Tytöistä ja pojista – lapset sukupuolipoliiseina

”Äiti, pitäisiköhän sinun antaa isun tehdä tuo?” esikoinen kysyy, kun pyöräytän kaukosäätimestä kanavahaun käyntiin digiboksin päivitettyäni. ”Isu osaa sen paremmin.” Sama kaava toistuu, kun kiristän löystynyttä porraskaidetta, liimaan pikkuaton irronnutta osaa paikalleen ja kiinnitän kivielementtiseinän irronnutta palaa kiukaan taakse. Lapsemme on muuttunut sukupuolipoliisiksi, joka latelee hämmentäviä ajatuksia tytöistä ja pojista sekä sukupuolirooleista.

MITÄ IHMETTÄ?! MITÄ ON TAPAHTUNUT?

Irti vanhanaikaisista sukupuoliasetelmista

Olen päätynyt keskelle vanhanaikaiselta tuntuvaa sukupuoliasetelmaa, joka tuskin on saanut kimmoketta kotoamme. Meillä työnjaot tehdään yleensä käytäntö edellä: se tekee, joka osaa, ehtii ja jaksaa – toinen saa sillä välin puuhata lasten kanssa. Ja koska lemppari- ja inhokkihommamme ovat pitkälti samat, molemmat pääsevät ja joutuvat tekemään molempia. Kaksi poikkeusta sääntöön kuitenkin on: Minä olen taloutemme ATK-vastaava, koska digihommat ovat minulle luontevampia. Mies puolestaan hoitaa auton. Ompelukone ei tottele meistä kumpaakaan, mutta onneksi on anoppi!

Jostain sukupuolistereotypiat ovat kuitenkin kolmevuotiaamme mieleen purjehtineet. Kun mieheni kokkaa keittiössä makaronilaatikkoa, yhtä bravuuriruoistaan, esikoinen tulee kysymään: ”Äiti, pitäisiköhän sinun kuitenkin mennä auttamaan?” Ja kun kerron palaavani töihin tulevana kesänä, esikoinen naurahtaa: ”Ei äiti käy töissä. Äidin työ on pelata tennistä.”

Vähän haikeana aavistelen, että vaikka sukupuoli ei yleensä vielä päiväkoti-ikäisillä ole kaveruuden esteenä, kouluikään mennessä tilanne saattaa mutkistua.

Konservatiisivisia lapsia ja vapaamielisiä vanhempia

Huomaan perheeseemme pesiytyneen ilmiön harmittavan. Jo minut on aikanaan kasvatettu ajattelemaan tekemisiäni sukupuolestani irrallisesti, mistä olen vanhemmilleni kovin kiitollinen. Lapsuudenkodissani kaikki tekivät kaikkea, eikä siitäkään tehty mitään numeroa. Kouluaikoinani vielä vähän kummeksuttiin poikien kanssa leikkivää tyttöä, mutta tuossakin suhteessa uskon maailman muuttuneen. Esikoisen päiväkodin mekkobileissä kaikki pukeutuvat mekkoihin sukupuolesta riippumatta. Sama sukupuolivapaus pätee myös naapuripihan trampoliinilla voltteja pomppiviin koululaisiin. Mistä lapsemme yhtäkkinen konservatiivisuus on lähtöisin?

”Poika ei voi olla kaunis”, esikoinen tuumaa eräänä päivänä tarhasta kotiin kävellessämme. ”Mutta tytöt on kauniita, kaikki meidän päiväkodin tytöt.”  Esikoista on tarhapäivän aikana valistettu tyttöjen toimesta siitä, että pojat saavat olla komeita, eivät kauniita. Pitkällisen keskustelun lopputuloksena kuitenkin toteamme, että oikeastaan komeakin tarkoittaa kaunista. Höpsöt ihmiset ovat vain joskus ajatelleet, että tyttöjen ja poikien kauneudelle tarvitaan omat sanat.

”En voi leikkiä päiväkodissa enää tyttöjen kanssa”, esikoinen huokaisee muutamaa viikkoa myöhemmin. ”Tytöt leikkii tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa.” Tämän sanottuaan hänen kasvoilleen ilmestyy kuitenkin tuttu virne. ”Onneksi päiväkotipäivän jälkeen kuitenkin voidaan!” Niinpä niin, illalla on rokkimuskari ja suurin osa ryhmästä on samaa, tarhasta tuttua porukkaa. Ennen muskaria ja sen jälkeen lapsilla on tapana riehua tovi yhdessä, iloisina melskaten. ”Voi ei, ei vielä!” päiväkodin opettajakin huokaisee, kun kerron esikoisemme mietteistä. ”Toivoin, että tältä olisi vältytty vielä ainakin vuosi.”  

Vaatii melkoista rohkeutta ja vahvaa itsetuntoa kulkea omaan suuntaan ja olla alistumatta toisen tahtoon.

Ajatukset muuttuvat hitaasti

Vaikka päiväkodin opettaja vakuuttaa tarhan toteuttavan sukupuolineutraalia kasvatusta, ja tarhapäivien tapahtumia kuunnellessa siltä vaikuttaakin, tyttöyden ja poikuuden roolit pesivät hiekkalaatikkoleikeissä tiukassa. Käy ilmi, että päiväkodissakin nimenomaan lapset kertovat toisilleen, mitä he voivat olla tai saavat tehdä sukupuolensa tähden. Aina jollakulla on isosisko tai -veli, joka opettaa kirjoittamattomat säännöt eteenpäin nuoremmilleen. Vähän haikeana aavistelen, että vaikka sukupuoli ei yleensä vielä päiväkoti-ikäisillä ole kaveruuden esteenä, kouluikään mennessä tilanne saattaa mutkistua – vielä tänäkin päivänä.

Jossain vaiheessa joku toinen lapsi kertoo esikoisellemme, ettei hänen lempivärinsä voi olla punainen, tyttöjen väri. Tai etteivät pojat voi pukeutua kesällä mekkoon ulos lähtiessään. Ettei paras kaveri voi olla vastakkaista sukupuolta. Silloin vaatii melkoista rohkeutta ja vahvaa itsetuntoa kulkea omaan suuntaan ja olla alistumatta toisen tahtoon – eikä se ole aina helppo tie.

Myönnän olevani pettynyt. Itse kuljin lapsena usein vastavirtaan ja ajattelin, että omilla lapsillani olisi varmasti jo helpompaa. Toki moni asia on nykyään toisin, mutta yllättävän monet sukupuoleen liittyvät ajatukset näyttävät silti toistuvan muuttumattomina hiekkalaatikon vertaiskoulutuksessa.

Mitä minä voin asialle tehdä?
Tukea. Jutella. Tiukan paikan tullen halata. Loput täytyy varmaankin improvisoida.

Kotiin saapuessani esikoinen juoksee jo eteiseen vastaan. ”Äiti, me tarvitaan sinun apua! Tabletti on rikki, se ei lataa. Haluan katsoa bussivideoita.” Ikivanha tablettimme on tosiaan alkanut oikutella, mutta netistä löytämälläni kikalla olen saanut ostettua sille lisäaikaa. Häärään laitteen kimpussa hetken ja lopulta se alkaa latautua. Mies häärii sillä välin keittiössä. Esikoinen on halunnut mennä auttamaan häntä ruoanlaitossa. Seuraavana päivänä haen esikoista päiväkodista. Hänellä on tärkeää asiaa: ”Äiti, minä leikin tänään tyttöjen kanssa!” 

Ehkä kaikkea toivoa ei ole vielä menetetty.

Sukupuoliin liittyvät käsitykset tuntuvat juurtuneen tiukkaan, mutta toivoa muutoksesta ei ole vielä menetetty.

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!