Tänä talvena viisivuotias esikoisemme hiihti ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometrin lenkin. Kolmevuotias pikkuvelikin sivakoi matkasta osan ennen kuin siirtyi ahkioon. Vahingossa tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole päästy. Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?

Miten kaikki alkoi?

Esikoinen oli parivuotias, kun hankimme hänelle Torista ensimmäiset sukset. Kenkiin kiinnitettävät, hieman kömpelöt sivakat ajoivat asiansa. Leikkien kautta esikoinen sai jutun juonesta kiinni ja oppi etenemään ladulla ilman sauvoja. (Jutun jossa esittelen ensimmäisiä latuleikkejämme, löydät TÄÄLTÄ.)

Kenkiin kiinnitettävillä suksilla pääsee alkuun, mutta niiden kannattaa olla sen verran hyvät, että ne eivät irtoile jatkuvasti. Muuten homma alkaa turhauttaa nopeasti niin lasta kuin aikuistakin! Kun hiihto alkaa sujua, kannattaa kuitenkin siirtyä monosuksiin, jotta kehittyminen ei kaadu välineisiin. Me hankime esikoiselle monosukset toisena hiihtotalvena. Tuolloin puolitoistavuotias pikkuveli, Mante, nukkui usein päiväuniaan rattaissa keskellä lähipeltoa, jota me hiihtelimme esikoisen kanssa eteenpäin leikkien houkuttelemana. (Lisää latuleikkejä löydät TÄÄLTÄ.)

Tuona samana talvena Mante löysi isoveljensä sukset eteisen lattialta ja asetti jalkansa niihin. Pikkuveli oli lähtenyt varhain kävelemään ja päätti suunnata myös ladulle paljon aiemmin kuin olimme ajatelleet. Vaikka olin tuolloin välillä ladulla lasten kanssa yksinkin, mielekkäintä homma oli, kun kummallakin suksilla vaappuvalla taapertajalla oli kaverina oma aikuinen. (Tuosta talvesta olen kirjoittanut TÄÄLLÄ.)

Mutkia matkAan

Hyvin startanneeseen hiihtoharjoitteluun tuli ensimmäistä kertaa mutkia matkaan, kun Mantella alkoi uhma. Hän ei enää halunnut hiihtää ollenkaan, kun taas esikoinen olisi viihtynyt ladulla mielellään. Ratkaisu löytyi lähipelloilta: Ne mahdollistivat sen, että esikoinen saattoi hiihtää peltoa ympäri omaan tahtiinsa ja minä puolestani pystyin hiihtämään Mantea eteenpäin maanitellen. Tarvittaessa saatoin myös juosta pellon halki toiselle laidalle auttamaan kumoon kupsahtaneen esikoisen pystyyn.

Toinen keksintö olivat nallekarkkikierrokset (ja Mantella rusinasuorat). Jokaisesta hiihtämästään kierroksesta esikoinen tienasi nallekarkin – ja koska olimme onnistuneet pitämään lapset erossa karkeista varsin pitkään, jo muutama ansaittu nallekarkki oli esikoiselle iso juttu. Samaan aikaan Mante herkutteli hiihdetyiltä peltosuorilta tienaamillaan rusinoilla.

Meidän lapsillemme lähteminen tilanteesta ja paikasta toiseen on aina ollut vaikeaa. Olemme tottuneet lähtönurinaan, oli kohteena sitten kauppa, kyläpaikka, uimahalli tai huvipuisto. Kenties tästä syystä ladulle lähtöön liittyvä vastustelu on ollut helppo armottomasti ohittaa ja patistaa lapset liikkeelle. Lopputulos kun on yleensä se, että lähdön jälkeen kaikilla on taas kivaa.

Manten kohdalla ehdin tosin tänä talvena jo varasuunnitelmia: Pikkuveli hiihti kyllä kuuliaisesti isoveljen perässä, mutta mutisi samalla jatkuvalla syötöllä: ”Minä en tykkää hiihtää.” Olin jo luovuttaa, mutta sitten Mante löysi mäet.

Ylämäkiä ja alamäkiä hiihtämässä

Tänä talvena olimme lähdössä lasten kanssa helmikuussa Lappiin hiihtolomalle. Mantea varten reissussa olisi ahkio, mutta toiveena oli, että esikoisen kanssa pääsisi pohjoisessa hiihtämään jopa jonkun kunnon lenkin. Tiesin, että lapset pärjäisivät suksineen tasamaalla ja loivissa laskuissa, mutta ennen reissua päätin lähteä treenaamaan heidän kanssaan vielä kunnon ala- ja ylämäkiä.

Mäkiä treenatessa meillä oli tasan kaksi tavoitetta: Oppia nousemaan suksilla mäki ylös ja laskemaan se mahdollisimman turvallisesti alas kaatumisineen päivineen. Ylämäen lapset oppivatkin yllättävän helposti: Ei tarvinnut kuin muistaa, miltä v-kirjain näyttää ja tehdä suksilla sellainen.

Mäenlaskua varten opettelimme kaatumista ja ladulta sivuun siirtymistä. Pian kävikin ilmi, että ne todella olivat alamäkien vaativin osuus, sillä lapset rakastivat laskemista, eivätkä olleet vauhdista millänsäkään – mutta kaaduttuaan heitä alkoi harmittaa ja kaikki ohjeet unohtuivat. Mäenlaskun myötä Mante kuitenkin alkoi tykätä hiihtämisestä. Hän kehitti oman laskutaktiikan, ”ihmistykinkuulan”, jossa hän meni syvään kyykkyyn ja laski matalana, kikattavana möykkynä alas asti.

Lapset Lapin laduilla

Lapissa harjoitukset jatkuivat. Ensimmäisenä päivänä sain houkuteltua ladulle vain esikoisen ja hiihdimme lyhyen tunnustelulenkin tasamaalla. Toisena päivänä satuin mainitsemaan Welhon kodan, tunnelmallisen latukahvilan lettuineen, ja yhtäkkiä ladulla olivatkin molemmat lapset.

Tuona päivänä esikoinen hiihti ensimmäisen neljän kilometrin lenkkinsä. Vaikeissa alamäissä pidin hänen haalarinsa selkämyksestä kiinni ja jarrutin latujen keskellä auraten. Seuraavalla kerralla esikoinen suoriutui laskuista jo ilman apua, välillä kaatuen, mutta usein myös pystyssä pysyen. Kerran kaaduttuaan hän puhkesi hillittömään itkuun. Kun riensin hänen luokseen kysymään, sattuiko, esikoinen parkaisi: ”Meni hyvät vauhdit ihan hukkaan!”

Viimeisenä kokonaisena Lapin päivänä lähdimme lasten kanssa ladulle sen enempiä suunnittelematta. Keli oli suotuisa, esikoinen hyvällä tuulella ja matka taittui kuin itsestään. Mantellakaan ei ollut kiire ahkioon. Hän halusi päästä laskemaan mäkiä. Yhtäkkiä tajusin esikoisen hiihtäneen kahdeksan kilometriä, yhden pysähdyksen taktiikalla. Olin päässyt kunnon hiihtolenkille, seurana oma viisivuotiaani (ja ahkioon nukahtanut pikkuveli). Siitä olin monet kerrat unelmoinut – ja yhtäkkiä olimme tuossa hetkessä!

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa

Olin alle kouluikäinen, kun isäni vei minut ensimmäistä kertaa rinteeseen. Tuon talven jälkeen en ole jättänyt ainuttakaan laskutalvea väliin. Vaikka olen vuosien varrella käynyt laskettelemassa useissa kohteissa, Ylläs on minulle se paikka, jonne aina kaikkein eniten ikävöin. Kun esikoisemme syntyi, pääsi myös hän tutustumaan heti ensimmäisenä joulunaan Lappiin ja Äkäslompoloon. Pari vuotta myöhemmin vein hänet kokeilemaan laskettelua Ylläksen rinteisiin. Vuosittainen perinne on jatkunut tähän päivään saakka. Nykyään lapsia on kaksi, mutta tänäkin talvena vietimme riemastuttavan perhepäivän Ylläksellä lasten kanssa.

Minkä ikäsenÄ voi aloittaa laskettelun?

Esikoisemme oli kolme, kun vein hänet ensimmäistä kertaa kokeilemaan laskettelua. Tämä talvi oli siis hänen kolmantensa. Pikkuveli-Mante pääsi suksille  jo viime talvena, kaksivuotiaana. Rinteissä kuitenkin näkee  tätäkin nuorempia laskijoita. Etenkin paljon laskettelevien perheiden nuorimmaiset tuntuvat löytävän tiensä rinteisiin jo varhain. Iän sijaan keskeistä onkin, että touhu tuntuu lapselle mielekkäältä ja hänelle löytyy sopivia harjoittelurinteitä ja välineitä.

Ylläksen välinevuokraamo Y1 Ski Rentalissa olemme aina saaneet ystävällistä ja osaavaa palvelua, ja laskuvälineitä on ollut valikoimassa pienimmille taaperoillekin. Äkäslompolon rinteet ovat tarjonneet myös toimivat puitteet laskettelun aloittamiseen. Liukuhihnahissillä lapset oppivat kulkemaan nopeasti ja sen jälkeen on ollut yllättävän helppo siirtyä sompahissin käytön harjoitteluun. (Täältä löydät jutut ensimmäisistä laskettelukerroistamme: Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa? JA Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus)

Laskettelutahtimme on ollut lasten kanssa vielä hyvin verkkainen (päivä/vuosi), mutta kehitystä on silti tapahtunut. Vaikka molempia on aina päivän aluksi jännittänyt, vähitellen edellisvuoden opit ovat palanneet mieleen, ja joka vuosi olemme pystyneet siirtymään’ hieman vaativampiin rinteisiin.

Millainen oli rinnepäivä Ylläksellä 3- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa?

Rinteiden takaa nouseva aurinko loi hienot puitteet tämänvuotisen laskettelupäivämme alkuun. Lapset olivat hikisiä ja hermostuneita, kun aloimme kiinnittää suksia jalkoihin. Välineiden pukeminen oli ollut heidän mielestään ”rankkaa hommaa”, eikä kumpikaan tuntunut muistavan, mitä laskettelulla oikeastaan tarkoitettiin. Lopulta sukset kuitenkin napsahtivat monoihin ja lapset kiinnitettiin valjaisiin. Oli ensilaskun aika. Päätimme aloittaa edellisvuosien tapaan liukuhihnahissiltä.

Jo ensimmäisen nousun aikana esikoinen hihkui muistavansa hissin, eikä loivaa aloittelurinnettä lopulta tarvinnut laskea kuin muutaman kerran, kun lapset jo olivat valmiita jatkamaan vauhdikkaampiin Perherinteisiin. Niissä kertasimme edellistalvena opettelemiamme taitoja: auraamista, taikanappien avulla kääntymistä ja sompahissillä nousua. seurana Pari tuntia laskettuamme kävimme tankkaustauolla Y1 Ravintolamaailmassa. Sen jälkeen jaksoi taas!

Alkujännityksen karistua ja perusasioiden palattua mieleen pääsimme testailemaan astetta hurjempia mäkiä Tenavahissin molemmin puolin. Koulurinne antoi jo hieman tuntumaa siitä, millaista olisi laskea isossa rinteessä. Lopulta päivän laskuista uuvahtanut Mante asettui rinteen juurella hankeen makaamaan ja lähes nukahti niille sijoilleen. Pieni oli antanut kaikkensa. Oli aika lähteä kotiin.

Valjailla vai ilman?

Minut on lapsena opetettu laskettelemaan ilman valjaita, mutta nykyään niiden käyttö tuntuu olevan varsin suosittua. Osa sanoo, että kun valjaita ei käytä, lasten on pakko opetella auraamaan, jolloin lajin salat oppii nopeammin. Toisaalta, osa kokee valjaiden antavan lapselle mahdollisuuden kokeilla ja oivaltaa tekniikka kehotuntuman avulla. Valjaat myös lisäävät turvallisuutta rinteissä ja madaltavat kynnystä ottaa jo pieni taapero mukaan laskemaan.

Uskon, että molemmat näkökannat pitävät paikkaansa. Meillä valjaat ovat kuitenkin toimineet. Esikoinen on lapsistamme se hurjapää, joka tahtoisi mennä lujaa ja unohtaa turhat aurailut. Hän on se omasta lapsuudestani tuttu lapsilaskijatyyppi, joka tulisi tyytyväisenä syöksyen rinteet alas, jolleivat valjaat häntä estäisi. Hän jaksaa treenata tekniikkaa aina hetken kerrallaan, kunnes alkaa kaivata vauhdin hurmaa. Valjailla hänen vauhtikanttiaan pystyy sentään hieman hillitsemään, vaikkakin ne myös antavat hänelle mahdollisuuden laistaa jarruttamisen harjoittelusta.

Pikkuveli-Mante on puolestaan veljeksistä se, joka aina oppinut kehoaan tunnustellen. Valjaiden avulla hän on jo oppinut luonnostaan painonsiirtoa ja suksien kääntämistä. Vielä Mante tykkää myös siitä, että vauhtia suitsitaan ja rinteessä edetään verkkaisesti tutkiskellen.

Mitä lapset tykkäsivät laskettelusta?

Rinnepäivästä Ylläksellä jäi kaikin puolin positiivinen fiilis. Vaan mitä tuumasivat lapset, kun monot oli riisuttu, ja auto huristeli kohti Äkäslompolon mökkiä?

Mante (3v): ”Hauskinta oli liukuhihnahissiin meno, syöminen ja laskeminen.”

Esikoinen (5v): ”Niin, laskeminen ja hissit. Laskin ainakin 64 kertaa!”

Mante: ”Rankinta oli pukeminen!”

Esikoinen: ”Niin, hiihtohissit ja pukeminen. Siinä tuli niin kuuma.”

Mante: ”Mäessä piti jarruttaa kääntymällä tai tekemällä suksilla a-kirjain.”

Esikoinen: ”Minä tein suksista pizzapalan. Sekin jarrutti. Ja sitten piti painaa taikanappia ja nostaa toinen käsi sivulle. Aika paljon kyllä jarruteltiin minun mielestäni!”

*Mante kuorsaa*

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!