Perheessämme pyörähti käyntiin neljäs päiväkotivuosi. Lomailu on ihanaa, mutta mielellään lapset palaavat aina myös arkeen. Ilman sattumuksia ei päiväkodin alkamisesta kuitenkaan ole yleensä selvitty. Ei tänäkään vuonna! Mitä kaikkea voikaan siis tapahtua, kun päiväkoti alkaa?

Uusi vaihe elämässä

Kolme vuotta sitten esikoisemme aloitti päiväkodin, 2,5-vuotiaana. Tuolloin kaikki oli uutta niin hänelle kuin meille vanhemmillekin. Tarhataival alkoi silti mukavasti: Esikoinen oli reipas ja seurallinen ja viihtyi uudessa hoitopaikassaan.

Vain 1,5 kuukautta päiväkodin alkamisen jälkeen perheeseemme syntyi kuitenkin Mante-vauva, ja sen myötä myös tarhaanmenossa otettiin takapakkia. Esikoinen ei olisi halunnut mennä eikä jäädä päiväkotiin, muttei toisaalta ollut tyytyväinen kotonakaan, kun en ehtinyt kehitellä hänelle riittävästi virikkeitä. Kesän aikana kuivaksi oppinut kaksivuotias aloitti pottalakon ja osoitti mieltään jekkuilemalla niin kotona kuin päiväkodissa.

Aika kuitenkin auttoi. Esikoinen oli joutunut kohtaamaan kaksi suurta muutosta lyhyessä ajassa. Vähitellen totuimme uuteen normaaliimme, arki tasoittui ja esikoinen alkoi taas odottaa päiväkotipäiviä.

Manten aloittaessa tarhataivaltaan viime syksynä, sopeutumisprosessi oli päinvastainen: Alku oli hankalaa, kun Mante ei olisi halunnut joutua eri ryhmään veljensä kanssa, mutta hän tottui järjestelyyn vähitellen. Oma lukunsa oli myös löytää perhearkeen toimiva rytmi töihinpaluuni myötä. Se teki uudesta arjesta hetkellisesti jopa stressaavampaa kuin töihinpaluu itsessään.

Korona teki päiväkodista luksusta

Koronan myötä monet itsestäänselvyydet muuttuivat luksukseksi – niin myös päiväkoti. Kun ulkoilun lisäksi minnekään ei voinut mennä eikä mitään voinut tehdä se, että pienet lapset pääsivät päiväkotiin leikkimään, touhuamaan ja tapaamaan kavereitaan, oli suoranainen pelastus.

Koronapandemian aikana myös rajanveto sairaan ja terveen lapsen välille muuttui haastavaksi. Nenän valumisen säännöt olivat niin tiukat, että syyssateiden ja siitepölyallergioiden aikaan tarhapäivät olivat harvassa. Ja kun päiväkotiin lopulta taas päästiin palaamaan riemunkiljahdusten saattelemana, kului harvoin kokonaista viikkoa ennen kuin taas oltiin sairastuvalla.

Kaksi eri tarhaa

Viime syksy alkoi lupaavasti, vailla suurempia yllätyksiä. Hyvän alun jälkeen saimme kuitenkin tiedon, että toinen lapsista siirrettäisiin hetkellisesti toiseen toimipisteeseen tilojen remontoinnin vuoksi.

Sitkuttelimme remonttiviikot kahden päiväkodin loukussa, huojentuneina siitä, että ratkaisu oli tilapäinen. Paluun kynnyksellä meille kuitenkin kerrottiin, ettei ryhmää enää lukuvuoden aikana palautettasikaan vanhaan toimipisteeseen.

Ensimmäiset kuukaudet tilanne tuntui sietämättömältä. Olimmehan tottuneet helppouteen: Lapsilla oli ollut yhteinen päiväkoti kävelymatkan päässä kotoa, ja heitä viedessä ja hakiessa oli samalla saanut lenkitettyä koiran. Yhtäkkiä tarhamatkat vaativatkin auton, kahdessa osoitteessa käynti verotti paljon aikaa, ja koira piti ehtiä lenkittää vielä erikseen.

