Vuosien ajan olemme kaivanneet mökkireissuille vaatetta, jonka voisi vetää ylle saunan tai iltauinnin jälkeen, takaisin mökille kävellessä – jotakin lämmintä ja mukavaa, johon voisi käpertyä saman tien vaikka koko loppuillaksi. Nyt tuo kaivattu asuste lopulta löytyi: nimittäin Versonpuodin SAUNAtakki!

Puolison ja lasten SAUNAtakit ovat kuosia ”Lohen nappasin”, omani puolestaan ”Sielulintu”

Kaivattu vaate ulkosaariston kesään

Mökkeilemme kesäisin ulkosaaristossa nauttien laakeista kallioista ja ympärille levittäytyvästä merestä. Joitakin vuosia sitten saimme mökille myös kauan kaivatun saunan. Sitä ennen peseydyimme joko meressä tai kylmän kaivoveden alla. Saunan lämmittäminen ja löylyistä nauttiminen on lähes jokailtainen mökkirituaalimme. Lapset juoksevat uimasta saunaan ja saunasta uimaan niin monesti, etten pysy laskuissa perässä. Kyllästyttyään he vetäytyvät saunatupaan, minkä jälkeen aikuiset saavat nauttia vielä yhdet löylyt.

Saunalle on mökiltä hieman matkaa. Ei paljoa, mutta sen verran kuitenkin, että kun ensin on kantanut saunalle vedet ja klapikuorman ja käynyt muutamaan otteeseen lisäämässä puita kiukaan alle, tuntee löylyt ansainneensa. Etenkin alkukesän kirpeydessä ja ensimmäisten syystuulten puhallellessa saunan jälkeen on kaivannut vaatetta, johon käpertyä – jotain lämmittävää ja suojaavaa, jonka voisi vetää yöpuvun ylle. Myös hyttyset ovat kesäisin etenkin lasten kiusana. Ne tuntuvat pitävän erityisesti löylynlämpimästä ihosta. Lasten uiskennellessa mökkirannassa olen myös monesti miettinyt, miten kätevä olisi vaate, jonka voisi vain kietaista lapsen ympärille, kun tämä lopulta huulet sinisinä suostuu nousemaan ylös vedestä ja huomaakin olevansa kylmissään. Olemme kokeilleet kylpytakkeja ja ponchopyyhkeitä, mutta ne vain eivät tunnu pysyvän lastemme vauhdissa yllä.

SAUNAtakki tuntui tarjoavan ratkaisun moneen näistä tilanteista. Sen pitkä helma paitsi lämmittää, myös suojaa sääriä itikoilta. Vetoketju puolestaan pysyy kiinni hurjemmassakin tohinassa, eikä katoa, kuten kylpytakin vyö. Märkääkin ihoa vasten vaate tuntuu mukavalta, eikä jää märän tuntuiseksi. Ei ihme, että nimestään huolimatta SAUNAtakeista on tullut monille jokapäiväisiä käyttövaatteita.

Mikä on SAUNAtakki?

SAUNAtakki on yksi Versonpuodin ensimmäisistä tuotteista. Se on löytynyt valikoimista jo yli kymmenen vuoden ajan, vuodesta 2013. SAUNAtakin suunnittelun lähtökohtana oli tehdä menneiden aikojen tikkiaamutakkien inspiroima vaate, joka toimisi helppokäyttöisenä arjen pelastajana ja mukavana oloasuna, mutta olisi myös visuaalisesti näyttävä. Värejä ja kuoseja löytyykin nykyään runsaasti, niin värejä ja näyttäviä vaatteita rakastaville kuin maltillisimmille ja hillitymmille pukeutujille.

Versonpuodin SAUNAtakit valmistetaan miellyttävästä joustofrotee-materiaalista, mikä tuntuu mukavalta yllä niin kotisohvalla kotoillessa kuin saunan löylyistä laskeutuessa. Vaate tuntuu hyvältä myös kostealla iholla, esimerkiksi uintireissun jälkeen. Takissa on pitkä helma, huppu ja vetoketju sekä suuret taskut, joihin mahtuu enemmänkin tavaraa. Ja mikä parasta, takkia löytyy niin miesten, naisten kuin lasten koissa, minkä ansiosta mekin saimme hankittua kaivatut vaatteet saman tien koko perheelle.

SAUNAtakissa on pitkä helma, huppu ja vetoketju sekä suuret taskut, joihin mahtuu enemmänkin tavaraa

Ensikokemuksia saunatakista

Odottelemme jo malttamattomina ensimmäistä pitempää kesäreissuamme ulkosaaristoon. Mukaan pakataan tietysti myös SAUNAtakit. Minun takkini on kuosiltaan mallia ”Sielulintu”. Puolison ja lasten takkien kuosi taas on ”Lohen nappasin”. Oman SAUNAtakkini olen jo ehtinyt sisäänajaa. Itse asiassa minulle kävi niin kuin monelle muullekin: Kun olin kertaalleen SAUNAtakkiin pukeutunut, siitä tuli luottovaatteeni, jonka vedän ylle ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä illalla.

