Vuosi sitten vein esikoisen ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan näytelmää. Se oli heti hänen juttunsa: Jo seuraavana aamuna hän alkoi toivoa uutta näytelmäretkeä. Kuluneen vuoden aikana olenkin yrittänyt käydä säännöllisesti lasten kanssa teatterissa. Kun Helsingin Kaupunginteatterissa alkoi pyöriä ”Tatu ja Patu Helsingissä” -musiikkinäytelmä, ajattelin esikoisen tykkäävän siitä, mutten ollut varma, jaksaisiko 4-vuotias katsoa yli kaksituntista näytelmää. Päätin kokeilla.

Hermoilua ennen esitystä

”Siinä on varmaan juna! Tai ratikka! Lipuntarkastaja. Päiväkoti.”

Koko matkan teatterille nelivuotiaani pohti, mitä kaikkea mahtaa teatterin lavalla nähdä. Edellisen illan nukkumaanmeno oli venähtänyt, koska tuleva retki jännitti, ja aamunkin aikana esikoinen oli moneen kertaan varmistellut, olemmehan varmasti aikataulussa, ettemme myöhästy.

Minuakin hieman hermostutti. Olimme käyneet katsomassa enintään tunnin mittaisia näytelmiä, mutta tällä kertaa pituus olisi väliajasta huolimatta yli tuplasti pidempi. Olin pakannut laukuntäydeltä viihdytysrusinoita ja muuta tilpehööriä, jolla saisin jälkikasvun viihtymään vielä toisenkin puoliajan, jos paikallaan istuminen alkaisi tehdä tiukkaa.

Teatterilla seuraamme lyöttäytyi vielä toinen nelivuotias, nimittäin kummipoikani, äitinsä kanssa. Raati oli valmis ja kun pikkukriitikot oli istutettu korokkeilleen katsomon hämärään, oli aika lysähtää itsekin penkkiin ja nauttia tulevasta.

Nelivuotiaiden raati valmiina esityksen alkuun

Tatun ja Patun tyylille uskollinen show

Aika nopeasti selvisi, että olin hermoillut turhaan. Esikoinen nauraa käkätti vieressäni katse nauliutuneena lavan tapahtumiin. (Esikoisen huomautus: ”Äiti, en minä käkättänyt, nauroin ihan tavallisesti!”)

Esitys oli rakennettu ihastuttavan uskollisesti Tatu ja Patu -kirjojen tyylille. Hahmot olivat esikuviensa näköisiä ja sivuilta tuttu sekamelska oli onnistuttu loihtimaan myös näyttämölle: Joukkokohtauksissa joku erottui aina massasta tekemällä poikkeuksen – polkemalla kaupunkipyörien seassa kolmipyörää tai vähintäänkin pyöräilemällä selkä menosuuntaan – ja aikuisyleisölle oli piilotettu lavalle omat vitsit. Nimikkosankareiden säheltäessä etunäyttämöllä, katse harhautui taustan mainosmeren Höpö-lööppeihin ja Sauna wars -trailereihin.

Parituntinen näytelmä oli sellainen tanssin, laulun ja sanallisen leikin ilotulitus, ettei kukaan varmasti päässyt kyllästymään. Valopuvuissa tanssivien liikennevalojen liikettä unohtui tuijottamaan kuin transsissa, ja istumalihasten puutumista ehkäistiin tanssittamalla myös yleisöä. Ennen kuin huomasimmekaan, olikin jo väliaika.

Ensimmäinen mielipidemittaus tehtiin heti väliajalla kahvipöydässä

Väliarvio väliaikakahveilla

Teetin ensimmäisen mielipidemittauksen heti väliajalla kahvipöydässä: Mitä pikkuväki esityksestä tuumi? Mikä oli ollut parasta ensimmäisellä puoliajalla?

”Jori-serkku.”

”Se kun se lähti lentoon.”

”Ja ne liikennevalot. Ja ratikat.”

”Jori nosti ratikan yhdellä kädellä ilmaan. Hihi.”

”Ja mä tykkäsin niistä tanssivista liikennevaloista. Valot vaihtui Tatun ja Patun värisiksi. Ja siellä liikennevalojen sisällä oli mies, joka soitti niitä liikennevalojen ääniä.”

Pillimehut tyhjenivät ja kun kolmas väliaikasoitto helähti, siirryimme odottavaisin mielin takaisin saliin. En muistanut enää edes hermoilla, mahtaisiko esikoinen jaksaa vielä toisen puoliajan.

Tatu ja Patu -näytelmässä parasta oli lasten mielestä kaikki – ja väliaikakahvit!

Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit!

Toinen puoliaika hujahti yhtä tyylikkäästi kuin ensimmäinenkin ja näytelmää puitiin vielä kotimatkalla.

”Miten ne mahtuivat niihin Snadin koteihin? Eihän siellä ollut edes sänkyjä! Ja osa ihmisistä joutui asumaan kerrostaloissa, jotka olivat pelkkiä kuvia. Miten niihin pääsee sisään?” nelivuotias pohti huolestuneena lavastusta.

Näytelmä sai kuitenkin pikkumieheltä täydet pisteet: Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit! ”Mentäisiinkö vaikka huomenna uudestaan?”

Vielä nukkumaan mennessä esikoisen kasvoille levisi tietäväinen virne: ”Tiesitkö äiti, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, mutta ennen se oli Suomen jalkakaupunki. Ja PEPPUkaupunki!” Niinpä niin, Tatulta ja Patulta voi oppia kaikenlaista…

Lue myös:

• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Ykskymmentä ja kymmenentoista – miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?
• Käsinukeista apua lastenkasvatukseen – vinkkejä vanhemmille
• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Istumme bussissa. Mante katselee uteliaana ympärilleen. Julkiliikenteellä matkustaminen on tullut yksivuotiaallemme vähitellen tutuksi, mutta seuraava ohjelmanumero, Vauvojen taidetuokio Oopperatalolla, on kulttuuritapahtumiin tottumattomalle taaperolla uusi ihmetyksenaihe. Hän kun on yksi koronan keskelle syntyneistä.

Kuluneen vuoden aikana olen pariinkin otteeseen kirjoitellut täällä blogissani koronavauvoista. Manten ollessa vielä aivan pieni pohdin, millaisia pitkäaikaisvaikutuksia korona mahtaa pandemian aikana syntyneisiin jättää (juttu löytyy TÄÄLTÄ). Vähän myöhemmin kirjoitin jutun, jossa kerroin, miten olen huomannut korona-ajan lapsiimme vaikuttaneen (lue juttu TÄÄLTÄ). Nyt kun maailma rokotusten myötä vähitellen aukeaa, on taas hyvä hetki katsastaa, mitä kuuluu koronan keskellä syntyneille.

Lapsemme ovat tottuneet nauttimaan ulkoilusta ja yksinkertaisista asioista. Tässä leikitään liikenteenlaskijoita.

koronavauva ja kulttuurinnälkäinen äiti

Jos jotain olen menneen vauvavuoden aikana kaivannut, niin tapahtumia ja toimintaa. Esikoisen vauvavuoteen verrattuna tämänkertainen kokemus on ollut virikkeetön, yksipuolinen ja tylsä. Ison osan ajasta olemme viettäneet vauvan kanssa kaksin joko kotona tai ulkoillen. Esikoisen saapuessa päiväkodista Mante on sentään saanut isoveljestä seuraa. Muutamien täsmätuttujen kanssa olemme pyrkineet pitämään yhtä korona-aikanikin säännöllisesti, jotta vauvat tottuisivat muihin vauvoihin ja äidit saisivat välillä puhua toisellekin aikuiselle.

Kirjoittaminen ja esikoisen kanssa hassuttelu ovat pitäneet minut järjissäni, samoin kuin pienet arjen luksukset: Noin kerran kuussa vuokrasimme pahimpana sulkuaikana perheuintialtaan perheemme käyttöön, jotta Mante tottui veteen ja esikoinen pääsi lempielementtinsä ääreen. Kesällä saimme myös hetkellisesti vaihtaa maisemaa, kiitos minun ja puolisoni sukujen mökkipaikkojen. Kesä oli muutenkin leppoisampaa aikaa, kun koronatilanne hetkellisesti parani. Onnistuimme muun muassa toteuttamaan esikoisen pitkään haaveillun syntymäpäivälahjatoiveen ja lähdimme retkelle höyryjuna Ukko-Pekalla.

Nyt kun olemme viime aikoina saaneet taas maistiaisia vanhasta maailmasta, huomaan olevani yhtäkkiä taas tulvillani iloa ja energiaa. Osittain se voi johtua myös siitä, että yli vuoden valvomisen jälkeen olen saanut taas nukkua öisin. Osittain syynä on kuitenkin varmasti se, että olen ollut kulttuurinnälkäinen, kaivannut ihmisiä ja tekemistä ympärilleni. Aiempaa varovaisempi ja harkitsevaisempi huomaan silti olevani. Entiseen verrattuna pohdin ainakin tupla-ajan, miten tärkeä jokin tapahtuma minulle on tai miten suuria riskejä mahdollisesti otan. Riskejä mihin – siihen en osaa edes vastata. Aivoni ovat selvästi vain oppineet pandemia-ajalle tyypillisen ajattelumallin.

Myös Mante on ottanut uudet käänteet ilolla vastaan. Äidin naama ja seura sekä samankaltaisina toistuvat päivät ovat selvästi alkaneet jo hieman kyllästyttää, eivätkä tarjoa enää riittävästi virikkeitä yksivuotiaalle – niin paljon kuin olen olosuhteiden puitteissa yrittänytkin kaikenlaista keksiä. (TÄÄLTÄ voit lukea, mitä Mante tuumi ensimmäisestä taidetuokiostaan Oopperatalolla.)

Vähitellen myös koronavauvamme Mante on päässyt nauttimaan kulttuurista, tapahtumista ja ikätovereiden seurasta.

korona-ajan vaikutuksia

Perheemme on ollut monessa suhteessa korona-ajan etuoikeutetussa asemassa: Meidän ei ole tarvinnut kantaa erityistä huolta hyvinvoinnistamme ja lähipiirimme on säästynyt taudilta. Esikoinen on päässyt leikkimään ikätovereidensa kanssa päiväkodissa ja Mantelle on ollut seuraa isoveljestään. Työpaikkamme ovat säilyneet ja koska asumme luonnon äärellä, meidän on ollut mahdollista seikkailla kotimme seinien ulkopuolella päivittäin. Siinä mielessä emme ole niitä, joihin korona on vaikuttanut merkittävimmin.

Mante-vauva on vähitellen tottunut ihmisiin ja muihin vauvoihin. Hoitoon jääminen sen sijaan on vielä aika uusi juttu, samoin kuin se, ettei äiti olekaan aina läsnä. Siinä meillä on vielä työsarkaa. Maskin pukeminen naurattaa Mantea edelleen – maskit ovat olleet hänestä aina hassuja. Kun esikoinen on mukana, Mante syöksyy hänen perässään ennakkoluulottomasti uusiin kokemuksiin ja seikkailuihin. Ilman isoveljeä olo on turvattomampi ja yksivuotiaamme muuttuukin heti aremmaksi.

Esikoinen pääsi nopeasti bussipelostaan (”Ei mennä bussiin. Siellä voi olla korona.”). Välillä tuntuu kuin hän haluaisi ottaa menetetyn ajan takaisin. Sen verran innokkaasti kolmevuotiaamme olisi matkustamassa päivittäin ”ainakin bussilla, junalla, metrojunalla, ratikalla ja hissillä”. Ennen koronaa retkeilin esikoisen kanssa hyvin aktiivisesti. Vaikka hän ei varmasti muista tuota aikaa, jonkinlaisen kutinan tutut, vanhat retkikohteemme tai meneminen ylipäätään tuntuvat häneen jättäneen: ”Äiti, olenko minä ollut täällä joskus?”

Yksi asia molempia lapsiamme jännittää yhä. Nimittäin se, jos kotiimme tulee useampia ihmisiä yhtä aikaa. Silloin on turvallisinta viettää ensimmäinen puolituntinen äidin tai isän sylissä ja usein vielä illalla jutella siitä, miten jännittävää oli. Mutta se on pientä.

Tervetuloa tavallinen arki!

Lue myös:

• Koronan keskellä syntyneet
• Koronan keskellä kasvaneet
• Koronavauva kulttuurin äärellä: Mante vauvojen taidetuokiossa

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!