Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
0On tiistai-ilta. Esikoinen on ollut isänsä kanssa uimahallissa. Saavumme Manten ja koiran kanssa iltalenkiltä kotiin samaan aikaan, kun uimarit kaartavat autolla pihaan. Ulko-ovella esikoinen kääntyy katsomaan minua ja tokaisee: ”Kuule äiti, me taidetaan olla isun kanssa tänään ihan kaksin. Te saatte jäädä Manten kanssa nukkumaan ulos.” Isivaihe on alkanut.
Kun vain toinen vanhemmista kelpaa
Eräs ystäväni kertoi, että kun hän palasi vanhempainvapaalta töihin, lapset käänsivät hänelle yhdessä yössä selkänsä – kirjaimellisesti. Ennen hän oli ollut vanhemmista se, johon turvauduttiin, ja isä vasta kakkosvaihtoehto. Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen tilanne oli kuitenkin muuttunut. Vain vuorostaan kotiin jäänyt isä kelpasi lapsille, äidille osoitettiin avoimesti mieltä – ja uusi asema kakkosvaihtoehtona.
Neljän kotivuoden aikana olen ehtinyt tottua vaiheisiin, joissa vain toinen vanhemmista kelpaa. Koska mieheni on ollut kausittain työnsä takia paljon poissa kotoa, on ollut luonnollista, että näiden vaiheiden iskiessä lapsemme ovat ripustautuneet minuun. Sen vastapainona minuun on usein purettu myös kiukku, harmi, väsymys ja yleinen paha mieli. Olen ollut se arjenharmaa haapa, joka on seistä tököttänyt myrskyistä huolimatta omalla paikallaan aamusta ja päivästä toiseen.
Isä on vastaanotettu kotiin kirkkain silmin ja riemunkirjavin hurraahuudoin. Toisaalta, hän on saanut liian monta kertaa kuulla sydäntä riipivät sanat: ”Haluan mieluummin äidin.”
Nyt kaikki on kuitenkin muuttunut. Esikoisella on alkanut isivaihe!
Esikoisella on alkanut isivaihe
Suosiminen on osa lapsen itsenäistymistä
”Miksi sinä tulit hakemaan. Haluan isun”, esikoinen ilmoittaa päiväkodin portilla. Kotiin ehdittyämme hän linnoittautuu olohuoneen ikkunan ääreen tähystyspaikalleen, vaikka sanon isän tulevan vasta parin tunnin päästä. Kun isä sitten kesken iltasadun ilmestyy yläkertaan, kainalooni käpertynyt esikoinen ilmoittaa: ”No niin äiti, voit mennä nyt. Isu tulee tähän.”
Sanat voisivat satuttaa, jollen olisi itse ollut niin monesti suosikkivanhemman asemassa. Tiedän, että vanhempien valikointi liittyy lapsen uhmaan ja itsenäistymiseen, ja olen oikeastaan onnellinen kaikesta ajasta, jonka isä ja esikoinen saavat viettää keskenään. Monta pitkää vuotta mieheni on joutunut sietämään kelpaamattomuuttaan. Nyt hän saa vuorostaan kokea olevansa supersankari – ja minä saan iltasatuhetken verran enemmän omaa aikaa. Sitä paitsi Mante riippuu vielä varsin tiukasti paidanhelmassani. Hänen isivaiheensa aika on sitten joskus myöhemmin.
Vaan miten kävi esikoisen langettaman porttikielton kanssa? Jouduimmeko Manten kanssa yöpymään taivasalla? Emme sentään. Aivan kaikkea lapset eivät meilläkään saa valita.
Lue myös:
- Uhmaikäisen elämänpilaamislista
- Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
- Omaa aikaa äänikirjoista – oivalluksia vanhemmuudesta ja hyvinvoinnista
- ”Miksi jotkut eroaa ja sinä synnyit tytöksi?” – Miksi-ikä on täällä!
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Lasten ajatuksia iästä ja syntymäpäivistä
Tammikuun alussa pääsimme juhlistamaan kummipoikani nelivuotissynttäreitä. Siitä lähtien ihmisten iät ja syntymäpäivät ovat olleet meillä lähes päivittäinen puheenaihe, sillä esikoinen on alkanut odottaa myös omia syntymäpäiviään malttamattomana.
”En saa unta, Jännittää” – Syntymäpäivän odotusta
”Äiti, en saa unta. Jännittää.”
[Ä: ”Mikä jännittää?”]
”Synttärit.”
[Ä: ”Kulta, niihin on vielä aika monta kuukautta.”]
Se ero meissä aikuisissa ja lapsissa on, että siinä missä esikoinen on suunnitellut syntymäpäiviään jo puoli vuotta etukäteen, minä melkein unohdin omani. Viikot sekoittuivat, kun helmikuun loppu kului sairastupaa pyöritellessä.
Kevään ensimmäisenä päivänä kaikki olivat kuitenkin jälleen terveitä ja juhlapäivä koitti. Ensimmäisen kerran heräsin jo ennen kuutta, kun Mante halusi aloittaa aamuhalimiset.
Seuraavan kerran heräsin puolitoista tuntia myöhemmin synttärilauluun ja esikoisen vaikerrukseen: ”PALJON… En jaksa vielä herätä!…NNEA VAAN.” Korttiin esikoinen oli kirjoittanut, että äiti on tyttö, rakas ja mukava, ja tekee kauniita töitä. Sitten ikkunalaudalle kiivennyt Mante putosi niskaani.
Synttärit ovat jännä paikka!
”Mikset ole tehnyt kakkua?!” – juhlapäivän kompurointeja
Tiedossa oli kiireinen viikko ja tiesin, että olisin juhlapäivän pitkälti omillani lasten kera. Päivään oli kuitenkin sattunut osumaan spesiaaliohjelmaa. Ensin veimme ystäväni kanssa vaaperomme Oopperan taidetuokioon ja sen jälkeen jatkoimme yhdessä lounaalle.
Esikoinen rakasti aikanaan taidetuokioita, mutta Mante ei showsta perustanut, kun olisi pitänyt olla paikoillaan. Lounaskaan ei pikkuherraa miellyttänyt: Taas olisi pitänyt istua aloillaan! Ei ole Mantea luotu sellaiseen. Minä nautin senkin edestä!
Sitten alkoi päivän varsinainen action-osuus: Jo Oopperatalolla selästäni oli kuulunut pahaenteinen naksaus, minkä myötä tuttu kipu oli levinnyt kehoon. Vaapuin jumiutuneen selkäni kanssa hakemaan esikoista päiväkodista. Siellä minua odotti kiukkuinen kolmevuotias:
”Äiti, et saa tulla vielä hakemaan! Mene pois! Ja mikset ole tehnyt kakkua?! Nyt on syntymäpäivä. Minä haluan kakkua!”
Kakku oli tosiaan jäänyt tekemättä ja hankkimatta, kiitos venyneen sairastelun. Eikä meillä sen syömiseen olisi ollut perheenä aikaakaan. Olisimme koossa vasta puoli kahdeksalta, juuri ennen lasten nukkumaanmenoa. Keksin kuitenkin, miten pelastaisin tilanteen: kotoa löytyi tarvikkeet marjarahkaan.
Ilta jatkui vauhdikkain kääntein. Ensin Mante puklasi uuden keltaisen nojatuolimme päälle, sitten esikoinen keksi työntää kätensä juuri tehtyyn marjarahkaan. Lopulta istuimme kuitenkin iltapalan ääressä koko perhe ja kannoin pöytään juhlatarjoilun: esikoisen käsivarsilla vatkatun synttärirahkan.
Tunnelma oli odottava. Ensimmäisten lusikallisten jälkeen koitti tuomio: ”Minä tykkään rahkasta, mutten tästä sinun tekemästä. Haluan jonkun muun tekemää rahkaa!”
Kakku jäi tekemättä ja hankkimatta. Virhe – ainakin jos esikoiselta kysytään.
”Onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori” – ikä on vain numero
Iltatoimien äärellä selkää kivisti ja silmäluomia painoi. Jo hetkeä myöhemmin, harvinaisen nopeasti nukahtaneita lapsia katsellessa, olo oli kuitenkin äärimmäisen onnellinen. Ei tämä meidän kohelluksemme Strömsön standardeja täytä, mutta meininki on ainakin aidosti meidännäköistämme!
Vaan mitä tuumikaan esikoinen uudesta iästäni, lukemasta kolmekymmentäkuusi?
”Isu on kyllä jo tosi vanha! Mutta onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori, että muistat, miltä lapsista tuntuu.”
”Onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori, että muistat, miltä meistä lapsista tuntuu.”
Lue myös:
- Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
- ”Miksi jotkut eroaa ja sinä synnyit tytöksi?” – Miksi-ikä on täällä
- Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!