Seikkailu Sipoonkorvessa – äitienpäivän perheretkellä
0Äitienpäivänä minut yllätettiin: Suuntasimme Sipoonkorven kansallispuistoon, Storskogsportenin kierrokselle, koko perheen voimin. Muu perhe oli suunnitellut meille viiden kilometrin retken kansallispuiston upeissa maisemissa. Reissusta muotoutui lopulta todellinen seikkailu – vaan mitä kaikkea äitienpäivän perheretkellä Sipoonkorvessa oikein tapahtui?
Storskogsportenin kierros
Sipoonkorven kansallispuisto on ihana paikka, jonne olemme tänä keväänä tehneet enemmäkin perheretkiä huomattuamme lasten jaksavan. Tämänkertaiseksi kierrokseksi puolisoni oli valikoinut Storskogsportenin, joka alkaa lammaslaidunten ja ravintola Tilan vierestä. Eväätkin oli pakattu minulta salaa, ja niitä herkuttelimme puolimatkassa, luonnonkauniilla nuotiopaikalla järven rannalla.
Reitti oli mukavan vaihteleva: Välillä kävelimme pitkospuilla, välillä kallioisissa metsissä. Kuljimme halki metsäkäytävän, jota reunusti tiheäkasvuinen puusto molemmin puolin, ja lopulta saavuimme kauniille järvenrannalle jonka äärelle olisi saanut myös leiriytyä.
Elämäni ensimmäinen Metso
Äitienpäivän aamuna Hesari uutisoi metsojen kaikonneen Etelä-Suomesta. Niinpä vitsailin perheelle jonkun kahistellessa pensaikossa, että metso se varmaan on. Kuinka ollakaan, seuraavan mutkan takana meitä todellakin odotti metso – elämäni ensimmäinen!
Ja koska oli soidinaika metsokoiras ei tykännyt metsäänsä työntyvistä tunkeilijoista. Niinpä se ryntäsi peräämme ja saimme ottaa jalat allemme. Kovin tosissaan se ei sentään ajojahtinsa kanssa ollut vaan kääntyi nopeasti ympäri ja palasi takaisin kuninkaanpaikalleen.
Tätä kohtaamista on läpikäyty lasten kanssa menoon otteeseen. Onneksi meillä on isoegoinen koira, joten lapset ovat tottuneet eläimiin, jotka luulevat hieman liikoja itsestään. Kolmevuotias Mantemme haluaa kuitenkin säännöllisin väliajoin soitella isoisälleen jutellakseen ”linnuista ja roska-autoista” . Joka kerta puhutaan halki myös metsoepisodi.
Koirakuoro ja paidansyöjä-lammas
Seuraavaksi kohtasimme retkellämme valtavan lauman siperianhuskyja, jotka olivat tulleet pitkälle lenkille energiaa purkamaan. Lempeänkarvaiset koirajättiläiset olivat lastemme mieleen. Ja olipa huskyjen omistajalla meille vielä toinenkin yllätys: Käskystä koirat asettuivat kuoroksi ja alkoivat laulaa. Siinäpä oli koirakuoroa kerrakseen!
Koska oli äitienpäivä, lapset halusivat koristella minua matkan varrella valkovuokoin. Lopulta niitä oli päässäni, vaatteissani ja yksi kimpullinen jopa takkini vetoketjussa. Kun saavuimme takaisin autollemme, päätimme käydä vielä ennen lähtöä tervehtimässä viereisen lammaslaitumen asukkeja.
Aitausta lähestyessäni en enää muistanut vuokkoja vaatteissani – vaan eräs lampaistapa oli herkulliset koristukseni huomannut! Kun olin ehtinyt riittävän lähelle aitaa, se työnsi päänsä lankkujen välistä ja ahmaisi vetoketjussani olleet valkovuokot. Samalla se sai otteen myös vetuketjustani, jonka se näpsäkästi avasi ja alkoi sen jälkeen hamuta takkini helmaa. Lopulta sain lampaan vakuuttuneeksi, etteivät vaatteeni ole sille sopivaa ruokavaliota, ja kiitokseksi siitä, että sain pitää jotain ylläni, syötin sille pari voikukanlehteä.
Mutta kyllä meitä nauratti!
Lue myös:
- Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
- Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
- Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
- 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
Tänä talvena viisivuotias esikoisemme hiihti ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometrin lenkin. Kolmevuotias pikkuvelikin sivakoi matkasta osan ennen kuin siirtyi ahkioon. Vahingossa tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole päästy. Miten meillä on saatu lapset hiihtämään?
Miten kaikki alkoi?
Esikoinen oli parivuotias, kun hankimme hänelle Torista ensimmäiset sukset. Kenkiin kiinnitettävät, hieman kömpelöt sivakat ajoivat asiansa. Leikkien kautta esikoinen sai jutun juonesta kiinni ja oppi etenemään ladulla ilman sauvoja. (Jutun jossa esittelen ensimmäisiä latuleikkejämme, löydät TÄÄLTÄ.)
Kenkiin kiinnitettävillä suksilla pääsee alkuun, mutta niiden kannattaa olla sen verran hyvät, että ne eivät irtoile jatkuvasti. Muuten homma alkaa turhauttaa nopeasti niin lasta kuin aikuistakin! Kun hiihto alkaa sujua, kannattaa kuitenkin siirtyä monosuksiin, jotta kehittyminen ei kaadu välineisiin. Me hankime esikoiselle monosukset toisena hiihtotalvena. Tuolloin puolitoistavuotias pikkuveli, Mante, nukkui usein päiväuniaan rattaissa keskellä lähipeltoa, jota me hiihtelimme esikoisen kanssa eteenpäin leikkien houkuttelemana. (Lisää latuleikkejä löydät TÄÄLTÄ.)
Tuona samana talvena Mante löysi isoveljensä sukset eteisen lattialta ja asetti jalkansa niihin. Pikkuveli oli lähtenyt varhain kävelemään ja päätti suunnata myös ladulle paljon aiemmin kuin olimme ajatelleet. Vaikka olin tuolloin välillä ladulla lasten kanssa yksinkin, mielekkäintä homma oli, kun kummallakin suksilla vaappuvalla taapertajalla oli kaverina oma aikuinen. (Tuosta talvesta olen kirjoittanut TÄÄLLÄ.)
Mutkia matkAan
Hyvin startanneeseen hiihtoharjoitteluun tuli ensimmäistä kertaa mutkia matkaan, kun Mantella alkoi uhma. Hän ei enää halunnut hiihtää ollenkaan, kun taas esikoinen olisi viihtynyt ladulla mielellään. Ratkaisu löytyi lähipelloilta: Ne mahdollistivat sen, että esikoinen saattoi hiihtää peltoa ympäri omaan tahtiinsa ja minä puolestani pystyin hiihtämään Mantea eteenpäin maanitellen. Tarvittaessa saatoin myös juosta pellon halki toiselle laidalle auttamaan kumoon kupsahtaneen esikoisen pystyyn.
Toinen keksintö olivat nallekarkkikierrokset (ja Mantella rusinasuorat). Jokaisesta hiihtämästään kierroksesta esikoinen tienasi nallekarkin – ja koska olimme onnistuneet pitämään lapset erossa karkeista varsin pitkään, jo muutama ansaittu nallekarkki oli esikoiselle iso juttu. Samaan aikaan Mante herkutteli hiihdetyiltä peltosuorilta tienaamillaan rusinoilla.
Meidän lapsillemme lähteminen tilanteesta ja paikasta toiseen on aina ollut vaikeaa. Olemme tottuneet lähtönurinaan, oli kohteena sitten kauppa, kyläpaikka, uimahalli tai huvipuisto. Kenties tästä syystä ladulle lähtöön liittyvä vastustelu on ollut helppo armottomasti ohittaa ja patistaa lapset liikkeelle. Lopputulos kun on yleensä se, että lähdön jälkeen kaikilla on taas kivaa.
Manten kohdalla ehdin tosin tänä talvena jo varasuunnitelmia: Pikkuveli hiihti kyllä kuuliaisesti isoveljen perässä, mutta mutisi samalla jatkuvalla syötöllä: ”Minä en tykkää hiihtää.” Olin jo luovuttaa, mutta sitten Mante löysi mäet.
Ylämäkiä ja alamäkiä hiihtämässä
Tänä talvena olimme lähdössä lasten kanssa helmikuussa Lappiin hiihtolomalle. Mantea varten reissussa olisi ahkio, mutta toiveena oli, että esikoisen kanssa pääsisi pohjoisessa hiihtämään jopa jonkun kunnon lenkin. Tiesin, että lapset pärjäisivät suksineen tasamaalla ja loivissa laskuissa, mutta ennen reissua päätin lähteä treenaamaan heidän kanssaan vielä kunnon ala- ja ylämäkiä.
Mäkiä treenatessa meillä oli tasan kaksi tavoitetta: Oppia nousemaan suksilla mäki ylös ja laskemaan se mahdollisimman turvallisesti alas kaatumisineen päivineen. Ylämäen lapset oppivatkin yllättävän helposti: Ei tarvinnut kuin muistaa, miltä v-kirjain näyttää ja tehdä suksilla sellainen.
Mäenlaskua varten opettelimme kaatumista ja ladulta sivuun siirtymistä. Pian kävikin ilmi, että ne todella olivat alamäkien vaativin osuus, sillä lapset rakastivat laskemista, eivätkä olleet vauhdista millänsäkään – mutta kaaduttuaan heitä alkoi harmittaa ja kaikki ohjeet unohtuivat. Mäenlaskun myötä Mante kuitenkin alkoi tykätä hiihtämisestä. Hän kehitti oman laskutaktiikan, ”ihmistykinkuulan”, jossa hän meni syvään kyykkyyn ja laski matalana, kikattavana möykkynä alas asti.
Lapset Lapin laduilla
Lapissa harjoitukset jatkuivat. Ensimmäisenä päivänä sain houkuteltua ladulle vain esikoisen ja hiihdimme lyhyen tunnustelulenkin tasamaalla. Toisena päivänä satuin mainitsemaan Welhon kodan, tunnelmallisen latukahvilan lettuineen, ja yhtäkkiä ladulla olivatkin molemmat lapset.
Tuona päivänä esikoinen hiihti ensimmäisen neljän kilometrin lenkkinsä. Vaikeissa alamäissä pidin hänen haalarinsa selkämyksestä kiinni ja jarrutin latujen keskellä auraten. Seuraavalla kerralla esikoinen suoriutui laskuista jo ilman apua, välillä kaatuen, mutta usein myös pystyssä pysyen. Kerran kaaduttuaan hän puhkesi hillittömään itkuun. Kun riensin hänen luokseen kysymään, sattuiko, esikoinen parkaisi: ”Meni hyvät vauhdit ihan hukkaan!”
Viimeisenä kokonaisena Lapin päivänä lähdimme lasten kanssa ladulle sen enempiä suunnittelematta. Keli oli suotuisa, esikoinen hyvällä tuulella ja matka taittui kuin itsestään. Mantellakaan ei ollut kiire ahkioon. Hän halusi päästä laskemaan mäkiä. Yhtäkkiä tajusin esikoisen hiihtäneen kahdeksan kilometriä, yhden pysähdyksen taktiikalla. Olin päässyt kunnon hiihtolenkille, seurana oma viisivuotiaani (ja ahkioon nukahtanut pikkuveli). Siitä olin monet kerrat unelmoinut – ja yhtäkkiä olimme tuossa hetkessä!
Lue myös: