Ulkosaaristoon on laskeutunut syyskuu. Se on tosin harvinaisen lempeä. Meri hengittelee tyynenä ja kirkkaana. Leväverhojen heijaus ja pikkukalaparvien tanssi erottuvat kristallisen vedenpinnan läpi kauas. Rantavesi on täynnä meduusoja, sadoittain meduusoja – ja jokin niiden rauhallisessa tai jo vaienneessa sykkeessä sopii tähän kummalliseen syksyyn. Aurinko paistaa matalaa valoaan pilvettömältä taivaalta. Vain valon suunta ja sävy paljastavat, ettei enää ole kesä. Lämpimässä illassa ihmettelemme koko perheen voimin, kun vaaleanpunaisen auringon nopeaa vajoamista lähisaaren taa. Me olemme mökillä. Syysmökillä. Tänä kesänä olemme nimittäin vihdoin päässeet kokeilemaan uudenlaista mökkeilyä lasten kanssa!

syysreissulla ulkosaaristossa

Olen jo aiempina kesinä kirjoitellut tänne juttuja ulkosaariston mökiltämme. Linkit vanhoihin juttuihin löydät tämän tekstin lopusta, mutta alkuun pääset myös TÄÄLTÄ. Heti esikoisen synnyttyä oli selvää, että pyrkisimme kasvattamaan lapsistamme ”saariston lapsia” ja totuttamaan heidät ulkosaariston eloon pienestä pitäen. Yhden lapsen kanssa se oli vielä suhteellisen helppoa, mutta myöhemmin kun soutuveneen kyytiin oli ahdettu vilkas taapero, vastasyntynyt, tarvittavat vauvavarusteet, mereen hyppivä koira, mökille selviytyminen vaatikin jo vähän enemmän sinnikkyyttä. Matkaa kun taitetaan ensin autolla, sitten tunnin verran yhteysaluksella, sen jälkeen veneellä ja lopuksi vielä kallioita ylös kivuten – joskus aallokkoisessa kaatosateessa, joskus tyynessä auringonpaisteessa. (Vauvavuosiin osui kummallisen paljon noita ensimmäisiä.) Mutta mökille selvittyämme olemme aina todenneet matkan olevan vaivan väärti: Saaressa saa olla irrallaan arjesta, kaukana kaikesta, läsnä ja luonnon äärellä.

Jo viime kesänä uskaltauduimme kokeilemaan lyhyempää viikonloppureissua saaristoon. Olivathan lapset jo 5- ja 2 -vuotiaita. Sitä ennen olimme yleensä viipyneet saaressa aina pari viikkoa sinne selvittyämme. Koska kokeilu oli onnistunut, päätimme tänä vuonna suunnata syysreissulle mökille ennen kuin miehen kiivastahtinen lätkäkausi alkaisi ja vapaat viikonloput loppuisivat pelien myötä. Olimme varautuneet tuuleen ja tyrskyihin, koleaan keliin ja syysmyrskyihin. Vaan toisin kävi. Kesä varasti itselleen lisäviikkoja työntäen syksyn vielä tuonnemmas.

Meren rantaan huuhtomista laudoista syntyy auto

Syysreissulla meri oli täynnä meduusoja

puroleikkejä ja unikekoja

Tämä kesä toi tullessaan kaksi tervetullutta, uutta ilmiötä: Lapsemme alkoivat nukkua enemmän ja oppivat leikkimään hetkellisesti myös kahdestaan. Erityisesti esikoinen ihastui kesäloman aikana viipyileviin aamuihin ja lupaan nukkua pitkään. Hän oli tämän vuoden unikekommekin. Mikä mainio taito tuoreelle eskarilaiselle! Myös Mante malttoi useimpina aamuina nukkua kuuteen tai seitsemään, pari kertaa kahdeksaankin. Ja mikä parasta, uni oli yleensä suhteellisen yhtämittaista. Kiitellen voin siis todeta nukkuneeni tänä kesänä pääosin seitsemän, kahdeksan tunnin yöunia ja löytäneeni sen myötä nukkumisesta itselleni uuden harrastuksen. Kummallista vain on, että hyvin nukutun kesän myötä olen väsyneempi kuin vuosiin. En tiedä, kauanko nukkuisin yhtäjaksoisesti, jos minulle siunaantuisi sellaiseen tilaisuus.

Kesäaamujen luksuksena saimme miehen kanssa myös nauttia aamukahvit Hesarin kera lasten leikkiessä hienosti kahdestaan. Loman loppua kohden meno tosin muuttui hieman riitaherkemmäksi, mikä lienee merkki siitä, että kukin sai nauttia perheenjäsenten seurasta lomalla riittämiin. Oli hienoa seurata vierestä, miten veljekset kuljettivat leikkejä eteenpäin vuorovedoin ehdotellen ja uutta keksien. Kesän hittileikeiksi taisivat nousta puro- ja patoleikit sekä legoista kyhätyt, itse suunnitellut menopelit.

Yhteiset leikit syntyvät ja sujuvat lapsilla nykyään pääosin hienosti

Yksin mökillä lasten kanssa

Yksi pitkäaikainen toiveenikin toteutui tänä kesänä: Mökkeilin yksi lasten kanssa. Olen aina haaveillut siitä, että puolison töistä riippumatta voisin viettää lasten kanssa aikaa mökillä. Tähän asti visiotani on kuitenkin suitsittu sukulaistenkin toimesta – vilkkaat vesselimme kun eivät oppineet tottelemaan sellaisia käskyjä kuin ”ei yksin rantaan” tai ”älä kiipeä puun latvaan ilman aikuista, jos et osaa tulla sieltä alas”. Tämän loman aikana kuitenkin tuntui, että jälkikasvu oli kypsynyt sen verran, että läpäisimme riskikartoituksen.

Ulkosaaristoon en sentään vielä lähtenyt vaan suuntasimme lasten ja koiran kera sukuni järvimökille, jonne saatoin ajaa autolla pihaan. Ensimmäinen soolomökkireissuni lasten kanssa kesti neljä päivää, ja vaikka keli oli kylmä ja sateinen, lähtisin koska tahansa uudestaan. Ensi kesänä meitä ei pidättele enää mikään!

Lue myös muut jutut ulkosaaristomökkeilystä lasten kanssa:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• ”Minä rakastan tätä paikkaa” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• 17 kesää ulkosaaristossa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Esikoinen hytisee laiturilla. Tekisi mieli uimaan, mutta veden kylmyys jännittää. Lopulta hän luovuttaa, mutta hetken päästä iskee kiukku: Olisi sittenkin ollut kiva mennä uimaan. Mantea puolestaan kiukuttaa yleisurheilukentällä. Mökkikunnan leikkimielisiä yleisurheilukilpailuja on odotettu jo monta päivää, mutta juuri ennen kisoja alkaakin jännittää – ja se ei tunnu kivalta. Mikä neuvoksi, kun lasta jännittää?

Tunteiden Vuoristorataa

Meillä on keskusteltu tänä kesänä paljon jännittämisestä, koska lapset ovat itse halunneet ottaa aiheen puheeksi. Ensimmäisen kimmokkeen juttutuokioille antoi Särkänniemen reissumme: Lapset huomasivat, että joihinkin laitteisiin meno jännitti, vaikka niihin olisi kovasti tehnyt mieli. Päivän aikana käytiinkin monta mielensisäistä kamppailua siitä, mennäkö vai eikö mennä.

Juttelimme siitä, että on olemassa hyvää jännitystä, joka kuuluu elämään ja jota jokainen kokee aina silloin tällöin esimerkiksi uusien asioiden äärellä. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina, kun paljastimme itsekin jännittävämme ja kerroimme tilanteista, joissa meitä jännittää.

Lopulta Mante päätti uskaltautua Vauhtimatoon ja hihitteli kyydissä jännityksen kangistamana kainalossani. ”Missä kohdissa sinua jännitti?” Mante kyseli vuoristorata-ajelun jälkeen. ”Miltä jännittäminen sinusta tuntui?” Itsensä voittamisen riemastuttamana Vauhtimatoon mentiin pian uudemmankin kerran.

Kylmää kylpyä

Aiempina kesinä lapsemme eivät ole olleet kovin innokkaita uimareita. Uimahallissa käymme kyllä säännöllisesti, mutta sekä järvi- että merivesi on ollut heidän makuunsa liian kylmää.

Tänä kesänä jokin muuttui. Meillä on mieheni kanssa mökeillä ollessamme tapana aloittaa aamut aina aamu-uinnilla. Katseltuamme uintejamme pari viikkoa, lapset yllättäen ilmoittivat tulevansa mukaan. Ensimmäisillä kerroilla uiminen tarkoitti lähinnä jalkojen kastelua, kunnes erään kerran molemmat uskaltautuivat laiturilta (kovan huudon saattelemina) kokonaan veteen. Onnistumista seurasi niin suuri riemu, että kastautuminen piti toistaa moneen kertaan.

