”Miksi jotkut eroaa ja sinä synnyit tytöksi?” – Miksi-ikä on täällä!
7”Äiti, miksi joillain ihmisillä on erivärinen iho kuin meillä? Miksen minä syntynyt tytöksi, mutta sinä synnyit? Miksi jotkut eroaa?” Heräämisestä on alle puoli tuntia ja puemme kumisaappaita selvitäksemme kolmevuotiaan kanssa päiväkotiin. Silti olemme jo suurten asioiden äärellä esikoisen tykittäessä kysymyksiään. Miksi-ikä on täällä!
miksi-ikä kuuluu lapsen normaaliin kehitykseen
MLL:n Vanhempainnetti vahvistaa asian: Lapsen normaaliin kehitykseen kuuluva kyselykausi alkaa tavallisesti 2-vuotiaana mikä-alkuisilla kysymyksillä ja jalostuu myöhemmin vaiheeksi, jossa miksi- ja missä-kysymyksiä ei säästellä.
Meillä harrastetaan erityisesti ensin mainittuja: ”Miksi tuo bussi ajaa tuohon suuntaan? Mikseivät kaikki bussit aja samaa reittiä? Miksi tuo ihminen tekee noin? Ai mikset osaa lukea hänen ajatuksiaan?” Matka päiväkotiin taittuu tuoreissa lumihangissa ja kysymystulvassa tarpoen. Ehdin hädin tuskin aloittaa vastausta edelliseen, kun päälleni ryöpsähtää jo komea otanta uusia kysymyksiä.
Kaikesta huolimatta pidän miksi-iästä. Tuntuu kuin oppisin esikoisestamme joka päivä valtavasti uutta. Paljastavathan kysymykset, mitä hän ajattelee, miten hän ajattelee ja mitkä asiat elämässä ovat niitä, jotka vangitsevat juuri hänen mielenkiintonsa. Toki jo mikä-ikä opetti hänestä paljon, mutta huomattavasti konkreettisempia asioita.
Miksi-ikä on täällä!
vaikeita kysymyksiä, vaikeita vastauksia
En pelkää tabuna pidettyjä kysymyksiä, kuten mistä vauvat tulevat, tai vaikeita tieteellisiä dilemmoja avaruuden koosta ja väristä. Työssäni olen tottunut siihen, että lapset kysyvät vaikeita ja ansaitsevat ikätasolleen sopivan, suoran ja rehellisen vastauksen. Myös sen elämä on opettanut, että saan vastata: ”En tiedä, otetaan selvää.” (Katso Mtv3:n artikkeli: ”Kyseleekö lapsesi jatkuvasti vaikeita?”)
Kaikkein haastavimpina koen sellaiset kysymykset, joihin vastatessaan jakaa herkästi myös asenteita. Olen kirjoittaja ja parhaimmillani, kun saan rauhassa muokata ajatuksiani niin, että lopulta tulen kirjoittaneeksi sen, mitä olen halunnutkin ilmaista. Jutellessa jo yksi väärinvalittu sana voi vesittää sanoman – muuntaa sen erilaiseksi kuin oli tarkoitus – mutta silti sanojen valitsemiseen ei ole kuin ohikiitävä hetki aikaa. Parhaani kuitenkin yritän.
Mitä siis vastasin lapselleni?
”Äiti, miksi joillain ihmisillä on erivärinen iho kuin meillä?”
Ä: ”Eri puolilla maailmaa on erilaista elää ja siksi ihmiset ovat kehittyneet aikojen saatossa erilaisiksi. Kuumassa ja kesäisessä maassa on esimerkiksi ollut tärkeää, että iho kestää aurinkoa ja tumma iho kestää sitä paremmin kuin vaalea.”
”Miksen minä syntynyt tytöksi, mutta sinä synnyit?”
Ä: ”Se on sattumaa. Tyttöjä ja poikia tarvitaan molempia, että maailmaan voi syntyä lisää vauvoja.”
”Miksi jotkut eroaa?”
Ä: ”Joskus ihmiset huomaavat, että yhdessä eläminen ei sovikaan heille enää niin hyvin kuin aiemmin. Silloin voi olla, että on parempi olla, kun ollaan erillään ja asutaan eri osoitteissa.”
Lapsen normaaliin kehitykseen kuuluva kyselykausi alkaa tavallisesti 2-vuotiaana mikä-alkuisilla kysymyksillä ja jalostuu myöhemmin vaiheeksi, jossa miksi- ja missä-kysymyksiä ei säästellä.
Lue myös:
- Uhmäikäisen elämänpilaamislista
- Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
- Imurointiyrityksiä lapsiperheessä – miksi palkkasimme siivoojan?
- Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa
- Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
”Äiti, minä haluan meidän kotiin hissin”, esikoinen tokaisi iltakävelyltä kotiin palatessamme. ”Voisitko rakentaa sen? Sinä olet niin tosi taitava rakentamaan!”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lapseni pääsi yllättämään minut sillä, miten horjumaton usko hänellä on kykyihini – supervoimiini vanhempana. Hissien rakentamisen lisäksi osaan myös muun muassa ohjata lentokoneita (”Voisitko hakea minut joskus päiväkodista lentokoneella?”)
Olen niin vahva, että voisin nostaa paljain käsin ilmaan vaikka talon – ja välillä kuulemma niin nälkäinen, että jaksaisin myös syödä sen. Hiukseni ovat niin ”mahtavan punaiset”, että niillä voi varmasti taikoa. Ja jos juoksisin junan kanssa kilpaa, olisin nopeampi.
Siis ainakin, jos esikoistamme on uskominen. Tai sitten hän on oppinut jo nuorena imartelemaan.
Lapsena minullakin oli luja usko supervoimiin – myös omiini! Kuva on Teräsmies-teemaisilta nelisvuotissynttäreiltäni.
En ole supervoimieni kanssa yksin. Kyselin seuraajilta Instagram-tilin puolella, millaisia supervoimia heille on vanhempina (lasten mukaan) suotu. Joukossa oli niin keijukaisia kuin salamannopeita isejä ja äitejä. Yksi osasi lentää, toinen muuttua näkymättömäksi, kolmannelle mikään ei ollut mahdotonta.
Vaikka me suomalaiset pidämme vaatimattomuuttamme hyveenä, meillä voisi olisi lujasta lapsenuskosta myös jotakin opittavaa. En tiedä, mitä työnantajat tuumisivat, jos kirjaisin oheisen supervoimieni rimpsun työhakemukseen ja merkitsisin esikoiseni suosittelijaksi (hauskaa se kyllä olisi!) – mutta joitakin supervoimia vanhemmuus on kuitenkin tuonut mukanaan.
En ole koskaan ennen ollut näin tehokas tai osannut käyttää jokaista omaa minuuttiani yhtä harkiten. En ole koskaan tiennyt, miten monta asiaa pystyn tekemään yhtä aikaa tai miten monta kuukautta valvottuani olen yhä kohtalaisen toimintakykyinen. Upeaa on ollut huomata myös, miten hyvä tiimi meistä on mieheni kanssa vanhempina muodostunut, vaikka puolison työ ei meitä aina helpolla päästäkään.
Ehkäpä lisään ansioluettelooni vahvuuksien kohdalle: ”vanhemmuuden supervoimat”. Pitäisikö sinunkin päivittää oma CV:si?
Lue myös: