Viikko sitten pääsin juhlimaan pitkäaikaisen unelman toteutumista, kun Museo Merkissä vietettiin esikoisromaanini Naapurimme Eskelmus kirjanjulkkareita. Mutta millainen kirja on Naapurimme Eskelmus ja millaiset julkkarit sen ympärille loihdittiin?

Kuva: Leea Simola

Millainen kirja on naapurimme eskelmus?

”Kaikki alkoi postilaatikosta. Se oli ilmestynyt yön aikana täydellisen sopimattomaan paikkaan, keskelle kävelytietä. Muut postilaatikot seisoivat kiltisti jämpteissä riveissään pihojen reunoilla, mutta tämä karkuri pakotti ihmiset väistämään itseään. Sukunimelle tarkoitetulla liuskalla luki ’Yksinäisten kirjeiden hotelli’.”

Keskelle tietä ilmestyy yön aikana postilaatikko – eikä mikä tahansa postilaatikko vaan Yksinäisten kirjeiden hotelli. Sen mukana Tammenterhopuidentielle tupsahtaa myös uusi naapuri. Velhonoloinen tuttavuus kasvattaa pihallaan nakkipensaita ja lihapullapuita, maalaa sateenkaaria, piileskelee kiireeltä ja puhuu yhtä viisaita kuin lapset.

Kun nimiä keräävät sisarukset, Uneksija ja Aalekaappi Huiskinhaiskin Höpsöheinä Ritarikuningas, saavat selville, että erikoinen postilaatikko on rikki, he haluavat auttaa naapuriaan: Yksinäisten kirjeiden hotelli on saatava toimimaan, jotta yksinäisten lasten ajatukset löytävät taas toistensa luo! Kirjelootan korjaamiseen eivät kuitenkaan tepsi aivan tavalliset konstit: Tarvitaan ainakin taikapölyä, Uneksijan kykyjä, kipua syövän Hörmeliinin vastauksia ja kourallista nokkeluuksia – kenties myös arvonsatuntevan kissan, Velmusen, viisauksia.

Tarinan taustaa

Leikki jatkui kuukausien ajan, ja lopulta aloin jäsennellä sen palasia muistiin, kokonaisen tarinan muotoon. Kirjoittaessa halusin tutkia, voiko niinkin painavasta asiasta kuin yksinäisyys kirjoittaa kepeän leikkisästi mutta vakavissaan. Uskon, että niin lapset kaikessa tarkkanäköisyydessään tekisivät. Entä voisiko tarinan kertoa niin, että se samalla yllyttäisi lukijaa kielelliseen leikkiin?

Leikkisyys on ollut Naapurimme Eskelmuksen teossa mukana kokonaisvaltaisesti

Tarina jokaiselle lukutaidon tasosta riippumatta

Toivon, että Naapurimme Eskelmus olisi kirja, josta jokainen voisi löytää itselleen jotain merkittävää tai puhuttelevaa iästä ja lukutaidon tasosta riippumatta.

Tarina on kirjoitettu kolmeen merkityskerrokseen niin, että sitä voivat lukea eri ikäiset ja eri tasoiset lukijat. Yksinkertaisimmillaan tarina on satu. Seuraavalla tasolla mukaan tulevat tekstiin kätkeytyvät kielileikit, jotka muuttavat merkityksiä ja (toivottavasti) houkuttelevat ihmettelemään monipolvista ja rikasta kieltämme. Kolmannella tasolla lukijan on mahdollista irtautua sadun genrestä ja etsiä selityksiä syvemmältä: Jos kyse ei olekaan sadusta, mistä johtuvat ristiriidat, miksi kokemukset ja havainnot eroavat, kuka puhuu totta – vai puhuvatko kaikki?

Olen rakentanut tarinan rinnalle myös tehtäväpaketin, joka on suunniteltu lukemisen tueksi ja sitä ohjaavaksi välineeksi. Paketissa on kullekin lukemisen tasolle omat tehtävät (S2 ja lukemista opettelevat, lukemisen perustaitoja vahvistavat, kokeneet lukijat). Tavoitteeni on ollut, että tehtäväpaketin avulla kaikki saman luokan tai ryhmän lapset pystyisivät lukemaan tai kuuntelemaan kirjan yhdessä, ymmärtämään sen omalla taitotasollaan ja kurkottelemaan kohti seuraavaa lukemisen tasoa.

Leean koira Ruuti on mukana ihmettelemässä painosta saapunutta kirjaa

Millaiset julkkarit halusimme loihtia?

”Hörmeliini oli minun ja veljeni yhteinen luomus: otus joka söi kipua. Se oli erityisen hyödyllinen silloin, kun jompikumpi meistä satutti itsensä. Ei tarvinnut kuin kuvitella Hörmeliini paikalle, niin kipu oli tiessään.”

Kun aloimme suunnitella Eskelmuksen julkkareita, minulla oli kaksi toivetta: Halusin, että tarinaa luettaisiin niin, että esityksessä hyödynnettäisiin myös muita sydäntäni lähellä olevia taiteenaloja, musiikkia ja teatteria, hyödyntäen. Lisäksi toivoin, että illan sisältö kumpuaisi tarjoiluja ja yksityiskohtia myöten tarinasta. Huokaisin myös, että olisi ihana saada Hörmeliini paikalle – ja kuinka ollakaan, Hertan ihanat kustannustoimittajat Riina ja Tuija ryhtyivät vaivihkaa loihtimaan toivetta todeksi. He nimittäin teettivät iltaa varten valtavan Hörmeliinin, joka keikaroi lavalla alkuillan ja siirtyi sitten poseeraamaan valokuviin ihmisten kanssa.

Hörmeliinikin saapui kirjanjulkkareihin! Kuvassa Hörmeliinin kanssa poseeraavat Leea (ylävasen), minä, Tuija (alavasen) ja Riina

Julkkareiden pitopaikka, Museo Merkki, oli minulle jo ennestään tuttu. Se on nimittäin yksi minun ja lasteni lempiretkipaikoista. Kävin jo syksyllä kuikuilemassa, millaiseksi Merkki oli remontin myötä muuttunut, ja jo tuolloin tuntui, että paikka olisi juuri tämän kirjan julkkareille se oikea. Ja niinhän se olikin! (Ihan yleisenä vinkkinä, Merkin näyttelyt ovat huikeita. Huhtikuussa on vuorossa Peppi Pitkätossu. Ei yhtään pöllömpi jatkumo Eskelmukselle!)

Tarjolla oli illan aikana monenmoista tarinasta tuttua syötävää: Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä), Sateenkaarimaalarin sateenkaariremmejä, sienipiirakkaa aikuisten makuun ja tietenkin taikajuomaa, jonka kukin sai myös valmistaa ohjeiden ja tarpeiden mukaan itse. Myös Hörmeliinin ruokinnasta oli huolehdittu: Omat kolotuksensa ja harminsa sai sulkea purkkiin ja syöttää iltapalaksi kipua syövälle otuksellemme.

Pitopöydässä on tarjolla muun muassa Eskelmuksen nakkipensaiden ja lihapullapuiden satoa (*tuotteista saatu alennusta: Kivikylä)

Millainen illasta tuli?

”Kohautin hartioitani. ’[Vanhempani] ovat missä milloinkin. Töissä, lomalla, mustikassa, sienessä, puolukassa, kalassa, myöhässä, mykkäkoulussa, unenpöpperössä. Aina he ovat joka tapauksessa kiireissään’.

’Sellaista on aikuisten elämä’, mies huokaisi. ’Aikuisena oppii vahingossa tekemään itsestään kiireisen, kun luulee kasvaneensa moneen suuntaan tärkeäksi.'”

Merkin sympaattinen lava oli kuin nakutettu illan ohjelmalle. Perinteiseen tapaan alkuun kuultiin puheita. Minäkin pidin elämäni ensimmäisen suomenkielisen SUUNNITELLUN puheen. Yleensä olen aina improvisoinut, mutta tällä kertaa halusin puhua vähän pidemmin ja olla unohtamatta mitään tai ketään tärkeää. Sen jälkeen Riina, Tuija ja kuvittajani Leea yllättivät minut jo toistamiseen. He olivat teettäneet minulle Leean taituroimasta lempikuvituskuvastani suurennoksen, koska olin joskus sanonut, että siitä tulisi ihana taulu. (Se onkin nyt kehystettävänä!)

Sitten vuorossa oli haastattelu. Opettajakollegani Mirva Saunamäki oli lupautunut haastattelemaan minua ja Leeaa. Juttutuokion aikana paljastui muun muassa, että ensimmäisenä kuvana Leea piirsi kirjan kannen ja että hänen mielestään haastavin kuvituskuva oli höyryjuna sen teknisyyeen vuoksi. Minusta puolestaan paljastui, että kirjoitan öisin ja kotonani kirjoja on vähän kaikkialla, koska se innostaa lukemaan. Yleisö puolestaan uteli Aalekaapin syntymänimeä, josta hänen hieno kutsumanimensä on väännetty – vaan sepä ei ollut edes minun tiedossani.

Kirjailijan ja kuvittajan haastattelu, haastattelijana Mirva Saunamäki

Varsinaisen ohjelman viimeisenä ohjelmanumerona oli lukuteatteri, johon olin saanut mukaan sekä entisiä teatterioppilaitani että opiskelukaverini Sibelius-Akatemialta. Näissä juhlissa tarinaa nimittäin luettiin niin, että minä istuin lavan reunalla kertojana, Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen lukivat ja tulkitsivat tarinaa kanssani rooleissa ja Tuike Suomalainen improvisoi esitykseen vielä musiikit viulullaan. Ai että miten nautin siitä! Toivottavasti pääsen lukemaan Eskelmusta vastaavalla konseptilla vielä joskus uudelleen.

Lukuteatteria

Ja mikä parasta, lapseni pelmahtivat Manten kummisedän kanssa paikalle juuri ennen lukuteatterin alkua. He olivat olleet juhlien alun toisaalla leikkimässä, jotta päiväkotipäivän jälkeisestä illasta ei tulisi heille liian tuhti. Mutta olin toivonut, että he näkisivät juuri lukuteatteriesityksen, sillä arvasin jo etukäteen, että siihen he ihastuisivat. Esityksestä puhuttiinkin meillä kotona vielä päiviä myöhemmin.

Lavalla kanssani Tuike Suomalainen (vas.), Jesse Gyllenbögel ja Iiris Kankkunen

Taiantuntua, kukkameriä ja kiitoksia

”Eskelmus seisoi paljasjaloin pihanurmellaan ja maalasi näyttävää kaarta ilmaan. Hänen ympärillään oli valtava rinki erivärisiä maalipurkkeja, joista kuhunkin hän kastoi siveltimen vuorollaan. ’Tervetuloa kotiin’, Eskelmus lausui juhlallisesti meidät nähdessään. ’Kuten huomaatte, minulla on projekti. Maalaan sateenkaarta.'”

Ilta päättyi omistuskirjoitusten kirjoittamiseen ja lyhyisiin turinatuokioihin ihmisten kanssa. Seuraavana aamuna heräsin kotona kukkamereen ja taiantuntuun, jossa leijailin vielä pitkän aikaa myöhemmin.

Kiitos kaikille juhlissa esiintyneille, iltaan osallistuneille ja matkassa tukeneille, Museo Merkille, Kivikylälle, taikaa ja tarinoita tuottaville lapsilleni, Hertan iki-ihanille Tuijalle ja Riinalle sekä korvaamattomalle kuvittajatyöparilleni Leealle! Teitte julkkarijuhlista unohtumattomat!

Lukukeskuksen kirjailijasivuni löydät TÄÄLTÄ.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Tuhat kirjaa vuodessa tavoitteena lukevat lapset

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Ilotulitteiden jytke on vaimennut, koira kaivautunut esiin piilostaan ja asettunut kylkeäni vasten makaamaan kuin varmistuakseen, ettei enää ole mitään hätää. Makaan peiton alla yölampun hohteessa muun perheen tuhistessa untaan ympärillä. En saa nukutuksi, ajatukset eivät suostu levolle. Mieli tahtoo ensin vastauksia – piirtää suunnan, jota kohti seuraavana aamuna askeltaa. Tehdä lupauksen vuodelle 2024: Tulevana vuonna aion puhua rohkeudesta ja saada ääneni kuuluviin. Väitän nimittäin, että rohkeutta voi opettaa, ja se on juuri sitä, mitä nyt tarvitsemme!

Rohkeutta kohti

Jo neljä vuotta sitten kirjoitin muistikirjan kanteen sanan: ”ROHKEUS” ja aloin täyttää sitä ajatuksilla, havainnoilla ja tutkimustiedoilla aiheesta. Sitten esikoinen varttui vauhdikkaaksi taaperoksi, maailmaan vyöryi korona, perheeseen syntyi toinen lapsi ja muistikirja unohtui.

Kuluneen syksyn aikana aihe on kuitenkin alkanut jälleen vetää puoleensa. Tuntuu, että kaiken viime vuosina tapahtuneen jälkeen, lisääntyneen turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä, meidän pitäisi oppia löytämään rohkeutemme uudelleen.

Ensin iski pandemia, joka vavisutti kaikkea totuttua, piirsi yksinäisyydelle uusia olomuotoja, horjutti käsitystämme hallinnasta ja elämänhallinnasta ja pakotti kohtaamaan uudenlaisen, rajoitetumman maailman. Sitten silmiemme eteen rävähti sota, niin lähellä ja näkyvänä, ettei siihen voinut olla reagoimatta.

Kaiken tämän sivuvaikutuksena olemme kadottaneet osan rohkeudestamme: Kyvystä heittäytyä, luottaa, haastaa itseä ja tilanteita. Kyvystä toteuttaa unelmia ja hallita pelkoja, niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Ainakin itse ajattelen, että pelot, epävarmuus ja turvattomuus vievät kauemmas vapaudentunteesta – ja niiden hallinta taas sitä kohti.

TaHto tulla KUULLUKSI

Koira kääntää kylkeä, painautuu tiukasti vasten ja tärisee rakettien yhä paukkuessa sälekaihdinten takana. Yhdessä valvomme, joskin eri syistä. Olen aina rakastanut kirjoittamista, nauttinut ajatustyöstä, ideoinnista, ratkaisujen etsimisestä, uuden luomisesta. Kun kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, tein sen pitkälti tarpeesta saada kirjoittaa. Tai niin luulin. Nyt ymmärrän, että blogini syntyi yhtä lailla halusta vaikuttaa ja tulla kuulluksi.

Olen tehnyt töitä opettajana 18 vuotta, päätoimisesti vuodesta 2010. Valmistuttuani opetin ensin seitsemän vuotta draamaa ja äidinkieltä lukiossa ja toimin koulun teatteripainotuksen vastuuopettajana. Sitten aloin kaivata juurilleni luokanopettajaksi, työhön joka antaa mahdollisuuden vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja kokonaisvaltaisemmin yksittäisten oppilaiden ja opetusryhmien kehitykseen. Nykyään työskentelenkin kulttuurikasvatukseen erikoistuneessa alakoulussa teatterin, musiikin ja luokanopettajana.

Rohkeutta voi opettaa

Vuodet opettajana ovat opettaneet minulle muutaman tärkeän asian rohkeudesta ja itsensä ylittämisestä. Nämä oivallukset ovat myös ohjanneet tapaani opettaa ja ajatella opettamista:

1. Ryhmä on yhtä vahva kuin sen keskinäinen luottamus.

2. Yksilö pystyy ylittämään itsensä, kun hän oppii heittäytymisen taidon ja saa olla osa turvallista ja luottamuksellista ryhmää.

3. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan sitä, että osaa kohdata tunteensa ja kykenee hallitsemaan niitä, pelko mukaan lukien.

Kenties juuri yllämainituista syistä draama- ja teatterikasvatuksesta on minulle sydämen asia. Se mielletään helposti esiintymistaitojen harjoittamiseksi ja esitysten valmistamiseksi, vaikka todellisuudessa kyse on paljon enemmästä. Draama- ja teatterikasvatus tarjoaa välineitä muun muassa ryhmänsisäisen luottamuksen rakentamiseen, itsetuntemuksen vahvistamiseen, epävarmuuden ja epäonnistumisen pelon lieventämiseen, tunnetaitoihin, ideointikyvyn rikastamiseen, sosiaalisten taitojen kehittämiseen sekä rohkeuden ja heittäytymiskyvyn vahvistamiseen.

Olen hyödyntänyt draaman ja teatterin menetelmiä aina erilaisia ryhmiä ohjatessani, kouluttaessani, opettaessani, jopa valmentaessani (Kyllä, olen ennen lasten syntymää ehtinyt valmentaakin kalpamiekkaikkailijoita yli 10 vuotta!), vaikkei ryhmän toiminta olisi liittynyt millään tavalla esiintymiseen.

Draama- ja teatterikasvatuksessa on valtava määrä potentiaalia, ja se tarjoaa keinoja esimerkiksi aiemmin peräänkuuluttamani rohkeuden löytämiseen. Henkilökohtainen lupaukseni, toiveeni ja tavoitteeni alkavalle vuodelle onkin saada ääneni tässä asiassa kuuluviin: Rohkaistua puhumaan ja tulla kuulluksi. Kenties jopa päästä jakamaan oivalluksiani ja tekemiäni havaintoja aiheesta suuremmalle yleisölle.

Myös koira on löytänyt rohkeutensa – tai ainakin keinot pelon selättämiseen. Se on tehnyt peitosta pesän viereeni, työntänyt kuononsa tyynyni alle ja tasaisesta tuhinasta päätellen lopulta nukahtanut. Kenties lopulta itsekin saan unta, kun olen saanut ajatukseni sanoiksi.

Jos kiinnostuit, ota rohkeasti yhteyttä!

meri.maaria.kivekas (at) gmail.com 

Meri-Maaria Kivekäs (KtM + FM) on helsinkiläinen äidinkielen, teatterin ja luokanopettaja, joka työskentelee opetustyön ohessa myös laulaja-lauluntekijänä ja perhevaikuttajana. Hän on valmistunut luokanopettajaksi pääaineenaan kasvatuspsykologia, erikoistunut teatteripedagogiikkaan ja suorittanut maisteriopinnot myös kotimaisesta kirjallisuudesta. Kirjoittaminen, musiikki ja teatteri ovat elämänmittaisia harrastuksia, kahvinjuonti ja irtokarkit iänikuisia paheita.

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Teoriani perheestä – ajatustenvaihtoa Juha Itkosen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!