Mutta sitten tulivat sateet ja keli kylmeni – ja yllätyksekseen esikoinen huomasi, ettei uskaltanutkaan enää tulla veteen. Hän muisti ilon ja onnistumisen tunteen, joka aiempia kertoja oli seurannut, mutta sekään ei auttanut uskaltamaan. Kerta toisensa jälkeen hän tuli laiturille, kastoi varpaansa ja juoksi pois. Myöhemmin seurasi paha mieli ja kiukustuminen uinnin väliin jäämisestä, varsinkin kun pikkuveli oli uskaltanut mennä uimaan.

Lopulta keksimme yhdessä kikan, jolla jännitys taltutettiin. Ehdotin esikoiselle, että kaataisin järvivettä kuupalla hänen selkäänsä jo saunalla ennen uimaanmenoa. Näin hän olisi jo veteen mennessään valmiiksi järvenlämpöisen veden kastelema. Esikoisen toiveesta isä vielä kantoi hänet sylissään laiturilta rappusia pitkin veteen, jolloin esikoisen ei itse tarvinnut ottaa askelia. Huuto vaihtui sylissä nauruksi, kun esikoinen tajusi olevansa kaulaa myöten järvessä. Ja hetken päästä hän oli uimassa jo uudemman kerran.

Ramppikuumetta ja kisajännitystä

Olemme joka kesä käyneet mökkikuntamme yleisurheiluseuran järjestämissä leikkimielisissä kisoissa, joissa lapset pääsevät kokeilemaan paria yleisurheilulajia kerrallaan. Suoritusten päätteeksi kaikki osallistujat palkitaan jäätelöillä.

Lapset puhuivat tulevista ”jätskikisoista” jo useampana päivänä ennen h-hetkeä, mutta kisapäivän koittaessa Mante ilmoitti, ettei haluakaan lähteä. ”Tyhmät kisat!” hän manasi. ”Minä en tule!” Pidimme miehen kanssa lyhyen neuvonpidon siitä, miten asia ratkaistaan ja lopulta päätimme, että kisoihin mennään, niin kuin on suunniteltu. ”Jännittääkö sinua?” kysyin Mantelta. ”Joo”, kuului hentoinen vastaus.

Yleisurheilukentällä panimme leikiksi. Teimme Manten kanssa akrobatiatemppuja, kokeilimme kentälle tuotuja turbokeihäitä ja katselimme muiden lasten menoa (sekä kentän ympärille parkkeerattuja työkoneita). Kun esikoinen halusi juosta meidän aikuisten kanssa kentällä kilpaa, Mantekin intoutui mukaan. Ja totta kai lapset olivat nopeampia! Mantea jo nauratti koko touhu.

Siirryimme vaivihkaa katsomaan muiden ikäluokkien juoksustartteja: Joltain lähti kenkä, toinen juoksi isoveljen kanssa, kolmas unohtui katselemaan muurahaisia. Mante jo vähän kiinnostui lähtökäskyistä: ”Paikollenne, valmiit, *puff*”. Samassa Manten ikäryhmä kuulutettiinkin pituushyppypaikalle ja kuin ohimennen kysyin Mantelta, haluaisiko hän kokeilla hiekalle hyppäämistä.

En tiedä, tajusiko Mante edes kisaavansa. Kiltisti hän odotti jonossa vuoroaan ja kun tuttu nimi sanottiin, hän säntäsi ilosta hihkuen kohti ponnistusviivaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin vierellä ja kerroin, milloin kuuluu hypätä. Sitten Mante jo osasikin homman itsekseen.

Hyppyjen jälkeen olikin luontevaa siirtyä katsomaan ensin isoveljen juoksua ja asettua sitten itse lähtöviivalle. Minä olin lähtöpaikalla henkisenä tukena, mies ja esikoinen maaliviivan takana odottamassa. ”Kun kuuluu ’puff’, juokset antamaan isulle halin ja sitten mennään hakemaan jäätelöt”, ohjeistin. Sitten Mante jo olikin menossa.

Jäätelöitä syödessään kumpikaan lapsista ei pysynyt aloillaan. Molemmat kieppuivat, hyppelivät ja nauroivat adrenaliinihuuruissaan: ”Tämä oli niiiiiiin kivaa! Milloin tullaan uudestaan?” Pikkukisaajien onni oli yhtä lailla itsensä voittamisen kuin kisahuuman synnyttämää. Jännitys oli selätetty!

Heitä katsellessani mietin, että juuri tämän haluan lapsilleni rohkeudesta opettaa: Rohkea ei ole se, joka ei jännitä vaan se, joka myöntää jännittävänsä ja uskaltaa siitä huolimatta.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!