Kaikkeen kuitenkin tottuu – niin tähänkin. Ja viime vuoden myötä tämänsyksyinen päiväkotitilanne on tuntunut luksukselta: Enää lapset eivät jaksa kävellä päiväkotiinsa, mutta osoitteita on sentään enää yksi!

Voi räkä – Ja muita tauteja

Tänä vuonna esikoinen muutti jo kolmanteen uuteen päiväkotirakennukseensa. Se jännitti häntä, mutta vaihdos sujui lopulta odotettua kivuttomammin. Eniten koko perhettämme taisi jännittää se, että päiväkoti oli niin paljon aiempaa isompi: Se nielaisi neljä pientä päivähoitopaikkaa sisäänsä yhdistäen ne suuremmaksi yksiköksi.

Lopulta emme ehtineet kauaa edes muutosta miettiä, sillä lukuvuoden ensimmäinen tautiaaltomme alkoi jo ensimmäisen tarhapäivän iltana. Perinteisen kuumeen lisäksi saimme tutustua myös mätäkuun voimaan, ja lopulta puolet perheestämme popsi antibiootteja selättääkseen tulehtuneen haavan aikaansaamat vaivat.

Nyt arki kuitenkin rullaa jälleen, päiväkodin aloituksesta on taas kerran selvitty ja elämä on asettunut uomiinsa. Niinhän se lopulta tekee aina muutosten jälkeen.

Lue myös:

• Itkua ja innokasta odotusta- miten päiväkodin aloitus meillä sujui?
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Leikkivinkkejä toipilaspäivälle – energianpurkua eristyksissä
• Koronan keskellä syntyneet

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Tämä on tarina mustikkapiirakasta. Ja vilkkaista lapsista. Ja siitä, mitä voi tapahtua, kun vilkkaiden ja idearikkaiden lasten kanssa ryhtyy mustikkapiirakan tekoon. (Jutun lopusta löytyy myös piirakan varsinainen resepti!) Tämä on erään mustikkapiirakan tarina!

Erään mustikkapiirakan tarina

Mies oli reissussa ja viettelin soolopäiviä lasten kanssa. Aamupäivä oli riehuttu puistossa, mutta virtaa riitti yhä. Niinpä ehdotin, että lähtisimme metsään poimimaan mustikoita. Ja sekös lapsia riemastutti!

Pian jo kyykimme varvikossa marjoja keräämässä. Mustikat olivat suuria ja niitä oli paljon. Esikoinen tuli tunnollisesti aina silloin tällöin tyhjentämään marjakuppinsa yhteiseen pottiin. Niin teki myös pikku-Mante, joskin mukissa oli yleensä siinä vaiheessa korkeintaan yksi mustikka jäljellä. Mustikan värjäämä naama kuitenkin paljasti, että hyvään talteen Mante oli marjat jemmannut!

Aina silloin tällöin kohtasimme marjanpoiminnassa muitakin. ”Meidän äiti tekee meille mustikkapiirakan!” esikoinen julisti kaikille tyytyväisenä. Tieto tuli minulle pienoisena yllätyksenä, mutta myönnyin toiveeseen. (Mikä mainio tekosyy herkutella!) Kaupassa olisi kuitenkin käytävä, jotta piirakkatarpeet saataisiin kasaan.

Ensimmäinen yritys

Kun kipot ja kupot olivat mustikoita pullollaan, lapset kirmasivat innokkaina kotia kohti. ”Kauppaan, kauppaan!” he huusivat, kunnes näkivät naapurin mehukkaat vadelmapensaat. Vasta metsään lähdettäessä oli kerrattu, ettei toisten pihoilta saa käydä napsimassa marjoja ilman lupaa, mutta lasten jaloilla oli oma tahto ja korvat lakkasivat kuulemasta.

Niinpä kannoin koiran ja mustikkasadon kotiin ja lähdin metsästämään lapsia marjapuskista. Jo pian vadelmien suunnalta kuitenkin kuului: ”Apua, apua!” Mante oli tipahtanut aidalta, jolla hän oli seissyt marjoja popsimassa, ja kellahtanut vadelmapensasrykelmän keskelle näkymättömiin. Kun lopulta sain ylimpiä oksia liikutettua sen verran, että Mante putkahti näkyviin, löysin tyytyväisenä hymyilevän pikkupojan, joka ahmi pensaan sisällä kaksin käsin vattuja ja oli jopa riisunut kenkänsä tehdäkseen olonsa kotoisaksi.

Viimein sain ongittua sekä Manten että kengät pensaikon syövereistä. Mante oli kuitenkin kuorrutettu liiskatuneilla vadelmilla, joten ennen kauppanlähtöä oli pestävä vadelmakiisseli iholta ja vaihdettava puhdasta vaatetta ylle. Pyysin esikoista odottamaan sen aikaa eteisessä.

Kun muutamaa minuuttia myöhemmin palasin lähtövalmiin Manten kanssa ovelle, esikoista ei enää näkynyt missään. Yläkerrasta kuului kuitenkin leikin ääniä. Esikoista ei enää huvittanut kauppaanlähtö. Leikit olivat kesken.

Toinen yritys

”Onko se piirakka kohta valmis?” lapset kyselivät hetkeä myöhemmin toiveikkaina. Vaan ei ollut piirakkaa, kun ei ollut aineksiakaan.

Toisella yrityksellä pääsimme kauppaan asti. Lapset parkkeerasivat pyörät marketin seinustalle ja pian kaupan käytävillä jo kiisi kaksi pikkukärryä. Piirakkatarpeet saatiin kerätyiksi. (Jossain välissä lapset ehtivät tyhjentää toiseen kärryistä myös kaupan shampoo- ja hammastahnahyllyt.)

Kotimatkalla lapset kuitenkin keksivät kepposen: Pyörillähän voisi lähteä karkuteille! Niinpä juoksentelin ostoskassi toisessa kädessä ja hyvin juoksuhaluton koira toisessa kainalossa kahden pikkukiitäjän perässä yrittäen saada heitä pysähtymään – tai edes kiitämään oikeaan suuntaan.

Yöllistä mustikkapiirakkaa

Kun lopulta selvisimme kotiin, kello oli paljon. Mustikkapiirakan suunnittelu- ja esivalmistutyöt koheltamisineen olivat vieneet iltapäivän ja illan. Piirakka oli kuitenkin yhä tekemättä.

Tein lapsille iltapalaa, pyöräytimme iltatoimet ja -pesut, luimme iltasadut, lauloimme iltalaulut ja odottelimme päivän kierrosten laantumista. Kun molemmat lapset olivat iltakymmenen jälkeen viimein unessa (2,5 tunnin väsytystaistelun jälkeen), kohtasin keittiönpöydällä piirakkatarvikkeet. Tosiaan, se piirakka! Siinä se yhä odotti tekijäänsä.

Hetken harkitsin sohvan ja piirakan välillä. Sohva houkutteli, mutta toisaalta, luovuttaisinko piirakan kanssa nyt, kun tapahtumarikkaan päivänpuolikkaan jälkeen oli selvitty tähän pisteeseen asti?! Valitsin piirakan. Seuraavana päivänä kiittäisin itseäni istuessani kahvipöytään herkuttelemaan…

Mustikkapiirakan resepti

valmis makea pakastepiirakkapohja (säästää aikaa ja hermoja!)

noin 2dl mustikoita

halutessaan joukkoon voi heittää vielä kourallisen raparperia

2dl kermaviiliä

1 muna

tiraus sitruunamehua

0,5 dl sokeria

ripaus vanilliinisokeria

Sekoita kaikki täytteen aineet keskenään. Sulata piirakkapohja ja painele vuokaan. Lisää päälle täyte. Paista uunissa 225-asteessa noin 35 minuuttia.

Lue myös:

• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!