”Tittidii, mä heräsin!”

Esikoinen on elämänsä vedossa. On lauantaiaamu, kello ei ole vielä viittäkään. Olemme saaneet hänet illalla nukahtamaan vasta puoli kymmenen jälkeen, vaikka tutut iltarutiinit ja rauhoittumiset on tehty niin kuin yleensäkin, eikä päiväunia ole nukuttu.

Yleensä saamme nukkua sentään vähän pidempään, mutta nyt elämme murrosvaihetta: Nukkuako vai eikö nukkua päiväunia? Viikonloppuisin esikoinen on jo jonkin aikaa kieltäytynyt nokosista. Vailla väsymyskiukkua päivistä ei selvitä, mutta ainakin uni tulee iltaisin helpommin. Päiväkotipäivinä päikkärit vielä nukutaan tarhassa muiden mukana. Sen myötä positiivista virtaa riittää pitkälle iltaan, mutta nukkumaan mennessä unta saa odottaa kauan. Ja etenkin lauantaiaamuisin riemunkiljahdukset herättävät meidät jo kukonlaulunaikaan.

Harvinaista kuvamateriaalia!

vähäunisuutta ja muita unihaasteita

Olen kuullut urbaanilegendoja vauvoista ja lapsista, jotka nukkuvat paljon. Meidän perheessämme sellaisia ei ole tavattu. Mieheni onkin moneen kertaan manannut, pitikö lastemme juuri tässä asiassa tulla äitiinsä – unentarpeeni kun on aina ollut huomattavasti pienempi kuin hänellä.

Lasten nukkumistottumukset luovat hyvin erilaisia todellisuuksia perheisiin. Tämän ymmärsimme, kun joskus ihmettelimme, miten mieheni veli ehti vanhempaanvapaansa aikana rakentaa terassit ja parvet, myllätä puutarhan uuteen uskoon ja kokata vielä perheen ruoat siinä sivussa. Ensin ajattelimme olevamme yksinkertaisesti nahjuksia, mutta veljen vastaus armahti meidät liialliselta itsemme ruoskimiselta: Hän puuhasi, kun lapsi oli päiväunilla. Silloin oli aina pari-kolme tuntia omaa aikaa.

Uni ja siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet alusta asti lapsiperhe-elämämme suurin haaste. Niitä kun on koettu varsin kattava kirjo, vähäunisuus mukaan luettuna. Esikoisen affektikohtaukset (= kyky itkeä itseltä taju kankaalle) ovat haastavoittaneet tilanteita usein entisestään, koska ne ovat tehneet esimerkiksi unikoulujen toteuttamisesta mahdotonta. Neuvottomina olemmekin kääntyneet lopulta jopa uniklinikan puoleen.

Aina yksi asia on auttanut: AIKA.

mitkä päiväunet?

Kun aikanaan kotiuduimme esikoisen kanssa Naistenklinikalta, hymyilevä kätilö hyvästeli meidät muistuttaen, että alussa vauva nukkuu paljon, ja se on aivan normaalia. Älä unta näe, esikoisemme virnisteli ja valvoi sanojensa vakuudeksi 12 tuntia putkeen heti kotiin päästyämme. Hän nukkui vuorokaudessa yhdet pitkät unet, aamuneljästä kahteentoista, ja jaksoi sen jälkeen taas painaa aamuneljään vartin mikrotorkkujen voimalla. Vasta kolmekuisena alkanut vauvauinti tainnutti pikkuvirkun pitkille päiväunille kerran viikossa.

Esikoinen ”päiväunilla” vuoden ikäisenä

Ajan kuluessa tilanne toki tasaantui. Esikoinen oppi vuorokausirytmin ja alkoi nukkua päiväuniakin. Tällä hetkellä hän nukkuu keskimäärin 10 tuntia vuorokaudessa. Se on yhä alle suositusten, mutta kelpaa meille.

Vauvalla oli syntymänsä jälkeen omat uneen vaikuttavat haasteensa. Paha rangankiertymä ja koliikki itkettivät ja valvottivat. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun niistä selvittiin, kävi ilmi, että isoveljensä tavoin myös vauvamme oli melko vähäuninen.

Toisin kuin esikoisemme, vauva kuitenkin tajusi nopeasti, että yöllä nukutaan (ja päivällä kukutaan). Hän tulee iltayhdeltätoista kiltisti kanssamme petiin ja nukahtaa silmänräpäyksessä väliimme. Vauva nukkuu yöt sängyssämme, koska se säästää minun voimiani: Viisikuinen nälkäkurkemme kun herää yhä tunnin-kahden välein syömään. Aamuherätys on puoli kahdeksan kieppeillä, yhdessä isoveljen kanssa.

Ja aivan kuten esikoisenkin kohdalla, vähitellen vauvallemme on alkanut muodostua päiväunirytmi. Parhaina päivinä unta voi kertyä jopa 12 tuntia. Sekin on suositusten mittarilla aivan liian vähän, mutta esikoisen mikrotorkkujen rinnalla vauvan satunnaiset kunnon päiväunet tuntuvat ylellisuudeltä.

Toinen ylellisyys on oma pieni hetkeni muiden vaivuttua illalla uneen. Silloin tiedän, että pitäisi mennä jo nukkumaan, mutten kuitenkaan mene, vaan tartun hyvään kirjaan ja luen pienen hetken. Ympäriltä kuuluu perheen onnellinen tuhina ja lämpimän peiton alla olo on kuin pesään käpertyneellä karhunpennulla. Kun annan tarinan temmata minut hetkeksi mukaansa, jo varttia myöhemmin tuntuu kuin olisin levännyt pitkäänkin.

Eikä untakaan tarvitse kauaa odottaa.

Takana on pitkä päivä. Paljon ulkoilua, rutkasti riehumista, väliin jääneet päiväunet ties monettako kertaa peräkkäin. Iltaseitsemältä on lähdetty koiran kanssa lenkille, sen jälkeen siirrytty rauhoittaviin iltarutiineihin: iltapala, iltapesut, -pisut, sadut ja laulut. Esikoinen pötköttelee raukeana kainalossani vielä hetken, kunnes lopulta ilmoitan, että on aika siirtyä omaan sänkyyn nukkumaan.

Sillä salamanlyömällä esikoiseen iskee valtaisa energialataus. Hän ponnahtaa pystyyn sellaisella nopeudella, että on pakko tarkistaa, onko selkään kasvanut vieteri. Sekuntia myöhemmin hän on jo vääntämässä isän yöpöydän kelloradiota päälle. ”Nyt tanssitaan!” esikoinen kiljaisee riemuissaan, kun 80-luvun hitit tärähtävät soimaan. Muutamia tanssiaskeleita otettuaan hän jo juoksee kiljuen ympäri huonetta, pomppii sängyllämme, repii lakanansa paikoiltaan ja kysyy viatonta äänensävyä tavoitellen: ”Oho, mitä nyt tapahtui?”

iltavilli kylässä

Iltavilli on säännöllinen vieras ilta- ja rauhoittumisrutiineista huolimatta.

Muutaman kerran silmiä epäuskoisesti räpytettyäni tajuan, että rauhoittumis-metodeistamme huolimatta Iltavilli on tullut taas kylään.

”Katso äiti, minä tanssin radiota! Minä tanssin hienosti!” esikoinen toteaa katsellessaan peilikuvaansa, jonka askelkuviot tuovat mieleen boogie woogien. Yritän olla nauramatta. Rakastan tätä puolta esikoisessamme: villiä, sanavalmista heittäytyjää. Mutta koska vauvallakin on menossa kolmen kuukauden hulinat ei iltaan mahdu enää ylimääräistä stand up:ia. Alakerrassa aloitellaan jo iltakitinää.

Samaan aikaan yritän olla panikoitumatta tajutessani, että uusi juniorisänky on jo postissa matkalla. Miten ihmeessä pärjäämme, kun meillä ei ole enää erikoiskorkeareunaisen pinnasängyn laitoja pidättelemässä esikoista iltaisin?

Vastauksen saan seuraavana päivänä:
Miten niin pidättelemässä?!

Esikoinen oppii kampeamaan itsensä sängyn yläreunan päälle, vaikka se ulottuu häntä otsaan, ja pudottautuu vapauteen pehmeästi kuin kissa. Jos olenkin aiemmin pystynyt jättämään energiaapursuvan esikoisen potkimaan pinnasängyn laitoja ja poistumaan itse alakertaan vauvan syöttöpuuhiin, nyt sekin vaihe on muisto vain! ”Äitiiii, minä heräsin! Nukuin tosi pitkään. Kiipesin itse sängystä. Olenpas minä taitava!” esikoinen hyrisee portaita alas tassutellessaan.

Ehkä juniorisänky tilattiin sittenkin oikeaan aikaan…

iltavilli on lapsiperheissä yleinen vieras

Kännykkäni Vau.fi -sovellus lohduttaa kertomalla, että Iltavilli kyläilee iltaisin muissakin taaperokodeissa: ”Nukkumaanmeno voi olla haastavaa. Lapseen saattaa iskeä niin sanottu ’iltavilli’, joka voi saada hänet riehaantumaan silloin, kun pitäisi rauhoittua nukkumaan. Lapsi saattaa myös viivyttää nukkumaanmenoa juoksemalla yhtenään vessassa tai valittamalla janoa uudestaan ja uudestaan.”

Kuvaus kuulostaa pilkallisen tutulta. Iltavillin lisäksi esikoisellamme on myös viivyttelystrategia, joka etenee yleensä seuraavasti:
– ”Peitto päälle!”
– ”Se kaatui! Äiti pupu kaatui!”
– ”Tuli pisu!” [Jos tähän ei reagoi, litania jatkuu:]
– ”KOKO sänky on IHAN märkä!”
– ”On jano!”
– ”Peitto tippui!”
– ”Lakana lähti pois!”
– ”Minä nukuin jo!”

Sitten koittaa ilta, jolloin Iltavilli ei tulekaan kylään. Esikoinen nukahtaa kainalooni jo iltalaulujen aikana ja nukkuu koko yön sikeästi. Seuraavana yönä myös vauvan Hepuli-kaveri jättää yökyläilyn väliin, ja nukun yhtäjaksoisesti kolme tuntia, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Aamulla olo on kuin uudestisyntyneellä.

Kyllä näillä unilla taas muutamat Iltavillin kyläreissut jaksaa!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!