Isänpäivä – koko perhe yhdessä
0”Äiti, haluaisin semmoisen päivän, että isu olisi koko päivän kotona”, esikoinen tuumasi isänpäivän lähestyessä. ”Koko perhe yhdessä.”
Olen onnekas. Olen saanut lapsilleni juuri semmoisen isän kuin olen aina toivonutkin: lempeän, turvallisen ja kekseliään kasvattajan, joka on myös parantumaton humoristi, toiminnan ihminen ja leikkisyytensä säilyttänyt arjen sankari. Hän on takuulla juuri sellainen isä, jolle lapset teini-iässä huutavat: ”sä oot niiiiiiin nolo” samalla, kun hiljaisesti ihailevat tämän rohkeutta ja kykyä heittäytyä. Ja tiedän, että hän on myös isä, joka opettaa lapsensa tuntemaan, puhumaan ja tekemään sukupuolesta piittaamatta.
Valmentajan Työ pakottaa taIpumaan ja tottumaan erossaoloon
Kuten jokaisella perheellä, meilläkin on haasteemme. Mieheni työ jääkiekkovalmentajana pakottaa koko perheen taipumaan, venymään ja tottumaan erossaoloon. Siksi ei olekaan yllättävää, että esikoinen toivoo sekä isänpäivältä että joulupukilta kokonaisia yhteisiä perhepäiviä.
Haastavista työajoistaan huolimatta mieheni kuitenkin löytää aikaa lapsilleen: Hän kiirehtii töistä kotiin ehtiäkseen lukea iltasadun ennen lasten nukahtamista. Hän piipahtaa jäiden välissä kotona päästäkseen mukaan hakemaan esikoista päiväkodista. Parin vapaatunnin aikana hän ehtii kuin ihmeen kaupalla lasten kanssa pyöräretkelle, junia katsomaan tai uimahalliin, vaikken aina ymmärräkään miten.
Ja onhan meillä vapaapäiviä: Tällä kaudella olemme saaneet nauttia ensimmäistä kertaa 15 vuoteen yhteisestä viikonloppuvapaasta, useimmiten sunnuntaisin. Silloin vietämme pitkiä laiskoja aamuja, käymme perhetemppuilussa, retkeilemme, ulkoilemme, saunomme ja saatamme jopa tilata pizzaa.
Mitä toivon lasteni oppivan isältään?
Olemme mieheni kanssa molemmat kunnianhimoisia. Unelmoimme suuresti ja uskomme siihen, että voimme myös saavuttaa unelmamme. (Miehen työ on tästä yksi konkreettinen esimerkki.) Ja kun toisen usko omiin kykyihin ja onnistumiseen uhkaa loppua, toinen uskoo niihin senkin edestä. Toivon, että lapsemmekin oppisivat sopivasti sinnikkyyttä, kykyä uskoa itseen ja uskallusta unelmoida. Siihen heillä on isästään hyvä malli.
Meillä myös nauretaan paljon. Se on toinen olemisen tapa, jonka toivon tarttuvan lapsiimme. Kyky heittäytyä, nähdä asioiden valoisat puolet sekä nauraa itselle ja elämälle auttavat selättämään elämisen varjoja. Niitä kun tulee jokaiselle vastaan ihan varmasti.
Isän palattua pidemmältä pelireissulta esikoisen toive toteutuu: Meillä on perheen yhteistä aikaa koko päivä, aamusta iltaan. Miten esikoinen toivoisi sen käytettävän?
”Ollaan vaan yhdessä kotona. Ja ehkä mennään pyöräretkelle. Ja katsomaan junia. Ja uimahalliin. Ja lentsikkaretkelle. Ja…”
Katsotaan mitä päivä tuo tullessaan. Onnellista isänpäivää kaikille isille, isoisille ja muille isähahmoille!
Lue myös:
- Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus
- Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
- Ei vuorotyö vaan elämäntapa – kurkistus erilaiseen arkeen
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!
Melkein tavallinen perhe
Melkein tavallisen perheemme tarina jatkuu tästä eteenpäin täällä Vaikuttajamedian rivistöissä. Suurella innolla, ilolla ja uteliaisuudella astun uudelle temmellyskentälleni.
Tervetuloa seuraamaan koheltavan perheemme pirskahtelevaa arkea. Luvassa leikkiä, lätkää ja luomistyötä – hassuttelua unohtamatta!
