”Autonrenkaat on nyt vaihdettu. Seuraavaksi ne pitäisi pestä”, mies aloittaa. ”Siinä menee ainakin tunti, hirveä homma!”  Nauran tahtomattani. Kuka pesee autonrenkaita? Ja miten kahdeksan renkaan pesemisessä voi muka mennä tunti?! Käy ilmi, että keskustelemme arkisesta askareesta, jonka hoito on alituiseen jäänyt miehelleni, kun taas itse olen ollut autuaan tietämätön, että taloudessamme ylipäätään pestään autonrenkaita niiden vaihtamisen jälkeen. Tämä taitaa olla sitä perheen näkymätöntä työnjakoa.

Näkymätöntä työnjakoa

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että vastaavassa tilanteessa on oltu myös vastakkaisessa asetelmassa: Mieheni näkökulmasta kotimme kaapit ja laatikot pysyvät järjestyksessä itsestään ja lasten sopivankokoiset vaatteet vain ilmestyvät laatikoihin ilman, että niitä tarvitsee hankkia tai läpikäydä lasten kasvaessa. Myös neuvolavaraukset ilmaantuvat kalenteriin itsestään, ja kodin säilytysratkaisut vaihtuvat uusiin kuin taikaiskusta lasten lelu- ja varustevalikoiman muuttuessa. Minä puolestaan nautiskelen siitä, että roskis (jota en koskaan muista viedä), tyhjentää itse itsensä, kahvinkeitin pysyy puhtaana ja liedellä odottaa kerran kuukaudessa kaksi vuokaa lämmintä makaronilaatikkoa tullessani töistä kotiin. Se on sitä kodin itseohjautuvuutta!

Vaan leikki sikseen! Vaikka kahden aikuisen taloudessa aina välillä ärsyttää, kun ”joutuu itse tekemään kaiken”, totuus on että tätä mieltä olemme puolisoni kanssa molemmat. Se puolestaan kertoo, ettei kumpikaan meistä tee yksin kaikkea. On paljon asioita, joita teemme molemmat renkaidenvaihdosta remontointiin, tiskikoneen tyhjentämiseen ja pyykkien ripustamiseen. Lisäksi on monia sellaisia asioita, joissa olemme sopineet työnjaosta: Mies vastaa ensisijaisesti yhteisestä autostamme ja makaronilaatikoista, minä lasten vaatehuollosta keittiön liesituulettimen ritilöiden irrottamisesta pesun ajaksi. Silti jäljelle jää paljon sellaisia askareita, jotka toinen on ottanut huomaamatta vastuulleen ilman, että  toinen on niistä edes tietoinen.

miksi roolittaa töitä?

Lupaan hoitaa ”hirveän homman” eli pestä renkaat ja olen varma, ettei siihen kulu kokonaista tuntia. Koska pihakaivo on yöroutien takia vielä käyttökiellossa, vesi täytyy kantaa sisältä, mutta se on vain pieni mutka matkassa. Levitän renkaat pihalle, kannan viereen ämpärillä fairy-vettä ja tukun liinoja. Ja ei kun hommiin. Renkaiden julkisivut on nopeasti putsattu ja luulen olevani jo yli homman puolivälin, kunnes käännän ensimmäisen renkaan takapuolen näkyviin. Ymmärrän, että mieheni kuvaama ”hirveä homma” on vielä edessä. Kaivan harmaata töhnää renkaiden sisältä ja pian alan olla samanvärisen sotkun peitossa itsekin. Kun lopulta olen valmis ja renkaat ovat auringossa kuivumassa, totean hommaan vieneen jo puoli tuntia. Se on enemmän kuin luulin – ja loppuroudaus on vielä tekemättä.

Se, että olin renkaiden pesemisessä hieman miestäni nopeampi kertoo todennäköisesti siitä, etten tehnyt hommaa yhtä antaumuksella ja hyvin kuin hän on tottunut sen tekemään. Lopputulos on silti kohtuullinen ja minä opin jotain uutta elämästämme. Kenties minun pitäisi laittaa mieheni siivoamaan kaapit puolestani. Siinä saattaisi käydä samoin: Työhön käytetty aika puoliintuisi vaikka lopputulos olisikin kenties vähän vähemmän huoliteltu.