Tätä kirjoittaessa olen taiteilijaresidenssissä työskentelemässä. Ensimmäisenä herättyäni nappaan SAUNAtakin ylle ja lähden aamu-uinnille. Sen jälkeen vaate saattaa olla päälläni pitkäänkin. Siinä on oikein mukava kirjoittaa ja äänittää musiikkia. Asioille lähtiessä olen sentään vielä vaihtanut vaatteita, mutta illalla kun suuntaan saunavihdan tekoon, sujahdan taas SAUNAtakkiini ja vietän siinä loppuillan.

SAUNAtakkini Sielulintu-kuosiinkin liittyy tarina. Minä pidän tarinoista – niinpä jaan tämän Elina Antilan sanaileman saagan vielä teillekin:

”Sielulintu kuljettaa sielun turvaan unen ajaksi. 
Tuo turvapaikka on suomalainen metsä 
järvineen ja eläimineen. 

Se on lempeä, tuttu suoja, kun keho lepää. 
Kuusikko ja pensaat piilottavat pelokkaat, 
järven aallot tuudittavat rauhalliseen olotilaan.

Horisontissa lentää kaksi joutsenta, 
musta ja valkoinen, elämä ja kuolema. 
Kun aika on tullut, 
ne kuljettavat sielun tuonpuoleiseen. 

Mutta kaikkein lähimpänä sinua katsoo Sielulintu. 
Se on ystäväsi ja kannattelijasi myös silloin, 
kun et sitä itse tiedosta. 

Huomaatko sen hymyilevän?”

-Elina Antila

Lisätietoja SAUNAtakeista löydät Versonpuodin sivuilta: TÄÄLTÄ.

Lue myös muut jutut ulkosaaristomökkeilystä lasten kanssa:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• ”Minä rakastan tätä paikkaa” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• 17 kesää ulkosaaristossa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Esikoinen hytisee laiturilla. Tekisi mieli uimaan, mutta veden kylmyys jännittää. Lopulta hän luovuttaa, mutta hetken päästä iskee kiukku: Olisi sittenkin ollut kiva mennä uimaan. Mantea puolestaan kiukuttaa yleisurheilukentällä. Mökkikunnan leikkimielisiä yleisurheilukilpailuja on odotettu jo monta päivää, mutta juuri ennen kisoja alkaakin jännittää – ja se ei tunnu kivalta. Mikä neuvoksi, kun lasta jännittää?

Tunteiden Vuoristorataa

Meillä on keskusteltu tänä kesänä paljon jännittämisestä, koska lapset ovat itse halunneet ottaa aiheen puheeksi. Ensimmäisen kimmokkeen juttutuokioille antoi Särkänniemen reissumme: Lapset huomasivat, että joihinkin laitteisiin meno jännitti, vaikka niihin olisi kovasti tehnyt mieli. Päivän aikana käytiinkin monta mielensisäistä kamppailua siitä, mennäkö vai eikö mennä.

Juttelimme siitä, että on olemassa hyvää jännitystä, joka kuuluu elämään ja jota jokainen kokee aina silloin tällöin esimerkiksi uusien asioiden äärellä. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina, kun paljastimme itsekin jännittävämme ja kerroimme tilanteista, joissa meitä jännittää.

Lopulta Mante päätti uskaltautua Vauhtimatoon ja hihitteli kyydissä jännityksen kangistamana kainalossani. ”Missä kohdissa sinua jännitti?” Mante kyseli vuoristorata-ajelun jälkeen. ”Miltä jännittäminen sinusta tuntui?” Itsensä voittamisen riemastuttamana Vauhtimatoon mentiin pian uudemmankin kerran.

Kylmää kylpyä

Aiempina kesinä lapsemme eivät ole olleet kovin innokkaita uimareita. Uimahallissa käymme kyllä säännöllisesti, mutta sekä järvi- että merivesi on ollut heidän makuunsa liian kylmää.

Tänä kesänä jokin muuttui. Meillä on mieheni kanssa mökeillä ollessamme tapana aloittaa aamut aina aamu-uinnilla. Katseltuamme uintejamme pari viikkoa, lapset yllättäen ilmoittivat tulevansa mukaan. Ensimmäisillä kerroilla uiminen tarkoitti lähinnä jalkojen kastelua, kunnes erään kerran molemmat uskaltautuivat laiturilta (kovan huudon saattelemina) kokonaan veteen. Onnistumista seurasi niin suuri riemu, että kastautuminen piti toistaa moneen kertaan.

