Viikko sitten pääsin juhlimaan pitkäaikaisen unelman toteutumista, kun Museo Merkissä vietettiin esikoisromaanini Naapurimme Eskelmus kirjanjulkkareita. Mutta millainen kirja on Naapurimme Eskelmus ja millaiset julkkarit sen ympärille loihdittiin?

Kuva: Leea Simola

Millainen kirja on naapurimme eskelmus?

”Kaikki alkoi postilaatikosta. Se oli ilmestynyt yön aikana täydellisen sopimattomaan paikkaan, keskelle kävelytietä. Muut postilaatikot seisoivat kiltisti jämpteissä riveissään pihojen reunoilla, mutta tämä karkuri pakotti ihmiset väistämään itseään. Sukunimelle tarkoitetulla liuskalla luki ’Yksinäisten kirjeiden hotelli’.”

Keskelle tietä ilmestyy yön aikana postilaatikko – eikä mikä tahansa postilaatikko vaan Yksinäisten kirjeiden hotelli. Sen mukana Tammenterhopuidentielle tupsahtaa myös uusi naapuri. Velhonoloinen tuttavuus kasvattaa pihallaan nakkipensaita ja lihapullapuita, maalaa sateenkaaria, piileskelee kiireeltä ja puhuu yhtä viisaita kuin lapset.

Kun nimiä keräävät sisarukset, Uneksija ja Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas, saavat selville, että erikoinen postilaatikko on rikki, he haluavat auttaa naapuriaan: Yksinäisten kirjeiden hotelli on saatava toimimaan, jotta yksinäisten lasten ajatukset löytävät taas toistensa luo! Kirjelootan korjaamiseen eivät kuitenkaan tepsi aivan tavalliset konstit: Tarvitaan ainakin taikapölyä, Uneksijan kykyjä, kipua syövän Hörmeliinin vastauksia ja kourallista nokkeluuksia – kenties myös arvonsatuntevan kissan, Velmusen, viisauksia.

Tarinan taustaa

Leikki jatkui kuukausien ajan, ja lopulta aloin jäsennellä sen palasia muistiin, kokonaisen tarinan muotoon. Kirjoittaessa halusin tutkia, voiko niinkin painavasta asiasta kuin yksinäisyys kirjoittaa kepeän leikkisästi mutta vakavissaan. Uskon, että niin lapset kaikessa tarkkanäköisyydessään tekisivät. Entä voisiko tarinan kertoa niin, että se samalla yllyttäisi lukijaa kielelliseen leikkiin?

Leikkisyys on ollut Naapurimme Eskelmuksen teossa mukana kokonaisvaltaisesti

Tarina jokaiselle lukutaidon tasosta riippumatta

Toivon, että Naapurimme Eskelmus olisi kirja, josta jokainen voisi löytää itselleen jotain merkittävää tai puhuttelevaa iästä ja lukutaidon tasosta riippumatta.

Tarina on kirjoitettu kolmeen merkityskerrokseen niin, että sitä voivat lukea eri ikäiset ja eri tasoiset lukijat. Yksinkertaisimmillaan tarina on satu. Seuraavalla tasolla mukaan tulevat tekstiin kätkeytyvät kielileikit, jotka muuttavat merkityksiä ja (toivottavasti) houkuttelevat ihmettelemään monipolvista ja rikasta kieltämme. Kolmannella tasolla lukijan on mahdollista irtautua sadun genrestä ja etsiä selityksiä syvemmältä: Jos kyse ei olekaan sadusta, mistä johtuvat ristiriidat, miksi kokemukset ja havainnot eroavat, kuka puhuu totta – vai puhuvatko kaikki?

Olen rakentanut tarinan rinnalle myös tehtäväpaketin, joka on suunniteltu lukemisen tueksi ja sitä ohjaavaksi välineeksi. Paketissa on kullekin lukemisen tasolle omat tehtävät (S2 ja lukemista opettelevat, lukemisen perustaitoja vahvistavat, kokeneet lukijat). Tavoitteeni on ollut, että tehtäväpaketin avulla kaikki saman luokan tai ryhmän lapset pystyisivät lukemaan tai kuuntelemaan kirjan yhdessä, ymmärtämään sen omalla taitotasollaan ja kurkottelemaan kohti seuraavaa lukemisen tasoa.

Leean koira Ruuti on mukana ihmettelemässä painosta saapunutta kirjaa

Millaiset julkkarit halusimme loihtia?

”Hörmeliini oli minun ja veljeni yhteinen luomus: otus joka söi kipua. Se oli erityisen hyödyllinen silloin, kun jompikumpi meistä satutti itsensä. Ei tarvinnut kuin kuvitella Hörmeliini paikalle, niin kipu oli tiessään.”

Kun aloimme suunnitella Eskelmuksen julkkareita, minulla oli kaksi toivetta: Halusin, että tarinaa luettaisiin niin, että esityksessä hyödynnettäisiin myös muita sydäntäni lähellä olevia taiteenaloja, musiikkia ja teatteria, hyödyntäen. Lisäksi toivoin, että illan sisältö kumpuaisi tarjoiluja ja yksityiskohtia myöten tarinasta. Huokaisin myös, että olisi ihana saada Hörmeliini paikalle – ja kuinka ollakaan, Hertan ihanat kustannustoimittajat Riina ja Tuija ryhtyivät vaivihkaa loihtimaan toivetta todeksi. He nimittäin teettivät iltaa varten valtavan Hörmeliinin, joka keikaroi lavalla alkuillan ja siirtyi sitten poseeraamaan valokuviin ihmisten kanssa.

Hörmeliinikin saapui kirjanjulkkareihin! Kuvassa Hörmeliinin kanssa poseeraavat Leea (ylävasen), minä, Tuija (alavasen) ja Riina

Julkkareiden pitopaikka, Museo Merkki, oli minulle jo ennestään tuttu. Se on nimittäin yksi minun ja lasteni lempiretkipaikoista. Kävin jo syksyllä kuikuilemassa, millaiseksi Merkki oli remontin myötä muuttunut, ja jo tuolloin tuntui, että paikka olisi juuri tämän kirjan julkkareille se oikea. Ja niinhän se olikin! (Ihan yleisenä vinkkinä, Merkin näyttelyt ovat huikeita. Huhtikuussa on vuorossa Peppi Pitkätossu. Ei yhtään pöllömpi jatkumo Eskelmukselle!)

Tarjolla oli illan aikana monenmoista tarinasta tuttua syötävää: Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä), Sateenkaarimaalarin sateenkaariremmejä, sienipiirakkaa aikuisten makuun ja tietenkin taikajuomaa, jonka kukin sai myös valmistaa ohjeiden ja tarpeiden mukaan itse. Myös Hörmeliinin ruokinnasta oli huolehdittu: Omat kolotuksensa ja harminsa sai sulkea purkkiin ja syöttää iltapalaksi kipua syövälle otuksellemme.

Pitopöydässä on tarjolla muun muassa Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä)

Millainen illasta tuli?

”Kohautin hartioitani. ’[Vanhempani] ovat missä milloinkin. Töissä, lomalla, mustikassa, sienessä, puolukassa, kalassa, myöhässä, mykkäkoulussa, unenpöpperössä. Aina he ovat joka tapauksessa kiireissään’.

’Sellaista on aikuisten elämä’, mies huokaisi. ’Aikuisena oppii vahingossa tekemään itsestään kiireisen, kun luulee kasvaneensa moneen suuntaan tärkeäksi.'”

Merkin sympaattinen lava oli kuin nakutettu illan ohjelmalle. Perinteiseen tapaan alkuun kuultiin puheita. Minäkin pidin elämäni ensimmäisen suomenkielisen SUUNNITELLUN puheen. Yleensä olen aina improvisoinut, mutta tällä kertaa halusin puhua vähän pidemmin ja olla unohtamatta mitään tai ketään tärkeää. Sen jälkeen Riina, Tuija ja kuvittajani Leea yllättivät minut jo toistamiseen. He olivat teettäneet minulle Leean taituroimasta lempikuvituskuvastani suurennoksen, koska olin joskus sanonut, että siitä tulisi ihana taulu. (Se onkin nyt kehystettävänä!)

Sitten vuorossa oli haastattelu. Opettajakollegani Mirva Saunamäki oli lupautunut haastattelemaan minua ja Leeaa. Juttutuokion aikana paljastui muun muassa, että ensimmäisenä kuvana Leea piirsi kirjan kannen ja että hänen mielestään haastavin kuvituskuva oli höyryjuna sen teknisyyeen vuoksi. Minusta puolestaan paljastui, että kirjoitan öisin ja kotonani kirjoja on vähän kaikkialla, koska se innostaa lukemaan. Yleisö puolestaan uteli Aalekaapin syntymänimeä, josta hänen hieno kutsumanimensä on väännetty – vaan sepä ei ollut edes minun tiedossani.

Kirjailijan ja kuvittajan haastattelu, haastattelijana Mirva Saunamäki

Varsinaisen ohjelman viimeisenä ohjelmanumerona oli lukuteatteri, johon olin saanut mukaan sekä entisiä teatterioppilaitani että opiskelukaverini Sibelius-Akatemialta. Näissä juhlissa tarinaa nimittäin luettiin niin, että minä istuin lavan reunalla kertojana, Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen lukivat ja tulkitsivat tarinaa kanssani rooleissa ja Tuike Suomalainen improvisoi esitykseen vielä musiikit viulullaan. Ai että miten nautin siitä! Toivottavasti pääsen lukemaan Eskelmusta vastaavalla konseptilla vielä joskus uudelleen.

Lukuteatteria

Ja mikä parasta, lapseni pelmahtivat Manten kummisedän kanssa paikalle juuri ennen lukuteatterin alkua. He olivat olleet juhlien alun toisaalla leikkimässä, jotta päiväkotipäivän jälkeisestä illasta ei tulisi heille liian tuhti. Mutta olin toivonut, että he näkisivät juuri lukuteatteriesityksen, sillä arvasin jo etukäteen, että siihen he ihastuisivat. Esityksestä puhuttiinkin meillä kotona vielä päiviä myöhemmin.

Lavalla kanssani Tuike Suomalainen (vas.), Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen

Taiantuntua, kukkameriä ja kiitoksia

”Eskelmus seisoi paljasjaloin pihanurmellaan ja maalasi näyttävää kaarta ilmaan. Hänen ympärillään oli valtava rinki erivärisiä maalipurkkeja, joista kuhunkin hän kastoi siveltimen vuorollaan. ’Tervetuloa kotiin’, Eskelmus lausui juhlallisesti meidät nähdessään. ’Kuten huomaatte, minulla on projekti. Maalaan sateenkaarta.'”

Ilta päättyi omistuskirjoitusten kirjoittamiseen ja lyhyisiin turinatuokioihin ihmisten kanssa. Seuraavana aamuna heräsin kotona kukkamereen ja taiantuntuun, jossa leijailin vielä pitkän aikaa myöhemmin.

Kiitos kaikille juhlissa esiintyneille, iltaan osallistuneille ja matkassa tukeneille, Museo Merkille, Kivikylälle, taikaa ja tarinoita tuottaville lapsilleni, Hertan iki-ihanille Tuijalle ja Riinalle sekä korvaamattomalle kuvittajatyöparilleni Leealle! Teitte julkkarijuhlista unohtumattomat!

Lukukeskuksen kirjailijasivuni löydät TÄÄLTÄ.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Tuhat kirjaa vuodessa tavoitteena lukevat lapset

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Voi mikä onni olikaan, että tänäkin talvena sain viettää viikon lasten kanssa Ylläksellä! Illalla nousimme yöjunaan Helsingissä, lumettomalta asemalaiturilta ja aamulla heräsimme Lapissa valkoisten hankien kimallukseen. Lasten varttumisen huomaa vuosi vuodelta pitenevinä hiihtolenkkeinä ja etenkin esikoisen kohdalla myös kasvavana kiinnostuksena lasketteluun. Tällä kertaa kokeilimmekin Ylläksen rinteissä jotain aivan uutta: Äidin kanssa treenaamisen sijaan lapset pääsivät laskettelutunnille ja harjoittelivat laskettelua hiihtokouluopettajan opissa! Ja kyllä me saimme viikon aikana kokea muutakin Lapin taikaa…

ALKULÄMMITTELYjÄ RINTEIDEN HARJOITTELUALUEELLA

Olen varttunut talviurheiluperheessä eli hiihtänyt ja lasketellut pienestä asti, koko perheen voimin. Noista kokemuksista on jäänyt niin lämpimiä muistoja, että olen toivonut voivani tarjota saman elämyksen myös omille lapsilleni. Hiihtäminen on ollut helppo järjestää (ainakin silloin, kun Helsingissä on ollut lunta), sillä latuverkostot alkavat kotioveltamme. Laskettelua puolestaan olemme testailleet vuosittain Ylläksen lomillamme. Tähän mennessä olen opettanut lapsia itse, niin kuin muistan oman isäni aikanaan minua opettaneen. Tänä vuonna meille tarjoutui kuitenkin tilaisuus kokeilla laskettelutuntia ja saada osaava hiihtokoulun opettaja lapsiamme opastamaan.

Saatuamme sopivankokoiset lasketteluvälineet vuokraamosta suuntasimme kuitenkin lämmittelyksi tutkimaan Äkäslompolon rinteistä löytyvää aloittelijoiden harjoittelualuetta. Olihan edellisestä laskettelukerrasta vierähtänyt jo vuosi! Turvaverkoin varustellut pikkurinteet matto- ja naruhisseillä ovat käytössä maksutta. Niissä pääsee mukavasti laskemisen makuun antamalla läpyjä laskettelutolppina toimiville söpöille rinneörkeille. Siinä sivussa saattaa saada suksetkin kääntymään! Ja jos loppujarrutus ei ole vielä aivan hallussa, verkko kyllä pysäyttää pikkulaskijan.

Starttirinteiden vierestä löytyy jo hieman pidempi ja vaativampi Perherinne, jossa pääsee kokeilemaan sompahissiä. Samalla saattaa nähdä vilauksen Ylläksen uusimmasta huimapäiden lajista: hissikelkkailusta. Ratilla ja jarruilla varustetut erikoiskelkat kulkevat hissiin kiinnitettyinä rinnettä ylös ja sen jälkeen saa nautiskella lähes puolen kilometrin laskusta toista Perherinnettä alas.

Ensin piipahdimme vuokraamossa hakemassa kaikille sopivan kokoiset varusteet

”Mennäänkö kohta isoihin rinteisiin?” kysyy Mante ja katselee haikeana Ylläksen huippua

LASKETTElUharjoituksia YLLÄKSEN hiihtokouluOPETTAJAN OPISSA

Äidin kanssa tehtyjen alkulämmittelyjen jälkeen tapasimme hiihtokouluopettajamme Päivin. Päivin johdolla kertasimme vielä jarruttamisen, kääntymisen taikanappeja painamalla sekä painonvaihtamisen käännöksissä. ”Alamäenpuoleiselle sukselle enemmän painoa, toisen suksen voi nostaa vaikka ilmaan”, Päivi muistutteli käännöksissä. Sitten olikin jo aika kokeilla, miten pärjäisimme Perherinteessä. Päivi laski kuopuksemme Manten (4v) kanssa ja minä esikoisemme (6v) kera. Ensimmäisellä laskulla otimme avuksi yhden sauvan, joka asetettiin poikittain aikuisen ja lapsen väliin niin että kumpikin saattoi pitää kiinni sauvan toisesta päästä. Näin lasten laskuvauhtia pystyi säätelemään, jolloin käännöksiin keskittyminen oli helpompaa.

Ja kun alas oli kerran päästy, oli onnistuttava nousemaan sompahissillä ylös. Esikoinen onnistui parin yrityksen jälkeen nousemaan hissillä koko matkan itse ylös, Mante tuli vielä aikuisen kanssa samalla sommalla. Parhaiten sompahissillä pääsee lapsen kanssa yhdessä ylös, kun asettaa lapsen eteensä reittä vasten niin, että lapsen sukset ovat aikuisen toisen suksen molemmin puolin. Tällöin aikuisen on helppo ottaa sompa itselleen normaaliin tapaan, mutta lapsi matkustaa näppärästi samalla mukana ylös.

Toisella Perherinteen laskukerralla esikoinen saikin jo pärjätä omin avuin. Mante laski open kanssa edellä, esikoinen seurasi heidän perässään ja minä olin kaiken varalta hänen vanavedessään. Laskettelutunnin päättyessä pärjäsimmekin Perherinteessä jo vallan hyvin kolmistaan. Minä laskin Manten kanssa, joka alkoi vähitellen jo väsähtää, ja innosta hihkuva esikoinen seurasi laskujälkiämme itsenäisesti.

Sauvalla pystyy säätelemään laskettelua aloittelevan lapsen laskuvauhtia

Hiihtokouluopettaja ja Mante laskevat yhdessä edellä, esikoinen pärjää jo itsekseen perässä

Pujottelumonstereille voi antaa läpyjä!

POHDINTOJA y1-RINNERAVINTOLAN RUOKIEN ÄÄRELLÄ

Parin tunnin laskemisen jälkeen Mante oli kaikkensa antanut. Mikä neuvoksi, kun väsy iskee ja vähän jo kiukuttaa? Meidän luottokikaksemme on muodostunut Äkäslompolon ala-asemalla sijaitseva rinneravintola Y1 Food Garden, koska siellä on buffet-lounas ja lapsille mieluisa kattaus pizzoja, nugetteja, lihapullia ja nakkeja, jälkiruokapöytää unohtamatta. Aikuiseen makuun on perinteisempiä herkkuruokia. Ja kun ruokaa ei tarvitse odottaa, kaikki löytävät mieluista purtavaa ja syödä saa niin paljon kuin haluaa, paha mielikin haihtuu nopeasti.

Syömisen ohessa rupattelimme lasten kanssa kuluneen päivän kokemuksista:

Mitä opitte tänään?

ESIKOINEN (6v): ”Aurausta, kääntymistä ja menemään hiihtohissillä koko matkan yksin.”
MANTE (4v): ”Marssimista.”
ÄITI: ”Marssimista?”
MANTE: ”Niin. Kun suksilla marssii v-asennossa, pääsee hyvin eteenpäin ja mäkeä ylös.”

Miten selittäisit, mitä laskettelu on?

MANTE: ”Ensin näyttäisin, miten köysihissillä mennään ylös. Sitten näyttäisin, miten jarrutetaan turvallisesti mäkeä alas. En kyllä ihan aina osaa sitä.”
ESIKOINEN: ”Kannattaa aloittaa pujottelemalla, eikä vaan syöksyä. Ylläksellä on lastenrinteessä sellaisia pujottelumonstereita, joille voi antaa läpyjä. Samalla oppii pujottelemaan.”
MANTE: ”Ja taikanappeja voi painaa vii vii vii.”

Teillä oli tänään rinteessä mukana myös hiihtokouluopettaja. Mikä opetuksessa oli kivointa?

MANTE: ”Kun hän opetti meitä.”
ESIKOINEN: ”Oikea ope oli paljon parempi opettamaan kuin äiti. Oli paljon helpompi oppia, eikä se suututtanut niin paljon.”
MANTE: ”Minun paras ope on kyllä äiti.”

Mitä haluaisitte oppia seuraavaksi?

MANTE: ”Ympyrävoltin mäessä. Ja minä haluan oppia lautailemaan! Voitko äiti opettaa?”
ESIKOINEN: ”Takaperin laskettelua. Ja siellä rinteessä oli sellaisia kelkkoja. Voidaanko kokeilla niitäkin?”

MANTE: ”Lopuksi oli jo ihan voimat loppu. Onneksi syöminen antaa jaksua.”
ESIKOINEN: ”Minäkin olin ihan väsynyt. Ja sitten söin niin paljon, että väsyin vielä lisää!”

Nälkä on hyvä taltuttaa nopeasti, niin paha mielikin haihtuu!

lumonväristyksiä SNOWVILLAGEN JÄÄMAAILMASSA

Koska laskettelupäivä oli ollut mukavalla tavalla rankka ja jännityksentäyteinen, hiihdimme seuraavana päivänä lasten kanssa vain leppoisan verryttelylenkin. Iltapäivälle lupasin yllätysohjelmanumeron. Huristelimme puolen tunnin ajomatkan Kittilän Lainioon, jossa yllätys odotti: SnowVillage oli valtavista jääigluista koostuva kokonaisuus täynnä lumesta ja jäästä veistettyä taidetta. Iglujen sisään rakentui kokonainen taikamaailma, jossa seikkailtiin tämän vuoden teeman mukaisesti veden alla. Yhdessä huoneessa ympärillämme uiskenteli parvi laulavia valaita, toisessa merihevosten joukko. Vaikutuksen teki myös lumisviitti, jonka helmisimpukkasänkyä ympäröivät valtavan mustekalan lonkerot. Lasten suosikkeja olivat Poseidonin lumidisko sekä jääliukumäki (johon saatoin itsekin eksyä muutamaan otteeseen).

Tämä oli ensimmäinen kertani SnowVillagessa, enkä etukäteen itsekään oikein tiennyt, mitä odottaa. Kokonaisuus oli käsittämättömän hieno, eikä kokemusta pysty vangitsemaan kuviin, videoihin tai sanoihin. Jäämaailma täytyy kokea paikan päällä. Ällistyttävimmältä tuntui oppaamme Ronjan kuvaus SnowVillagen rakentamisesta. Jo pelkkä iglujen valmistuminen vie viikkoa ja sitä mukaa, kun ne saadaan tehdyiksi, taiteilijat siirtyvät niiden sisään veistämään maailmaa. Virheisiin ei ole varaa, sillä seinämää pystyy veistämään vain kertaalleen, ja työt on saatava valmiiksi parissa kuukaudessa. Rakennustöihin käytetään yli 20 miljoonaa kiloa lunta ja noin 300 000 kiloa luonnonjäätä joka vuosi. Keväällä kaikki sulaa pois ja työryhmä ryhtyy suunnittelemaan seuraavan vuoden teemaa ja kokonaisuutta.

OPAS: ”Ensi vuonna täällä on sitten taas joku uusi teema. Meille voi vinkata sitä varten ideoita. Mitä te ehdottaisitte?”
ESIKOINEN: ”Joukkoliikenne.”
MANTE: ”Dinosaurukset.”
MOLEMMAT: ”Ja lisää liukumäkiä!”

Lumisviitin helmisimpukkasänky

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus
• Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!