolme tuntia päivästä, joskin valtaosalla päivä jatkuu vielä iltapäiväkerhojen puolella. Ensimmäisten viikkojen perusteella uudenlainen arki on silti vaatinut veronsa aika monessa perheessä. Iltaisin kiukuttaa, väsyttää ja itku on herkässä, vaikka päivän aikana olisikin muuten ollut kivaa. Jännittäminen ja lisääntynyt vastuunotto kuormittavat, samoin se että yhtäkkiä aikuisia onkin paljon lapsia kohden. Vapaalle leikillekään ei enää ole aikaa niin paljon kuin päiväkodissa ja eskarissa, vaikka nykykoulussa monipuolisesti huomioidaankin levon ja työskentelyn vuorottelu sekä oppilaiden yksilölliset tarpeet.

Vaikka esikoisemme suhtautuu koulutehtäviin innokkaasti, aiheuttivat ensimmäiset läksyt aikamoisen äläkän: Yhtäkkiä säädeltiin myös vapaa-aikaa ja saneltiin, mitä sen aikana on pakko tehdä! Parin viikon totuttelun jälkeen läksyihinkin on kuitenkin jo rutinoiduttu ja esikoinen muistaa huolehtia niistä yleensä itse, joskin tarvitsee aikuista usein viereen motivaatiota ylläpitämään.

Uusien asioiden opettelu ja koulutehtävät taitavat olla yksi niistä koulun aloittamiseen liittyvistä asioista, jotka jakavat lasten mielipiteitä. Toisille ne ovat paras juttu koulussa ja se asia, jota ekaluokkalaisuudessa on eniten odotettu. Toisilta taas jo pelkkä paikoillaan olemisen ja yhteisten toimintatapojen noudattamisen opettelu vie niin paljon energiaa, että tehtävät tuntuvat sen päälle raskaalta. Esikoinen oli ensimmäisinä koulupäivinä jopa pettynyt, kun kouluhommiin ei heti ryhdyttykään.

Kun tehtävien tekeminen muutamaa päivää myöhemmin alkoi oli tasapainon löytäminen niidenkin suhteen hankalaa: Liian helpot tehtävät turhauttivat. Osa tehtävistä taas ei kiinnostanut – ja kun oli silti pakko tehdä, kiukku nousi helposti pintaan. Tässähän toisaalta ollaan äärimmäisen tärkeiden taitojen äärellä: Tunnesäätelyn lisäksi elämässä täytyy oppia hoitamaan sellaisetkin tehtävät, jotka eivät aina syystä tai toisesta motivoi. Ajoittaista tylsyyttäkin pitäisi oppia sietämään. Ja sitten taas kaiken vastapainona, välillä kohdalle osui niin mukava tehtävä, että se tuntui suoranaiselta palkinnolta. Tai ”lepohetkeltä”, niin kuin esikoinen itse asian ilmaisi.

koulu ja muu elämä

Kinkkisimmäksi arjen haasteeksi koulun rinnalla on (hieman yllättäen) osoittautunut harrastaminen. Jo ekaluokkalaisilla yksikin harrastus nimittäin tarkoittaa monesti jo useampia treenejä viikon aikana. Jos kyseessä on lapsi, joka tykkää harrastaa, on kuormittumisen kanssa tasapainottelu jo todellinen haaste. Olimme etukäteen ajatelleet selviävämme harrastusrumbasta melko helpolla: Asummehan alueella, jossa harrastuksiin voi liikkua kävellen tai pyörällä – jopa niin ettei matkalla tarvitse välttämättä ylittää teitä. Lisäksi saimme ajoitettua lasten harrastukset samoille päiville, niin että viikkoon jäi myös tyhjiä hengähdyspäiviä, jolloin kenelläkään ei ole illalla mitään suunniteltua ja aikataulutettua.

Sitä emme kuitenkaan olleet tajunneet ajatella, että nykyään vanhempia velvoitetaan olemaan useissa harrastuksissa paikalla melko isojenkin lasten kanssa. Ei siis auta, vaikka ekaluokkalaisemme vannoisi selviävänsä suorasta treenireitistä itsekseen siinä missä koulumatkastakin. Vanhemman on monessa seurassa oltava myös treeneissä läsnä tasaamassa tunnekuohuja ja laittamassa laastareita. Tämä on toki ymmärrettävää ja monesti myös perusteltua. Me 80-luvun, avainnaru kaulassa viipottaneet lapset emme vain ehkä aina tule ajatelleeksi sitä. Siispä kun kahdella lapsella on harrastus samana päivänä ja puoliso sattuukin olemaan iltatöissä, vaaditaan jo ulkoista apua, että muuten näennäisesti helposta hommasta selvitään.

Me olemme antaneet esikoisen harrastaa useampaa asiaa, koska hän on itse niin halunnut. Treenimäärät olemme kuitenkin vetäneet minimiin, jotta harrastuksia olisi vain kolmena iltana viikossa. Vielä tänä vuonna se on mahdollista, mutta jo tokaluokkalaisilla sallittu minimimäärä nousee useissa harrastuksissa. Tuntuu hurjalta ajatukselta, että jo kahdeksanvuotiaan kanssa viikkoa pitäisi joka päivä rytmittää niin, että koulupäivän jälkeiseen päivään ei jäisi aikaa vapaalle leikille, spontaaneille jutuille ja kavereiden kanssa hengailulle. Jollekin lapselle tällainenkin arki toki saattaa sopia, mutta monilapsisessa perheessä homma alkaa hyvin nopeasti kuormittaa vähintään treeneissä suihkivia laastarinlaitto-vanhempia.

Kohti rutiinia

Esikoinen kaivaa repustaan lukujärjestyksen. Tulevalla viikolla suuri, yhdessä koulutiensä aloittanut oppilasjoukko jakautuu kahdeksi pienemmäksi ryhmäksi. Se tarkoittaa taas muutosta ja pientä jännitystä siitä, pääsevätkö parhaat kaverit samaan ryhmään. Muutos on kuitenkin myös odotettu: Kun on vähemmän oppilaita samassa luokassa, on myös vähemmän liikettä, ääntä ja actionia. ”Ja toivottavasti enemmän matikkaa!” tuumaa esikoinen.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!