Mutta sitten tulivat sateet ja keli kylmeni – ja yllätyksekseen esikoinen huomasi, ettei uskaltanutkaan enää tulla veteen. Hän muisti ilon ja onnistumisen tunteen, joka aiempia kertoja oli seurannut, mutta sekään ei auttanut uskaltamaan. Kerta toisensa jälkeen hän tuli laiturille, kastoi varpaansa ja juoksi pois. Myöhemmin seurasi paha mieli ja kiukustuminen uinnin väliin jäämisestä, varsinkin kun pikkuveli oli uskaltanut mennä uimaan.

Lopulta keksimme yhdessä kikan, jolla jännitys taltutettiin. Ehdotin esikoiselle, että kaataisin järvivettä kuupalla hänen selkäänsä jo saunalla ennen uimaanmenoa. Näin hän olisi jo veteen mennessään valmiiksi järvenlämpöisen veden kastelema. Esikoisen toiveesta isä vielä kantoi hänet sylissään laiturilta rappusia pitkin veteen, jolloin esikoisen ei itse tarvinnut ottaa askelia. Huuto vaihtui sylissä nauruksi, kun esikoinen tajusi olevansa kaulaa myöten järvessä. Ja hetken päästä hän oli uimassa jo uudemman kerran.

Ramppikuumetta ja kisajännitystä

Olemme joka kesä käyneet mökkikuntamme yleisurheiluseuran järjestämissä leikkimielisissä kisoissa, joissa lapset pääsevät kokeilemaan paria yleisurheilulajia kerrallaan. Suoritusten päätteeksi kaikki osallistujat palkitaan jäätelöillä.

Lapset puhuivat tulevista ”jätskikisoista” jo useampana päivänä ennen h-hetkeä, mutta kisapäivän koittaessa Mante ilmoitti, ettei haluakaan lähteä. ”Tyhmät kisat!” hän manasi. ”Minä en tule!” Pidimme miehen kanssa lyhyen neuvonpidon siitä, miten asia ratkaistaan ja lopulta päätimme, että kisoihin mennään, niin kuin on suunniteltu. ”Jännittääkö sinua?” kysyin Mantelta. ”Joo”, kuului hentoinen vastaus.

Yleisurheilukentällä panimme leikiksi. Teimme Manten kanssa akrobatiatemppuja, kokeilimme kentälle tuotuja turbokeihäitä ja katselimme muiden lasten menoa (sekä kentän ympärille parkkeerattuja työkoneita). Kun esikoinen halusi juosta meidän aikuisten kanssa kentällä kilpaa, Mantekin intoutui mukaan. Ja totta kai lapset olivat nopeampia! Mantea jo nauratti koko touhu.

Siirryimme vaivihkaa katsomaan muiden ikäluokkien juoksustartteja: Joltain lähti kenkä, toinen juoksi isoveljen kanssa, kolmas unohtui katselemaan muurahaisia. Mante jo vähän kiinnostui lähtökäskyistä: ”Paikollenne, valmiit, *puff*”. Samassa Manten ikäryhmä kuulutettiinkin pituushyppypaikalle ja kuin ohimennen kysyin Mantelta, haluaisiko hän kokeilla hiekalle hyppäämistä.

En tiedä, tajusiko Mante edes kisaavansa. Kiltisti hän odotti jonossa vuoroaan ja kun tuttu nimi sanottiin, hän säntäsi ilosta hihkuen kohti ponnistusviivaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin vierellä ja kerroin, milloin kuuluu hypätä. Sitten Mante jo osasikin homman itsekseen.

Hyppyjen jälkeen olikin luontevaa siirtyä katsomaan ensin isoveljen juoksua ja asettua sitten itse lähtöviivalle. Minä olin lähtöpaikalla henkisenä tukena, mies ja esikoinen maaliviivan takana odottamassa. ”Kun kuuluu ’puff’, juokset antamaan isulle halin ja sitten mennään hakemaan jäätelöt”, ohjeistin. Sitten Mante jo olikin menossa.

Jäätelöitä syödessään kumpikaan lapsista ei pysynyt aloillaan. Molemmat kieppuivat, hyppelivät ja nauroivat adrenaliinihuuruissaan: ”Tämä oli niiiiiiin kivaa! Milloin tullaan uudestaan?” Pikkukisaajien onni oli yhtä lailla itsensä voittamisen kuin kisahuuman synnyttämää. Jännitys oli selätetty!

Heitä katsellessani mietin, että juuri tämän haluan lapsilleni rohkeudesta opettaa: Rohkea ei ole se, joka ei jännitä vaan se, joka myöntää jännittävänsä ja uskaltaa siitä huolimatta.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!