Millainen on tavallinen arki-ilta lapsiperheessä? Valitsin yhden, jopa poikkeuksellisen tavallisen illan elämästämme, ja kirjoitin sen muistiin. Kukaan ei ollut kipeänä, kenelläkään ei ollut menoja ja suuremmilta yllätyksiltäkin vältyttiin. Tällaista on siis ”tavallinen” perhearkemme silloin, kun siitä pääsemme nauttimaan…

Tavalliseen arki-iltaamme lukeutuu yleensä muun muassa riehumista siihen tarkoitetussa leikkihuoneessa

Klo 16.02:

Pysäytän auton ensimmäisen päiväkodin pihaan. Työpäivä on loppunut hieman normaalia aiemmin, joten olen ehtinyt töistä kotiin lenkittämään koiran ennen lasten hakua. Sateisessa loskasäässä se on mukava juttu, sillä lapset ovat arvatenkin väsyneitä, märkiä ja kylmissään päiväkodin pihan lätäköissä ja vetisissä lumikasoissa temmellettyään.

Mante juoksee portille vastaan ja halaa. ”Äiti! Minä askartelin! Taideteoksen. Ilotulituksia. Siitä tuli hieno!”

Klo 16.17:

Varttia myöhemmin olen seuraavalla päiväkodilla. Väliaikaiseksi tarkoitetusta kahden päiväkodin loukusta onkin tullut pysyvä ratkaisu, eikä se ainakaan helpota arkea – mutta kaikkeen tottuu. Esikoinenkin tulee pihalla halamaan, mutta pian muuttuu ääni kellossa: ”Äiti, sinä tulit! Ei kelpaa. Minä haluan isun.” Jep, meneillään on taas isävaihe.

Harmitus isän pidemmästä työpäivästä jatkuu vielä kotona – ja surku sen kuin lisääntyy, kun esikoinen huomaa, ettei päiväkodissa muistettu viimeistellä diskokynsiä. Lapsille kun oli lakattu hienot juhlakynnet, glitteri vain unohtui. Vaan ei hätää, sitä löytyy äidiltäkin!

Ah, vielä hetki sitten saimme nauttia näin ihanasta talvesta!

Klo 17.00:

Glitteri vie murheen mennessään ja käynnissä ovat rakennusleikit. Istun niin, että pystyn kääntymään puolelta toiselle leikkiäkseni kahta leikkiä yhtä aikaa. Toisella puolella lattiaa rakennan esikoisen kanssa akrobaattiukoista mahdollisimman korkeaa ihmispyramidia, toisella puolella teen erilaisia Stack Tower -palikkatorneja Manten kanssa.

Leikit sujuvat leppoisasti, kunnes silmänräpäyksessä molemmat raivostuvat, hajottavat rakennelmansa, alkavat nujakoida ja lopulta sylissäni istuu kaksi itkevää lasta. Taitaa olla nälkäkiukkua…

Esikoinen rakentelee akrobaateilla

Klo 17.30:

Esikoinen kieltäytyy ensin koskemasta tekemääni hapanimeläkanaan, mutta syö lopulta lautasensa tyhjäksi ja pyytää lisää. Mantekin popsii oman annoksensa elvistellen samalla: ”Onpas ISO lusikallinen. Se MAHTUU minun suuhun!”

Seuraavasta ohjelmanumero lapsilla onkin jo visio valmiina: He haluavat leipoa! Ehdotan, että tekisimme yhdessä rahkaa ja se käy kaikille. Kun päivällinen on syöty, ryhdymme siis jälkiruoan tekoon. Lapset raahaavat pienet tuolit korokkeiksi keittiön työtason luo ja minä nostelen aineksia esiin.

Vispaaminen osoittautuu hauskaksi hommaksi, mutta vielä hauskempaa on heitellä rahkan sekaan luumuhilloa, puolukoita ja piparkakun palasia – tai Manten tapauksessa kokonaisia piparkakkuja.

Manten uusin lempiohjelma on Fantti ja työkoneet

Klo 18.30:

Esikoinen rakentaa duploista junaa ja Mante istuu katselemassa uutta lempiohjelmaansa ”Fantti ja työkoneet”, kun mies tulee töistä kotiin. Viikko on ollut ihanan leppoisa, kun mies on ehtinyt kotiin iltaisin reilusti ennen lasten nukkumaanmenoa. Esikoinen kaappaa isän heti itselleen ja on jo kiskomassa tätä junarataa rakentamaan, kun muistutan jälkiruoasta.

Hetken päästä koko perhe istuu pöydän ääressä herkuttelemassa, joskin esikoinen alkaa olla vaikea pysyä aloillaan – pitäisi jo päästä yläkertaan junaleikkeihin RAUHASSA ”isun kanssa kahdestaan”. Tilannetta ei helpota, kun sanon käyväni vielä pikaisesti koiran kanssa ulkona kaatosateessa. Sen aikaa Mante olisi mukana rakennustyömaalla. Esikoinen murjottaa ja on toista mieltä. Hän ei kuitenkaan ehdi mielenosoitukseltaan edes huomata, kun jo livahdan pihalle ja palaan takaisin.

Pasi on ihastunut Manten joululahjakaivuriin – ellei sitten luule sitä kotimme uudeksi lemmikiksi. Lukeehan siinä CAT!

Klo 19.30:

Rauha on palannut. Mante popsii mandariineja ja banaania iltapalapöydässä, esikoinen ja isu häärivät junaradan kimpussa. Olohuone näyttää siltä kuin lelulaatikkoon olisi pudonnut meteoriitti, mutta onneksi Mante on innostunut siivoamisesta: ”Siivotaan, siivotaan, lelut laatikkoon”, hän laulaa ja nakkelee leluja osoittamiini kohteisiin. Sitten kasvoille leviää virne ja laulu jatkuu: ”Siivotaan, siivotaan, äiti laatikkoon!”

Kun olohuoneen poikki pystyy taas kulkemaan, matka jatkuu iltatoimille: Pesut, pisut – ja kuten joka ilta, riehaantuminen iltasatukirjan valinnan kynnyksellä. Silmänräpäyksessä kiljahteleva Mante onkin jo kiivennyt tasapainottelemaan sängynpäätymme päälle ja huutaa: ”Minä hyppään!”

Lopulta rauhoittuminen onnistuu ja iltasatu saadaan luettua. Sänkyyn mennessä kainaloon etsitään vielä tärkeimmät unilelut: kaivuri ja aura-auto. Sitten on jokailtaisen näytöksen aika: ”Äiti, missä kaivuri? Äiti, en saa unta! Minulla on jano! Pitää päästä vessaan! Äiti, minä enzzzzzzz….” Ensimmäinen on taintunut.

Esikoinenkin on ehtinyt isun kainaloon iltasatupuuhiin. Minä lähden alakertaan tekemään iltapalaa. Puoli kymmenen aikaan alkaa yhteinen, oma aikamme aikuisten kesken.

Tällä kertaa vältyttiin yllätyksiltä, mutta jo pari päivää myöhemmin on niitäkin jälleen luvassa…

Lue myös:

• Kun puoliso valmentaa työkseen – lätkäperheen viikko
• Lasten suusta: Lapset esittelevät perheen
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Päiväkodin johtajalta tulee viesti, jossa lapsia kehotetaan pitämään sairastamisen jälkeen kotona kaksi toipilaspäivää. Samassa yhteydessä muistutetaan, että jo pienistä sairastumiseen viittaavista merkeistä tulee jäädä kotiin. Työnantajalta tulleessa ohjeistuksessa puolestaan todetaan, että kun lapsi sairastaa, tämän kanssa saa olla palkallisesti kotona kolme peräkkäistä päivää. Päiväkodin ohjeistusta noudattaen se siis tarkoittaisi yhtä sairaspäivää ja kahta toipilaspäivää.

Syksy toi taas tullessaan taudit.

tarhanaloituksen tautiaallokossa

Tätä kirjoittaessani töihinpaluustani ja päiväkodin alkamisesta on piirun verran yli kolme viikkoa. Tuosta ajasta lapsemme ovat sairastaneet yhteensä yhdeksän päivää. Nyt muu perhe on terveenä, mutta minä vuorostani sairastan kotona. Useimmat sairaspäivistä ovat osuneet viikonloppuihin, mutta olemme myös ehtineet säätää miehen kanssa työpäiviämme hoitaaksemme pikkupotilaita kotona sekä saada päiväkodilta puhelun kesken työpäivää.

Perheemme on kuitenkin onnekas moniin muihin verrattuna: Lapsillamme tuntuu olevan keskimääräistä parempi vastustuskyky, mistä johtuen he ovat onnistuneet myös ohittamaan monet tarhan tautiaalloista. Viime viikoista olemme olleet kipeinä VAIN vajaat 43%. Se on vähän moniin muihin perheisiin verrattuna. Lisäksi asumme Suomessa, jossa sairaiden lasten hoitamista kotona tuetaan taloudellisesti. Miksi yhtälö siis silti tuntuu niin mahdottomalta?

riittämättömyys on sairastamisen palkka

Ennen lapsia en työkavereiden juttuja kuunnellessani ymmärtänyt, miten paljon lapsiperheissä todella sairastetaan. Vaikka perhettämme on siunattu hyvällä vastustuskyvyllä, eivätkä lapsemme imaise jokaista päiväkodin pöpöä itselleen, sairaspäivien määrä on valtava. Ja kun lapsia on kaksi, päivien määrä tuplaantuu, sillä lapset eivät tunnu koskaan sairastavan samaan aikaan. En uskalla edes ajatella, paljonko nelilapsisessa perheessä ollaan kipeinä.

