Meille odotetaan joulun aikaan kolmatta lasta! Omassa lapsuudessani kolmen lapsen perheet olivat normi. Sellaisessa perheessä minäkin vartuin, samoin kuin valtaosa kavereistani. Mahduimme helposti tavallisen auton takapenkille ja lomareissuilla hotellihuoneeseen. Vesipuiston perhepakettikin sisälsi pääsyliput viidelle. Nykyään moni asia on toisin. Kolmas lapsi on tilastopoikkeama – mutta miksi?

Miksi kolmas lapsi on nykypäivänä tilastopoikkeama?

Haaveita kolmannesta lapsesta

Kahden lapsen perhe tuntuu olevan nykypäivän normi. Se näkyy niin odotuksissa kuin käytännön asioissa: Perhepaketit on tarkoitettu useimmiten kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle, hotellien perhehuoneet on mitoitettu neljälle, eikä auton takapenkillekään saa mahdutettua kuin kaksi turvaistuinta ilman melkoista salapoliisityötä. Myös julkinen keskustelu nostaa esiin monilapsisen perhe-elämän kaaosta ja siihen liittyvää problematiikkaa – aivan kuin elämä muuttuisi sitä haasteellisemmaksi, mitä useampi lapsi perheeseen siunautuu.

Jostain syystä minulle ja puolisolleni kolmilapsisten (tai sitä suurempien) perheiden meno on näyttäytynyt kovin toisenlaisena, kun olemme sivusta seuranneet lähipiirimme ”suurperheiden” elämää. Kaaosta ei käy kieltäminen. Se on osa lapsiperhearkea. Suurperheiden meininki vaikuttaa kuitenkin monesti kaiken sekoilun ja sähläämisen keskellä huomattavan hyväntuuliselta ja rennolta. Vanhemmilla tuntuu olevan kyky sietää ympäröivää hyrskynmyrskyä, suhtautua yllätyksiin huumorilla ja poimia nopeasti kaiken tapahtuvan keskeltä juuri ne sanat ja tilanteet, joihin kannattaa puuttua. Monesti mietinkin, päteekö perhe-elämään sama totuus kuin huolehtimiseen: Kun huolia ei ole, murehtii herkästi kaikenlaista turhaa. Kun ympärillä tapahtuu paljon, kirkastuu se, mihin kannattaa keskittyä.

Kaaoksellisen leppoisa elämän pohjavire on vaikuttanut meistä houkuttelevalta ja tavoittelemisen arvoiselta. Emme ole koskaan tehneet minkäänlaista suunnitelmaa sen suhteen, montaako lasta toivoisimme. Elämä on opettanut, ettei se usein edes ole omissa käsissämme. Jos vielä mahassani majaileva kuopuksemme lasketaan lukuun, olemme odottaneet kolmea lastamme yhteensä yhdeksän vuotta. Saatuamme esikoisemme ja suureksi yllätykseksemme vielä toisen lapsemme Manten, emme uskaltaneet edes ajatella, että meitä voisi joskus lykästää kolmannenkin kerran.

Elämä on opettanut, ettei lasten lukumäärä ole useinkaan omissa käsissämme. Sitä onnellisempia olemmekin kolmannesta tulokkaasta.

Kolme lasta – Kolme erilaista kokemusta

Olen kuullut sanottavan, että nykypäivänä ensimmäistä lasta ihastellaan, toisesta onnitellaan ja kolmas herättää hämmennystä. Kolmannen raskauden kohdalla olemmekin puolison kanssa usein naureskelleet, että ”oho” on ollut lähes yhtä yleinen reaktio kuin vilpitön onnittelukin. Onpa joku varovasti kysynyt sitäkin, oliko raskaus suunniteltu. Ilmiö paljastaa tämän päivän tottumuksen ja normit.

Lainkaan valehtelematta voin sanoa tämän olleen helpoin raskauteni alun pahoinvoinnista huolimatta. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana kaikki oli uutta ja vierasta ja olo usein epätietoinen. Toisen raskauteni aikaan esikoinen oli vauhdikas, kaikkialle sinkoileva taapero, ja loppuraskaus sijoittui kesähelteille ja odotukseen liittyi kaikenlaisia vaivoja. Tällä kertaa raskaus on tuntunut luontevalta osalta arkea ja elämää. Koen jo melko hyvin tietäväni, mitä kehossani tapahtuu ja mitä tuleman pitää. Tulevat isoveljetkin ovat seuranneet vauvan kasvua vatsassa äärimmäisen kiinnostuneina ja tulevaan valmistautuen. On itse asiassa ollut tavattoman ihanaa kokea raskausaika isompien lasten kanssa, tiivisti eri vaiheita yhdessä ihmetellen.

Vielä en uskalla arvuutella, millaiseksi arki muotoutuu. Sen tiedän, että heti joululoman jälkeen puolison lätkäkausi jatkuu ja vieraspelit kuljettavat häntä milloin minnekin, mikä tarkoittaa, että olen paljon itsekseni kolmen eri ikäisen lapsemme kanssa. Olen varma, että se vaatii totuttelua ja uuden opettelua. Toisaalta, tällä kertaa kolmestamme lapsestamme kaksi on jo hyvin omatoimisia verrattuna edelliseen vauvavuoteen, jolloin pikkuisia oli kaksi. Ja yksi asia, jonka tiedän aivan varmaksi on, että me opimme ja selviämme. Monesti huomaan jopa ajattelevani, että tästä tulee hauskaa!

Edellisen vauvavuoden aikaan molemmat lapsemme olivat pieniä.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Ja niin alkoi koulu – ekaluokkalainen perheessä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Tämä elokuu on ollut perheessämme erilainen: Esikoisemme nimittäin aloitti koulun! Minä puolestani jäin virkavapaalle opettajan töistäni, osittain tukeakseni esikoisen koulunalkua, osittain keskittyäkseni keväällä ilmestyneen esikoiskirjani kanssa kiertämiseen ja seuraavan kirjoittamiseen. Vaan millaista on ollut uudenlainen arki, kun on ekaluokkalainen perheessä?

JA NIIN ALKOI KOULU

Töissä pääsen joka syksy seuraamaan vierestä, kun uudet ekaluokkalaiset astelevat taloon ja alkavat opetella uudenlaista arkeaan, siihen vähitellen tottuen. Kenties siitä johtuen aavistelin jo etukäteen, että tänä syksynä minua saatettaisiin kaivata kotona hieman normaalia enemmän.

Meiltäkin koulutielle lähti innokas ekaluokkalainen, täynnä tarmoa ja odotuksia uuden oppimisesta. Iloisen jännittyneitä ja innostuneita keltalippalakkisia koulualokkaita löytyi myös naapuruston perheistä. Olemme koulunaloituksen suhteen olleet monessa suhteessa onnekkaita: Esikoinen sai aloittaa koulun samassa rakennuksessa, jossa hän on käynyt myös päiväkodin ja eskarin. Tutusta talosta löytyvät ykkös- ja kakkosluokka, joten koululaisuuteen saa kasvaa turvallisessa ja pienessä yhteisössä ennen seuraavaan vaiheeseen siirtymistä. Herkästi kuormittuvalle lapselle tällainen ratkaisu on monin tavoin toimiva.

Myös iso osa tuoreista luokkatovereista oli jo ennestään tuttuja, mikä helpotti jännitystä, kun kavereiden kanssa sai puida tulevaa yhdessä jo kesäloman viimeisinä päivinä. Sama koski luonnollisesti myös meitä vanhempia – tuttu vertaistuki löytyi lähikortteleista. Kylämäisellä asuinalueella koulumatkoillekin löytyy aina seuraa, ja kun lasten ympärillä viipottaa paljon tuttuja aikuisia, toimii ”koko kylä kasvattaa” -periaatekin.

EKALUOKKALAINEN PERHEESSÄ

Koulumatka oli esikoiselle jo päiväkotivuosilta tuttu, mutta koulunalkua edeltävänä päivänä kävelimme sen vielä yhdessä läpi. Pari ensimmäistä koulupäivää saatoimme ja haimme esikoisen, kunnes hän ilmoitti selviytyvänsä matkoista itsekseen. Aamutoimet sujuvat jo suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti (kun palkintona on tovi omaa puuhailuaikaa ennen kouluunlähtöä), joskin lähtemisessä esikoinen tarvitsee vielä hieman alkuvauhtia ja reppu unohtuisi päivittäin kotiin, jollen siitä huomauttaisi.

Iltapäiviksi esikoinen menee koulun iltapäiväkerhoon, mutta päivien pituutta olemme yrittäneet säädellä kuormittuneisuuden ja väsymyksen mukaan. Senkin virkavapaani on mahdollistanut. Iltapäivisin olen iloinnut pihalle tupsahtavista tutuista lapsista, jotka ovat päättäneet tulla nopeasti piipahtamaan ja tervehtimään käveltyään esikoisen kanssa kotiin yhtä matkaa. Koen, että kun paljon puhutaan lapsiperheiden tukiverkostojen supistumisesta, tämä voisi olla ongelmaan yksi ratkaisu: Kun lähiperheet ovat toisilleen riittävän tuttuja, on lapsilla ympärillään paljon aikuisia, joihin he uskaltavat tarvittaessa tukeutua ja turvautua.

Kuten nykyään monissa paikoissa on tapana, esikoisenkin koulussa kaksi luokallista ykkösiä aloitti koulunsa yhdessä isossa ryhmässä, kahden opettajan voimin. Vaikka tällainen startti voi olla osalle pieniin eskariryhmiin tottuneista lapsista pienimuotoinen shokki, on ratkaisulla kuitenkin myös perustellut etunsa.

Järjestely antaa opettajille mahdollisuuden muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millaisia koulupolkunsa aloittavat oppilaat ovat. Lisäksi he ehtivät saada tietoa kunkin tarpeista ja vahvuuksista sekä osaamistasosta eri oppiaineissa. Näin myöhemmin tehtäviä luokka- ja opetusryhmätuntijakoja ei tarvitse tehdä summamutikassa, vaan esimerkiksi jo lukevat oppilaat ja vielä lukemista opettelevat saadaan heti eriytettyä sopiviksi ryhmiksi. Tällöin vältetään turhautumista ja mahdollistetaan kullekin onnistumisen kokemukset.

Ihanat, kamalat läksyt

Aluksi päivät ovat hyvinkin kevyitä. Koulun osuus on ollut vain kolme tuntia päivästä, joskin valtaosalla päivä jatkuu vielä iltapäiväkerhojen puolella. Ensimmäisten viikkojen perusteella uudenlainen arki on silti vaatinut veronsa aika monessa perheessä. Iltaisin kiukuttaa, väsyttää ja itku on herkässä, vaikka päivän aikana olisikin muuten ollut kivaa. Jännittäminen ja lisääntynyt vastuunotto kuormittavat, samoin se että yhtäkkiä aikuisia onkin paljon lapsia kohden. Vapaalle leikillekään ei enää ole aikaa niin paljon kuin päiväkodissa ja eskarissa, vaikka nykykoulussa monipuolisesti huomioidaankin levon ja työskentelyn vuorottelu sekä oppilaiden yksilölliset tarpeet.

Vaikka esikoisemme suhtautuu koulutehtäviin innokkaasti, aiheuttivat ensimmäiset läksyt aikamoisen äläkän: Yhtäkkiä säädeltiin myös vapaa-aikaa ja saneltiin, mitä sen aikana on pakko tehdä! Parin viikon totuttelun jälkeen läksyihinkin on kuitenkin jo rutinoiduttu ja esikoinen muistaa huolehtia niistä yleensä itse, joskin tarvitsee aikuista usein viereen motivaatiota ylläpitämään.

Uusien asioiden opettelu ja koulutehtävät taitavat olla yksi niistä koulun aloittamiseen liittyvistä asioista, jotka jakavat lasten mielipiteitä. Toisille ne ovat paras juttu koulussa ja se asia, jota ekaluokkalaisuudessa on eniten odotettu. Toisilta taas jo pelkkä paikoillaan olemisen ja yhteisten toimintatapojen noudattamisen opettelu vie niin paljon energiaa, että tehtävät tuntuvat sen päälle raskaalta. Esikoinen oli ensimmäisinä koulupäivinä jopa pettynyt, kun kouluhommiin ei heti ryhdyttykään.

Kun tehtävien tekeminen muutamaa päivää myöhemmin alkoi oli tasapainon löytäminen niidenkin suhteen hankalaa: Liian helpot tehtävät turhauttivat. Osa tehtävistä taas ei kiinnostanut – ja kun oli silti pakko tehdä, kiukku nousi helposti pintaan. Tässähän toisaalta ollaan äärimmäisen tärkeiden taitojen äärellä: Tunnesäätelyn lisäksi elämässä täytyy oppia hoitamaan sellaisetkin tehtävät, jotka eivät aina syystä tai toisesta motivoi. Ajoittaista tylsyyttäkin pitäisi oppia sietämään. Ja sitten taas kaiken vastapainona, välillä kohdalle osui niin mukava tehtävä, että se tuntui suoranaiselta palkinnolta. Tai ”lepohetkeltä”, niin kuin esikoinen itse asian ilmaisi.

koulu ja muu elämä

Kinkkisimmäksi arjen haasteeksi koulun rinnalla on (hieman yllättäen) osoittautunut harrastaminen. Jo ekaluokkalaisilla yksikin harrastus nimittäin tarkoittaa monesti jo useampia treenejä viikon aikana. Jos kyseessä on lapsi, joka tykkää harrastaa, on kuormittumisen kanssa tasapainottelu jo todellinen haaste. Olimme etukäteen ajatelleet selviävämme harrastusrumbasta melko helpolla: Asummehan alueella, jossa harrastuksiin voi liikkua kävellen tai pyörällä – jopa niin ettei matkalla tarvitse välttämättä ylittää teitä. Lisäksi saimme ajoitettua lasten harrastukset samoille päiville, niin että viikkoon jäi myös tyhjiä hengähdyspäiviä, jolloin kenelläkään ei ole illalla mitään suunniteltua ja aikataulutettua.

Sitä emme kuitenkaan olleet tajunneet ajatella, että nykyään vanhempia velvoitetaan olemaan useissa harrastuksissa paikalla melko isojenkin lasten kanssa. Ei siis auta, vaikka ekaluokkalaisemme vannoisi selviävänsä suorasta treenireitistä itsekseen siinä missä koulumatkastakin. Vanhemman on monessa seurassa oltava myös treeneissä läsnä tasaamassa tunnekuohuja ja laittamassa laastareita. Tämä on toki ymmärrettävää ja monesti myös perusteltua. Me 80-luvun, avainnaru kaulassa viipottaneet lapset emme vain ehkä aina tule ajatelleeksi sitä. Siispä kun kahdella lapsella on harrastus samana päivänä ja puoliso sattuukin olemaan iltatöissä, vaaditaan jo ulkoista apua, että muuten näennäisesti helposta hommasta selvitään.

Me olemme antaneet esikoisen harrastaa useampaa asiaa, koska hän on itse niin halunnut. Treenimäärät olemme kuitenkin vetäneet minimiin, jotta harrastuksia olisi vain kolmena iltana viikossa. Vielä tänä vuonna se on mahdollista, mutta jo tokaluokkalaisilla sallittu minimimäärä nousee useissa harrastuksissa. Tuntuu hurjalta ajatukselta, että jo kahdeksanvuotiaan kanssa viikkoa pitäisi joka päivä rytmittää niin, että koulupäivän jälkeiseen päivään ei jäisi aikaa vapaalle leikille, spontaaneille jutuille ja kavereiden kanssa hengailulle. Jollekin lapselle tällainenkin arki toki saattaa sopia, mutta monilapsisessa perheessä homma alkaa hyvin nopeasti kuormittaa vähintään treeneissä suihkivia laastarinlaitto-vanhempia.

Kohti rutiinia

Esikoinen kaivaa repustaan lukujärjestyksen. Tulevalla viikolla suuri, yhdessä koulutiensä aloittanut oppilasjoukko jakautuu kahdeksi pienemmäksi ryhmäksi. Se tarkoittaa taas muutosta ja pientä jännitystä siitä, pääsevätkö parhaat kaverit samaan ryhmään. Muutos on kuitenkin myös odotettu: Kun on vähemmän oppilaita samassa luokassa, on myös vähemmän liikettä, ääntä ja actionia. ”Ja toivottavasti enemmän matikkaa!” tuumaa esikoinen.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!