Monen asian suhteen olemme kuitenkin huomanneet, että roolittaminen kannattaa. Minä esimerkiksi irrotan liesituulettimemme ritilät, koska operaatiossa täytyy käyttää useampaa kikkaa, jotka olen vuosien aikana  löytänyt ja oppinut. Voisin toki alkaa opettaa niitä miehelleni, mutta ruuhkavuosien kiireessä olemme todenneet tämän olevan parempi ratkaisu. Auto puolestaan on ollut luontevasti miehen tontti, koska hän sitä enimmäkseen käyttänyt ja siksi hän on ollut myös minua paremmin selvillä huoltojen ajankohdista, pissapoikanesteen määrästä ja pyyhkijöiden vaihtamistarpeesta. Lasten vaatehuolto taas istui luontevasti osaksi kotivuosia ja niiden aikana minulle kehittyi rutiinit nimikointiin, vaatelaastarointiin ja vaatteiden nappaamiseen kirppareilta ennakoivasti tulevaan tarpeeseen. Emme ole nähneet järkeväksi käyttää mieheni kanssa aikaa toistemme ristiinkouluttamiseen.

Joitakin hommia jaamme kiinnostuksen mukaan. Mieheni rakastaa ruoanlaittoa, minua se ei kiinnosta tippaakaan. Niinpä mieheni tekee ruokaa aina, kun se on mahdollista. Minä vastaan molempien sukujen lahjahankinnoista ja koristelen joulun kotiin, koska se on minusta hauskaa – miehestäni ne taas ovat asioita, joihin hän ei käyttäisi aikaa. Myös koiranhoito on pitkälti minun heiniäni: Meillä on koira, koska minä olen koiraihminen. Täytyy tosin sanoa, että kohta 13 täyttävä Pasi-cairnimme on onnistunut vähitellen tekemään myös miehestäni sellaisen.

Yhteistä Ymmärrystä

Renkaat ovat kuivuneet ja valmiita varastoon pakattaviksi. Mies hyväksyy työnjäljen ja on tyytyväinen siitä, että välttyi hommalta tällä kertaa. Minä puolestaan hykertelen aikaennätykselleni, jolla sain nipistettyä melkein puoli tuntia lisää yhteistä aikaa perheellemme. Nyt ymmärrän, miksi miehellä on mennyt vaihdettujen renkaiden varastoon nostamisessa aina niin paljon pidempään kuin minulla. En minä niitä ole koskaan pessyt ennen sinne nostelemista. Entä pesenkö jatkossa? Ainakin osaan harkita mahdollisuutta!

Lue myös:

• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• IIsästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Uimahallissa se alkoi. Mante ihastui kylmävesialtaaseen. Hän kahlasi veteen polviaan myöten, muttei kuitenkaan uskaltanut pidemmälle. Sitten Mante yritti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan – kunnes oli aika lähteä kotiin. Siitä se sai alkusysäyksensä: Manten ensimmäinen kunnon uhmakohtaus!

Uhma herättää mielipahaa ja myötätuntoa

Itku raikui ensin suihkuhuoneessa, sitten saunassa. Hetkeksi se taukosi onnistuneen harhautuksen ansiosta, mutta jatkui taas Manten muistaessa harmituksensa. ”Ei mahdu uimahallissakaan kulkemaan, kun lapsiperheet tukkivat kaikkien muiden tien”, sähähti ensimmäinen mielensäpahoittaja, kun yritin irrottaa ovenkarmiin tarrautunutta Mantea, ettemme tukkisi ovensuuta. ”Missään ei saa olla rauhassa!” 

”Voisitko hiljentää sen penskan?” huusi seuraava, kun kannoin itkevää Mantea halki pukuhuoneen. ”Korvat halkeavat! Ja mä olen sitä paitsi maksanut tästä.”  Hymyilevä naisseurue sentään totesi empaattisesti: ”Voi toista”, ja sen voimin selvisinkin kaapillemme asti.

Yhä raivoavaa Mantea pukiessa aloin olla jo hermostunut. Mikään ei auttanut: eivät harhautukset ja halaukset sen enempää kuin rauhoitteleva puhe, silittely ja syli. Minulle oli kyllä tullut selväksi, mitä muut meistä ajattelivat, muttei sekään tarjonnut minkäänlaista ratkaisua uhmakohtauksen rauhoittamiseen. Eikä uhma nyt vain taltu sillä, että käsken kaksivuotiasta lopettamaan itkemisen, koska julkisilla paikoilla se aikaansaa ärsytystä ja mielipahaa.

Samassa alkoi kuitenkin tapahtua kummia. ”Tsemppiä”, huikkasi ohikävelevä nainen minuun vilkaisten samaan aikaan, kun Mante tempaisi talvisaappaansa otsaani. ”Antaisin sinulle kyllä 10 pistettä ja papukaijamerkin toiminnastasi”, sanoi joku toinen. Yhtäkkiä tajusin, että lukuisat käsiparit ojentelivat yhä parkuvan Manten yltään repimiä ja sinne tänne heittelemiä vaatekappaleita takaisin. Joku tuli auttamaan kenkien kanssa, että sain ne osumaan sätkiviin jalkoihin. Lähes liikutuin tajutessani, millaista lämmintä myötäelämistä niin moni ympärilläni osoitti.

Uimahallin uhmakohtaus kesti lopulta puolitoista tuntia

vanhemmuus on myrsky tyynen pinnan alla

Lopulta olimme valmiita: minä yltä päältä hiessä (olinko tosiaan juuri tullut uimasta ja seissyt pitkän tovin kylmävesialtaassa?!) ja Mante yhä kiivaissa uhmatunnelmissa – mutta joka tapauksessa VALMIINA! ”Käsittämättömän tyynenä sä olet pysynyt koko ajan”, viereisen lokeron rouva nauroi, kun nostin uimakassit olalle ja rimpuilevan Manten kainaloon. Siltäkö se tosiaan vaikutti? Sisälläni velloi nimittäin melkoinen myrsky!

Koviin uhmakohtauksiin olin kyllä tottunut jo esikoisen kohdalla. Häneltä lähti niiden aikana pahimmillaan taju (lue juttu: Affektikohtaus – ilmiö jota ei kannata pelästyä). Siihen en kuitenkaan ollut tottunut, millaisia asioita ihmiset katsoivat oikeudekseen lausua ääneen itkevästä lapsesta. (Myönnetään, hyvin kovaäänisesti itkevästä lapsesta!) Ymmärrän kyllä, että rikoimme saunarauhaa ja nyrjäytimme monen levollisen-harmonisen uintielämyksen raiteiltaan. Mutta onhan jokainen meistä aikuisistakin ollut joskus uhmaikäinen! Sitä paitsi suurinta osaa uhmareiden vanhemmista hävettää tai vähintäänkin keljuttaa jo valmiiksi ilman, että asiasta tarvitsee enää erikseen muistuttaa.

Vaikka uhmaikä tuli tutuksi jo esikoisen kohdalla, aina se onnistuu yllättämään

lapsilla on lupa itkeä

Onneksi kokemukset julkisista toilailuista uhmaikäisten kanssa ovat sentään valtaosin olleet positiivisia. Muutama päivä uintireissumme jälkeen vein lapset yksin perhetemppuiluun. Mies oli reissussa ja lapset olivat odottaneet tulevaa temppurataa koko aamupäivän. Sisään selvittyämme Mante oli kuitenkin sitä mieltä, että riisuin hänen ulkohaalarinsa väärin. Alkoi itki ja parku, joka kesti koko tunnin. Esikoinen kiersi temppurataa hihkuen, Mante karjui raivosta välillä kainalossani, välillä vieressämme lattialla. Monta kertaa mietin, voinko oikeuttaa aiheuttamamme metelin vain sillä, että esikoisen oli saatava päivittäinen liikunta-annoksensa, jotta arjen pakettimme pysyisi kasassa.

Tunnin loputtua sain siihen vastauksen. ”Halusin tulla erikseen sanomaan, että älä yhtään mieti, että olisitte jotenkin häirinneet meitä muita”, sanoi erään kanssaliikkujan äiti. ”Koska ette häirinneet, mutta tiedän että itsekin miettisin sitä. Eihän tuo itku edes kuulu täällä muun metelin yli.” ”Eihän toisen lapsen itku edes häiritse, toinen vanhempi myötäili. ”Oman häiritsee. Mutta lapsilla on lupa itkeä.”

Siis kiitos teille, pukuhuoneiden ihanat myötäeläjät, jotka särkyvistä tärykalvoistanne ja mahdollisesta harmistanne huolimatta valitsette hymyn, myötätunnon ja solidaarisuuden. Teille, jotka muistutatte epätoivon partaalla pinnisteleviä vanhempia siitä, että he pärjäävät hienosti ja että heidän ympärilleen levittämä kaaos on ihan tavallista. Sitä kutsutaan elämäksi.

Teidän ansiostanne uintireissustammekin jäi hyvä mieli – vaikka yleensä niin aurinkoisen Mantemme uhmaraivo kestikin lopulta puolitoista tuntia.

Kiitos teille, jotka muistutatte, että ympärillemme levittämä kaaos onkin ihan tavallista – sitä kutsutaan elämäksi

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!