Jo kolmen viikon töissäolon jälkeen tunnen olevani aika huono työntekijä. Vaikka olen vielä onnistunut järjestämään itseni lasten sairastaessa töihin, tiedän yhtälön muuttuvan sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle syksy etenee. Jääkiekkovalmentajana työskentelevä puolisoni reissaa työnsä vuoksi paljon, eikä pysty olemaan töistä pois kiivaan pelikauden aikana. Osa isovanhemmista on vielä työelämässä, osa puolestaan asuu kaukana – hekään eivät siis ole niin itsestään selvä ratkaisu kuin joissain toisissa perheissä.

Minunkin työni vaatii läsnäoloa: Poissaoloni on aina oppilailtani pois ja horjuttaa heidän arkeaan sekä oppimistaan. Mutta samaan aikaan olen läsnäoloni velkaa myös sairastaville lapsilleni. Yhtälö aikaansaa riittämättömyyden tunteen.

Päiväkoti on arjen pelastus – silloin kun olemme terveitä…

ei ole olemassa helppoja Ratkaisuja

Jos ongelmaan olisi olemassa helppoja ratkaisuja, ne olisi varmasti jo löydetty. Monissa maissa toinen vanhemmista jättäytyy kokonaan pois työelämästä lasten myötä, joillakin avuksi rientää yksityinen lastenhoitaja tai isovanhempi. Suomessakin tarjotaan jo lastenhoitopalveluja, joista saa palkata lastenhoitoapua sairaiden lasten hoitoon, mutta ainakin korona-aikaan ne kärsivät melkoisesta henkilöstöpulasta. Asiakas saattoi vielä edellisiltana saada viestillä ilmoituksen, ettei ketään olekaan tulossa lapsia hoitamaan.

Korona-aikana kokeiltiin myös nollatoleranssia: Päiväkotiin ei ollut asiaa vuotavanenäisenä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että osalla lapsista nenä vuotaa jatkuvasti, läpi vuoden. Allergioita ja rakenteellisia syitä köhimiseen ja nuhaan ei myöskään ole helppo erottaa perusflunssasta. Varotoimet olivat toki perusteltuja koronan pysäyttämiseksi, mutta tämän aikakauden myötä perustaudit jylläävät nyt jopa entistä kiivaampina, kun vastustuskykyä ei ole.  Tänäkin syksynä työpaikoilla otettiin alkuun tiukka linja sairastamisen suhteen, mutta kun työntekijät loppuivat jo parin viikon jälkeen kesken, linjauksia muutettiin lievemmiksi.

Mitä villejä, luovia ratkaisuja tilanteeseen voisi keksiä? Pitäisikö päiväkodeissa olla erillinen sängyillä varustettu sairastupa, jossa työskentelisi sairaanhoitaja? Voisiko etätyömahdollisuuksia entisestään kehittää? Vai onko kaikkein helpoin ja loogisin ratkaisu sittenkin vain hyväksyä tilanne ja olla armollinen ja ymmärtäväinen itseä ja muita kohtaan? Syksy ja arkeenpaluu tuovat taudit tullessaan. Jokaisella meistä on elämässään vaiheita, jolloin joutuu antamaan itsestään enemmän muualle kuin töihin: lapsilleen, vanhemmilleen, oman terveyden ylläpitämiseen.

Sairaspäivät antavat mahdollisuuden rauhallisiin, yhteisiin läsnäolon hetkiin.

sairastamisessa on jotain hyvääkin

Kaikessa keljuudessaan sairaspäiviin kätkeytyy jotain hyvääkin. Ne antavat mahdollisuuden rauhalliseen yhdessäoloon ja läsnäolon hetkiin pikkupotilaiden kanssa. Ne helpottavat toimettomuuden sallimisen itselle, antavat siunauksensa hetken levolle. Pakottavat pysähtymään, tylsistymään, nukkumaan.

Eilen ja tänään olen viettänyt ensimmäisiä sairaslomapäiviäni 4½ vuoteen. Näiden vuosien aikana olen toki sairastanut, mutta 39 asteen kuumeessa ja mahataudissakin minulla on ollut samaan aikaan kotona 1-2 lasta hoidettavana. Nyt olen saanut pyhittää päiväkodin aukioloajan vain itselleni ja keskittyä lepoon ja parantumiseen. Sen myötä on ollut helppo jaksaa illat lasten kanssa.

Eli paradoksaalista kyllä, töihinpaluu on myös tuonut mukanaan mahdollisuuden sairastaa. Kotiäitivuosina sellaista mahdollisuutta ei ole ollut. Sen tilalta joudun kokemaan ajoittaista riittämättömyyttä, miettimään pääni puhki ratkaistakseni lasten sairaspäivät ja stressaamaan päiväkodin oveen ilmestyneitä lappuja: ”Meillä on mahatautia. Meillä on enterorokkoa.” 

Jälkimmäinen vaihtoehdoista on lopulta kuitenkin mukavampi.

Lue myös:

• Kun päiväkoti taas alkaa
• Itkua ja innokasta odotusta – miten päiväkodin aloitus meillä sujui?
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Kannattaako vauvauinnista maksaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!