Pieni hahmo hiihtää peltosuoraa. Vauva nukkuu vaunuissa pellon keskellä, ja koira on painellut ojanpenkereelle hajuja haistelemaan. Sulasäiden jälkeen talvi on palannut etelään ja sen myötä sukset on kaivettu uudelleen esiin latuleikkejä varten. Hämärä on jo laskeutumassa latujen ylle, kun alamme ehdotella esikoiselle kotiinlähtöä. Puolivälissä peltoa hän suostuu kääntymään kotimatkalle. Näin pitkää pätkää hän ei olekaan vielä koskaan ennen hiihtänyt!

Alkutalvesta julkaisin jutun: ”Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?” Tuolloin olimme juuri olleet ensimmäistä kertaa ladulla 2,5-vuotiaan esikoisemme kanssa. Kelien puolesta tämä talvi on ollut mitä mainioin lajiin tutustumiseen. Ja kun latumetrejä on kertynyt, pystyssä pysymisen lisäksi olemme päässeet treenailemaan myös muita hiihtämisessä tarpeellisia taitoja.

Kuten lasten kanssa yleensäkin, parhaiten taidot karttuvat leikin varjolla! Mutta mitä ladulla voi leikkiä?

latuleikkejä hiihtämisen opetteluun:

Sauvakävelijä (sauvojen käytön opettelu)
Esikoisemme liikkuu suksilla jo sutjakasti eteenpäin ilman sauvoja tai niitä perässään laahaten. Nyt olemme kuitenkin alkaneet treenata hiihtämistä myös sauvojen kera. Tähän leikkiin aikuinenkin tarvitsee sauvat. Tarkoitus on lähteä sauvakävelemään ladulla hiihtävän lapsen vierelle. Olennaista on, että vastakkainen käsi ja jalka ovat aina samaan aikaan edessä. Sauvojen käyttöä voi vähän korostaa, jotta lapsen on helppo matkia liikettä – lapset kun ovat taitavia oppimaan matkimalla. Ja kun sauvakävelijä lähtee yllättäen spurttaamaan, saa lapsi lähteä leikkimieliseen takaa-ajoon. Tämä on ainakin esikoisemme mielestä hurjan hauskaa!

Latulaulut (hiihtämisen rytmittäminen)
Jos laulaminen on lapselle tuttua ja mielekästä puuhaa, voi lauluja käyttää apuna hiihdon rytmittämisessä. Esimerkiksi Elefanttimarssi toimii hyvin sauvakävelijä-leikkiin yhdistettynä ja antaa sekä aikuiselle että lapselle poljennon tekemiseen.

Tunnelit (polvien koukistaminen, matala asento)
Esikoisen lempparileikissä aikuinen asettuu ladun ylle haara-asentoon tunneliksi ja lapsi pujahtaa sukset jalassa jalkojen välistä. Tämän leikin ajaksi sauvat kannattaa jättää sivuun.

Kiinni, auki (pysähtyminen, liikkeellelähtö, kiri)
Tämän variaatin avulla edellistä leikkiä voi hieman vaikeuttaa. Aikuisella on sauvat, joilla hän voi sulkea tunnelin asettamalla ne ristiin suuaukon eteen. Tunnelin ollessa kiinni lapsen täytyy pysähtyä sen eteen odottamaan, että tunneli taas aukeaa. Kun aikuinen siirtää sauvat tunnelin edestä, tunneli on auki, ja lapsi yrittää ehtiä siitä läpi ennen kuin tunneli taas sulkeutuu. Pienimmille hiihtäjille leikkiin voi ottaa mukaan myös huudot ”KIINNI” ja ”AUKI”. Meillä tykätään myös siitä, kun tunneli leikin loppua kohden riehaantuu ja menee välillä kiinni-auki kamalaa vauhtia.

Maaliin hiihtäminen kannustuksilla (hyvä loppufiilis)
Yleensä lapset tekevät mielellään uudestaan sellaiusta, josta jäi edelliskerralla hyvä mieli. Se puolestaan on usein kiinni siitä, mitä tapahtuu viimeisenä asiana ennen lopettamista. Kiva tapa lopettaa, on esimerkiksi maaliin hiihtäminen. Maalin merkiksi voi vaikkapa tökätä omat sauvat lumeen tai tehdä käsillä portin, jonka alta lapsi pääsee hiihtämään. Esikoisemme tykkää myös loppusuoran kannustushuudoista taputusten kera. Maalissa saa tuulettaa!

Lue myös:

• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa

 

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Ensin jäätä käytiin ihmettelemässä ilman luistimia.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!”

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

Kelkka on hyvä apuväline harjoittelussa.

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

miten meni?

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?