Tiira kaartelee meren yllä hetken ennen nopeaa syöksyään. Kuuluu pärskähdys, kun se rikkoo veden pinnan ja lennähtää jo seuraavassa hetkessä ylöspäin kala suussaan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?!” esikoinen parkaisee. ”Sehän on ällöttävää!” 

Näytös tarjoaa kimmokkeen juttutuokiolle: Yhdessä pohdimme, mistä ruoka kauppoihin tulee ja mitä villinä luonnossa elävät eläimet syövät. ”Kyllä minä silti menisin mieluummin kauppaan, jos olisin lintu”, esikoinen toteaa keskustelun päätteeksi. Vielä tänä kesänä en siis taida saada hänestä onkiseuraa…

LAsten kanssa luontoa oppimassa

Saaristossa luonto on lähellä. Se elää ja hengittää joka puolella ympärillä. Niin on toki kaupungissakin – elämmehän metsän reunassa – mutta muutamia ohi lipuvia veneitä lukuunottamatta täällä ei juuri ole häiriötekijöitä viemässä huomiota luonnon näkemiseltä ja kokemiselta. Siksi saaristo on loistava paikka oppia luonnolta ja luonnosta.

Isoisäni oli lapsuuteni tärkein luonto-opas. Hän opetti meidät lapsenlapset vuolemaan makkaratikut, veistämään pajupillit, tekemään turvalliset retkitulet, väistämään käärmeitä, tutkimaan muurahaisten touhuja, ottamaan suunnan auringosta, lääkitsemään ratamonlehdillä ja tunnistamaan metsän herkkuja ketunleivistä mustikoihin. Samanlaisen, uteliaan ja ymmärtävän suhteen luontoon toivoisin onnistuvani siirtämään myös omille lapsilleni.

Paljon olemmekin ehtineet saaristoreissumme aikana jo opetella. Lapset tietävät, että veden alle jouduttuaan rantakalliot muuttuvat liukkaiksi ja ettei kovin sinileväisessä meressä pidä uida, koska silloin ”meri on vähän kipeä”, kuten esikoinen asian ilmaisi. Itsekin opin uuden kikan sinilevän tunnistamiseksi: Kun levälauttaa kokeilee nostaa kepillä ylöspäin, muut levät jäävät keppiin, mutta sinilevä hajoaa.

Kettu on tullut tervehtimään meitä mökkipihaan ja kahdesti taivaalla on liidellyt myös merikotka – säksättävän tiiralauman takaa-ajamana. Ketunleipiäkin olemme maistelleet, mutta tunnistamista täytyy vielä vähän harjoitella ennen kuin pojat pääsevät itsekseen niitä poimimaan. Herkkusuut kun tuppaavat näkemään ketunleipiö kaikkialla, missä kasvaa pieniä lehdellisiä kasveja.

”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”

Elämä ja kuolema osana luonnon kiertokulkua

Koppakuoriainen on kohdannut loppunsa ja kekomuurahaiset ovat sen löytäneen. Ne ottavat talteen kaiken hyödyllisen, kunnes kuoriaisesta ei ole jäljellä kuin maahan pudonnut, kimalteleva kuoren palanen. Silloin tällöin rantakalliolta saattaa löytyä myös linnun tai pieneläinten kalloja. Ne ylittävät vielä lastemme käsityskyvyn ja saavat siksi jäädä rauhaan.

Kuoleman konkreettisuus opitaan ensimmäisenä yleensä juuri luontoa ihmettelemällä. Muistan, miten mekin lapsuuteni mökkipaikassa ihmettelimme autojen alle jääneitä sammakoita ja seurasimme niiden katoamista muurahaisten matkaan. Pienet hävisivät päivässä, isommissa prosessi saattoi viedä muutamankin päivän. Se oli jännittävää ja surullista samaan aikaan – mutta tärkeä oppitunti elämästä ja luonnon kiertokulusta.

Kuoleman lisäksi onnekas voi päästä todistamaan myös elämän syntymistä. Katselimme Manten kanssa laiturilta meressä uivia pikkukaloja, kun huomioni kiinnittyi kahteen keskenään tanssahtelevaan kalaan. Toinen niistä vaikutti pikkuisen pulskalta. Yhtäkkiä se uikin rantaveden pohjalle ja alkoi kutea. Seuraavaksi mädin luo ui sen tanssipartneri ja kaikesta päätellen hedelmöitti munat maitillaan.

Parin viikon saaristoelämän jälkeen lapsista on tullut näppäriä vesillä ja kalliomaastoissa liikkujia

Eräänä iltana esikoinen istuu miettiväisenä mökin rappusilla ja katselee merelle. ”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”
[Ä: ”Kulta, ei täällä ole valaita.”]
”No milloin me mennään katsomaan niitä sinne, missä niitä on?”
[Ä: ”Sovitaanko vaikka, että jos sä et ole vielä nähnyt valaita, kun täytät 18, vien sinut reisuun niitä katsomaan?”]
”Joo! Minä en malta odottaa!”

Lue myös:

• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Miten puhua lapsille sodasta?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Minä RAKASTAN tätä paikkaa!” henkäisi nelivuotiaamme kahden saaristopäivän jälkeen. Olimme jälleen tulleet lomanviettoon mökillemme Porvoon ulkosaaristoon, lapset vuoden vanhempina ja vauhdikkaampina. Vaan miten sujui juhannus ulkosaaristossa lasten kanssa?

Yksi yli laidan – merimatka mökille

Esikoinen ei enää muistanut kumpaakaan mökkipaikkaamme viime vuodelta, mutta jotain hän sentään muisti: nimittäin yhteysaluksen ja kauppalaivan. Ne olivat tehneet vaikutuksen!

Kun mökki on ulkosaaristossa, matkakin on eräänlainen seikkailu, eikä esimerkiksi kotiinpaluu välttämättä onnistu suunnitellusti, jos keli tekee tepposet tai matkalle osuu muita yllätyksiä. Ensin ajetaan autolla lauttarantaan, missä vaihdetaan yhteysalukseen. Vajaan tunnin merimatkan jälkeen kulkupeli vaihtuu soutuveneeseen  ja lopuksi tavarat (ja lapset) täytyy vielä saada kannetuksi kallioita ylös mökkiin.

Tänä kesänä pääsimme pariin viime vuoteen verrattuna helpolla: Mukaan ei enää tarvinnut raahata vauvatavaroita, en ollut viimeisilläni raskaana ja sääkin suosi. (Kaatosateessakin on toki oma viehätyksensä – etenkin siinä vaiheessa, kun on selvitty mökin kamiinan lämpöön kuivattelemaan seuruetta ja läpimärkiä matkatavaroita.)

Suurin haaste matkassa oli rasavilli kaksikkomme, joka piti huolta siitä, että meno pysyi yllä koko yhteysalusmatkan. Sanotaan, että lauttamatkalla lapset yleensä rauhoittuvat, jopa nukahtavat, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Esikoinen sinkoili yhteysaluksella sinne tänne riehaantunut pikkuveli kintereillään ja esittäytyi kanssamatkustajille: ”Minä olen [esikoinen] ja minulla on levoton olo!”

Lopulta istuimme kuitenkin soutuveneessä, joka näytti valtavasta tavarakuormasta huolimatta lähes puolityhjältä viime vuoteen verrattuna. Esikoinen osasi jo hienosti istua soutuveneen keulassa itsekseen, mutta Mantessa oli pitelemistä: ”Jatketaan matkaa!” taaperomme vaati tuskastuneena sylissäni istumiseen.

Kaikki sujui kuitenkin hyvin, kunnes Pasi (koiramme) bongasi rannalla naapurin koiran ja alkoi höntyillä niin, että keikahti yli laidan. Onneksi juuri tämän varalta kaikilla lapsillamme (myös Pasilla) on kahvalliset pelastusliivit. Ei tarvinnut kuin nostaa kylvyssä käynyt koira takaisin veneeseen. Pasi oli tapahtuneesta kovin nolona ja keräili sympatiapisteitä pitkin iltaa ryhtyen hytisemään aina, kun joku sattui katsomaan.

Saaristomökille matkataan yhteysaluksella ja soutuveneellä.

Yksi yli laidan!

Verta, nokea ja jätskiä

Ulkosaaristo on rypäs saaria nimensä mukaisesti vähän kauempana mantereesta. Saarten keskellä on vehreä ja hieman suojaisampi poukama, jonka ympärille myös kyläyhteisö on aikanaan muodostunut. Meidän mökkimme sijaitsee kuitenkin vähän kauempana kyläkeskittymästä, yhden saaren karummalla merenpuoleisella kyljellä. Meistä se on ihanaa! Pienten lasten kanssa paikassa on toki omat haasteensa, muttei mene montaa vuotta, niin veljekset ovat varmasti jo ketteriä kallioilla kulkijoita.

Esikoinen on osoittautunut varsin näppäräksi menijäksi jo tänä vuonna Mante yrittäessä pysyä koko tarmollaan perässä. Vain kerran pikkuveli on keikahtanut niin, että tarvittiin pientä paikkailua. Olimme juuri saunoneet ja kävelemässä juhannuksenpuhtoisina takaisin mökkiin, kun Mante muksahti ja iski nenänsä kallioon. Verta tuli sen verran paljon, että olimme lopulta molemmat Manten kanssa punaisen tahman peitossa, ennen kuin sain pahimman vuodon tyrehtymään. Ei auttanut kuin lähteä uudelleen pesulle.

Saaristossa elää yhä kourallinen vakituisia asukkaita, joskin nykyään valtaosa asuu vähintäänkin talven muualla. Menneistä ajoista muistuttaa kuitenkin 80-luvulla lakkautettu saaristolaiskoulu, jossa paikalliset aktiivit pitävät kesäisin kahvilaa. Mökkiläisten helpotukseksi saaristossa käy muutaman kerran viikossa myös kauppalaiva, jotta ruoanhakuun ei tarvitse lähteä mantereelle kesken loman. Saariston tapoihin kuuluvat myös kauppalaivajätskit: Se kun on oikeastaan ainut tapa päästä täällä herkuttelemaan jäätelöllä. Niinpä kauppalaivalla piipahdetaan jäätelön perässä usein silloinkin, kun sinne ei ole muuta asiaa. Sen esikoinenkin muisti viime vuodesta tänne saapuessamme!

Koska roskat kuljetetaan saaristosta mantereelle, jätettä tuotetaan täällä ollessa mahdollisimman vähän ja poltetaan mahdollisuuksien mukaan. Sitä varten keskellä mökin tupaa on kamiina, jolla mökkiä myös tarpeen tullen kuivatetaan ja lämmitetään. Mante rakastui kamiinaan heti sen nähdessään – se kun on ulkopinnasta nokinen. Noella saa vängästi mustattua kädet ja maalattua sekä kasvojen sotamaalaukset että luolamaalaukset mökin lattiaan. Onneksi esikoinen otti nopeasti kunnia-asiakseen vahtia pikkuveljeään kaaminan ollessa kuuma. Vielä on palovammoilta vältytty! Palanut sormenpää saattaa tosin lopulta olla paras opetus kamiinaleikkien lopettamiseksi.

Kauppalaivapäivä on saaristossa myös jäätelöpäivä.

Ällöttäviä kaloja ja vauvan peppuja – Uuden oppimista luonnon äärellä

Luonnon äärellä ja armoilla eläminen on opettavaista – niin lapsille kuin meille aikuisillekin. Kaupungissa kun monet asiat muuttuvat niin helposti itsestäänselvyyksiksi. Katselimme laiturilla lasten kanssa mereen syöksyviä tiiroja, kun niistä yksi lopulta onnistui nappamaan kalan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?” esikoinen parahti. ”Sehän on ällöttävää!”  Seurasi kiinnostava keskustelu siitä, mistä kauppojen kalat ovat lähtöisin. En silti onnistunut houkuttelemaan esikoista vielä kanssani ongelle.

Myös ruoka täällä on ollut hieman erilaista kuin kotona kaupungissa: yksinkertaisempaa ja askeettisempaa – mutta sitäkin maistuvampaa. Siinä missä Olimme miehen kanssa erityisen innoissamme kesän ensimmäisistä, suuhun sulavista uusista perunoista, esikoinen oli epäilevämpi. ”Maista nyt, ne on pehmeitä ja sileitä kuin vauvan peppu!” mies yritti vitsailla. Mante oppi heti uuden sanan ja tietää nyt, mitä ne kattilassa olevat pyöreät keltaiset pallerot ovat. Tänäänkin syömme silliä ja ”vauvan peppuja”.

Tekeminen meiltä ei ole täällä vielä loppunut, mutta jatkuva yhdessäolo on välillä aikaansaanut nahinaa veljesten välille. ”Mante, ei saa lyödä! Minä voin mennä rikki!” on esikoinen yrittänyt ojentaa pikkuveljeään. Silti olemme kaikki olleet yhtä mieltä siitä, että on ihan parasta saada viettää aikaa yhdessä, kaukana häiriötekijöistä, oman perheen kesken (tai purjeveneellä kylään saapuvien mökkivieraiden seurasta nauttien!).

”Ja minä RAKASTAN tätä paikkaa!” lisäsi esikoinen vielä aamun herättelemää merta katsellessaan. ”Täällä ollaan kuin toisessa maailmassa. Niin kuin Ruotsissa…”

”Tai Oulunkylässä!”

Saaristomökille voi tulla kylään vaikkapa purjeveneellä.

Lue myös aiemmat saaristojutut:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!