Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Mistä tulee Äijä-äidin slogan: ”Lue | Leiki | Liiku | Luo” ? On aika kurkistaa sanojen taakse!

LUE

Rakkauteni kirjoihin roihahti jo lapsena. Opin lukemaan nelivuotiaana ja siitä lähtien olen kahlannut kertomusten meressä. Minulla on myös maisterintutkinto kotimaisesta kirjallisuudesta ja seitsenvuotinen ura lukion äidinkielen opettajana.

Koska tarve tarinoiden ahmimiseen tuntuu tarttuneen myös lapsiimme, meillä luetaan paljon. Erityisesti esikoinen vaikuttaa perineen rakkauteni sanoihin ja satuihin. Vaikka kiireinen lapsiperhearki on verottanut kovalla kädellä lukuhetkiäni, aina iltaisin muun perheen nukahdettua luen peiton alla yölampun valossa hetken aikaa. Ja kiitos mieheltä saatujen joululahjakuulokkeiden, lukutahtini nopeutunee jälleen äänikirjojen myötä.

Koska tarve tarinoiden ahmimiseen tuntuu tarttuneen myös lapsiimme, meillä luetaan paljon.

Kiitos mieheltä saatujen joululahjakuulokkeiden, lukutahti nopeutunee jälleen äänikirjojen myötä.

LEIKI

Minulla on vilkas mielikuvitus ja leikillinen mieli. Siinä mielessä en ole tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Onneksi leikki on keskeinen työkalu myös nykyisessä työssäni teatterin ja luokanopettajana. Äitiyteenkin se tuo kivan lisätwistin. (Onneksi on leikkikavereita kotona!)

Äijä-äiti on henkilökohtainen temmellyskenttäni: Oma tilani hullutelulle, leikille ja itselle nauramiselle. Leikkimielisyys on asennekysymys – suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Välillä käymme leikkimässä myös retkikohteissa. Kuva on Päivälehden museon Aku Ankka -näyttelystä.

Leikkimielisyys on asennekysymys!

LIIKU

Vaikka mieheni työ jääkiekkovalmentajana on perhearkeamme vahvasti värittävä tekijä, myös minulla on itse asiassa valmentajatausta: Ennen lapsia ehdin valmentaa kalpamiekkailijoita yli kymmenen vuotta. Miekkailun lisäksi olen myös muun muassa yleisurheillut, hyppinyt laskuvarjolla, harrastanut triathlonia ja pelannut lacrossea.

Olemme ulkoilmaihmisiä, koiraperhe ja luonnossa liikkujia. Metsät tarjoavat tärkeän paikan rauhoittumiseen, yhdessäoloon ja yhteisiin seikkailuihin. Liikumme paljon, koska tykkäämme siitä, ja juuri liikkumisen ilon toivomme voivamme opettaa lapsillemmekin.

Kalpamiekkailun pariin palaan toivottavasti vielä joskus, kun aikaa omille harrastuksille taas vapautuu.

Olemme ulkoilmaihmisiä, koiraperhe ja luonnossa liikkujia. Ennen lapsia kävimme miehen kanssa lomilla usein vaeltamassa.

LUO

Minulla on aina ollut sisältä kumpuava tarve luoda ja kertoa tarinoita. Kenties taipumus on verenperintöä iso-iso-iso-iso-isoäidiltäni, runonlaulaja Mateli Kuivalattarelta, jonka laulamia tekstejä päätyi muun muassa Kantelettareen.

Luomisen välineitä olen oppinut elämäni varrella kolme: kirjoittamisen, laulunteon ja teatterin. Kirjoitan romaaninraakileita pöytälaatikkoon ja teen musiikkia nimellä Meri-Maaria. Vaikka olen tällä hetkellä hoitovapaalla työstäni, teatteriakin pääsen tekemään aina silloin tällöin, kiitos Instagramin reelsien.

Lauluja olen tehnyt 15-vuotiaasta, siis jo reilusti yli puolet elämästäni. (Kuva: Miika Rautiainen)

Teatteri on minulle sekä työ että rakas harrastus.

Meri-Maaria on helsinkiläinen opettaja ja teatterityöläinen, josta kotiäitivuodet ovat jalostaneet myös sivutoimisen muusikon. Koronakeväänä 2020 hän tuli tunnetuksi Keikoista parvekkeiden alla. Samana keväänä julkaistiin myös esikoisalbumi Tähdistä kotiin. Lastenmusiikkia hän tekee yhdessä lastensa kanssa nimellä Siki-uni ja Pikku-Häy.

Meri-Maarian ohjaama Ei-näytelmä voitti Ramppikuume-festivaalit vuonna 2015. Kaksi vuotta myöhemmin hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä Sisun ihmeellinen elämä valittiin osaksi Suomi100-juhlavuoden ohjelmistoa. 

Lue myös:

• Melkein tavallinen perhe
• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Äijä-äiti 1v – ilotushoitoa ryppyotsaisuuteen
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!