Terveisin,
Äijä-äiti & perhe
***************
MIKÄ ÄIJÄ-ÄITI?
Minusta tuli äiti keväällä 2018.
Suuri unelma toteutui, vuosien odotuksen jälkeen.
Äijä-äiti puolestaan syntyi, kun esikoisemme alkoi puhua. En ollutkaan äiti, vaan äijä, Ja myöhemmin äijä-äiti. Jos joku erehtyi kysymään esikoiselta jotain äidistä, hän korjasi nopeasti: ”Ei äiti. Äijä.” Puolentoista vuoden aikana tittelini tuli tutuksi niin sukujuhlissa kuin päiväkodin pihalla, ja totuin siihen itsekin niin hyvin, että kun esikoinen eräänä päivänä kutsuikin minua äidiksi, ryystin siskonmakkarakeiton väärään kurkkuun.
Nykyisin olen esikoiselle ihan vaan äiti. ”Mutta äidin nimi on Äijä. Ja Meri-Maaria.”
Ai miksi muotokuvassani on vauva? No, hän ehti kontata kuvaan – joka yrityksellä. Ja miksei minulla ole kenkiä? Se onkin pidempi tarina…
Melkein ihan tavallinen perhe
Olemme melkein ihan tavallinen perhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Keltainen puutalo ja kallioinen piha. Oma pieni perunamaa. Monta kertaa viikossa lämpiävä sauna.
Paitsi että kun isä valmentaa työkseen jääkiekkoa, ja äiti käyttää päiväunipaussit kirjoittamiseen tai musiikin tekemiseen, arki ei aina rytmity ihan perinteiseen malliin. Silti se pitää sisällään paljon ihanan tavallisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kuvatuiksi niiden epätavallisempien rinnalla.
Operaatio Jäbä-däbä-duuri
Ihme on osunut kohdallemme kahdesti: ensin keväällä 2018 ja toistamiseen syksyllä 2020. Saimme tuplasti enemmän kuin koskaan uskalsimme toivoa, ja niinpä saan olla kahden ihanan pikkupojan Äijä-äiti!
Vanhempi heistä seikkailee blogissa nimellä esikoinen. Hän on valoisa, sanavalmis ja vauhdikas 3-vuotias, joka tuntee suuresti, muttei lakkaa hymyilemästä, innostumasta ja tutkimasta maailmaa toivottavasti ikinä. Esikoisen lempijuttuja ovat junat, bussit ja jäätelö, sekä kujeilu, lukeminen ja uiminen. Tämän pikkuihmisen sukkelia sutkautuksia löytyy sekä täältä blogista että Äijä-äidin Instagram-tilitä. Ne ovat aitoja helmiä!
Nuorempi vesseli, liian varhain liikkeelle lähtenyt Mante-vauva, on puolestaan saanut bloginimensä isoveljeltään. Mante on hyväntuulinen, liian varhain liikkeellelähtenyt turbopupu, jonka erikoisalaa ovat kiipeily, yökukkuminen, isoveljen kanssa riehuminen ja turvavöistä pakeneminen. Useimmiten Manten löytää touhuamasta jääkiekkomaila kädessään tai treenaamasta hengenvaarallisen näköisiä kiipeilystuntteja.
Jos haluat lukea meistä lisää, TÄÄLTÄ löytyy kolmevuotiaan esikoisemme selonteko perheestä.
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta
Lapsiperhe-elämästä kuulee usein puhuttavan vähän ikävään sävyyn. Se on raskasta, vaatii venymistä ja oman ajan uhraamista – niin kuin muuten kestävyyslajitkin, jotka ovat tänä päivänä kovin trendikkäitä ja suosittuja! Toisaalta sosiaalinen media on täynnä myös harmonisia perheidyllejä, jotka eivät myöskään vastaa meidän todellisuuttamme.
Tästä blogista ei löydy pelottelua lapsiperhearjen kamaluudesta sen enempää kuin kuvia valkeista sohvista ja kammatuista lapsistakaan. Kirjoitan elämästämme, joka on rosoista, vauhdikasta, hupsua ja hurjan mukavaa. Koska uniongelmat ovat perheemme erikoisalaa, niistä kirjoittelen silloin tällöin. Myös uhmaiästä, koheltamisesta ja kommelluksista otan vapauden tarinoida kieli poskessa. Kuvitus on kotialbumien aarteistoa, jollei toisin mainita.
Tervetuloa koheltamaan kanssamme!
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta