Keväällä se alkoi, Manten malttamaton odotus päiväkotiin pääsemiseksi: ”Mukaan! Mukaan päiväkotiin! Mukaan!” Kun kesälomalla kuljimme päiväkodin ohi, Mante säntäsi rynkyttämään portteja: ”Sisään! Mennään sisään päiväkotiin!” Olimme siis toiveikkaita, että uudenlaiseen arkeen sujahtaminen voisi tapahtua suhteellisen vaivattomasti. Mutta miten päiväkodin aloitus on lopulta sujunut?

Edessä on Uudenlainen arki

Tämä syksy on perheessämme suurten muutosten aikaa. Neljän kotivuoden jälkeen minun on aika palata takaisin töihin. Mante (1v 10kk) puolestaan aloittaa päiväkodin ja esikoinenkin (4v) vaihtaa ryhmää saman talon sisällä. Vain miehellä jääkiekkovalmentajan hommat jatkuvat ennallaan. Niiden aikatauluttaminen muun perheen arkeen tosin muuttuu piirun verran haastavammaksi – me kun työskentelemme aivan eri rytmeissä.

Esikoinen aloitti aikanaan päiväkodin 2 vuoden ja 4 kuukauden iässä, eli vähän vanhempana kuin Mante. Vaikka ehdin palata töihin ennen Manten syntymää vain hetkeksi, oli päiväkoti aktiiviselle ja seuraa kaipaavalle esikoisellemme oikea ratkaisu. Aloituskin sujui yllättävän helposti: Olin esikoisen mukana vain päivän. Sitten minua ei enää kaivattu. Päiväkoti-itkut alkoivat vasta myöhemmin syksyllä, pikkuveljen synnyttyä – ja sitten niitä kyllä kestikin useampia viikkoja.

Meillä totutellaan nyt uudenlaiseen arkeen

ensimmäinen viikko päiväkodissa

Ensimmäisenä päivänä molemmat lapset jäivät päiväkotiin itkien. Esikoisen itku taisi tosin olla enemmänkin jännityksen purkautumista. Se vaihtui nopeasti riemuun ja iloisiin junaleikkeihin, kun vastassa olikin tuttuja, samasta ryhmästä siirtyneitä kavereita. Hakiessa en olisi saanut häntä enää millään lähtemään kotiin, sillä junaleikit olivat pahasti kesken.

Mantekin aloitti päivänsä reippaasti painellen suoraan portilta hiekkalaatikolle muiden joukkoon. Edes se ei häntä hetkauttanut, kun katosimme sisätiloihin aloituskeskustelua käymään. Niinpä Manten osalta päätettiin jo heti ensimmäisenä päivänä kokeilla lyhyttä yksinjäämistä päiväkotiin.

Vaan sepä ei ollutkaan Mantesta enää hyvä idea. Isoveljeäkään ei näkynyt missään, vaikka kuinka huhuili! Mante oli ollut poissaoloni ajan itkuinen ja tarrautui loppupäiväksi jalkaani. Seuraavana aamuna itku alkoi jo päiväkodin portilla. Toisen harjoittelupäivän Mante istuikin tiiviisti sylissäni, eikä päästänyt minua silmistään – ja siltikin itketti!

Kolmantena päivänä tilanne alkoi kuitenkin tasaantua. Selvisimme aamulla itkuitta puuron ääreen, joskin Mante oli tarkkana siitä, että ”äiti tulee viereen. Pitää kädestä.” Leikkien ajaksi Mante linnottautui taas syliini, joskin alkoi tehdä lyhyitä pyrähdyksiä leikkimään muiden kanssa. Ulkoilun alkaessa minut lähetettiin taas kokeeksi pois. Manten hillitön itku kuului vielä kotipihassa (asumme aivan päiväkodin liepeillä), mutta tyyntyi sitten. Neljännestä aamusta alkaen Mante on jäänyt päiväkodin puuropöytään itsekseen, kun me olemme suunnanneet töihin.

Itku molemmilla lapsilla tulee vieläkin eron hetkellä, mutta hakiessa molemmat ovat niin leikkien lumoissa, etteivät malttaisi millään lähteä kotiin. ”Jos tulisit tänään hakemaan meidät  vähän myöhemmin, vaikka kuudelta?” esikoinen ehdotti tänäkin aamuna. Koska päiväkoti menee jo viideltä kiinni, päädyimme kompromissiin: puoli neljään.

Mante on keväästä asti odottanut päiväkodin alkua. Järkytys oli kuitenkin alkuun melkoinen, kun isoveli ei ollutkaan samassa ryhmässä eikä äitikään jäänyt paikalle leikkikaveriksi.

Lue myös:

• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Kun päiväkoti taas alkaa
• Koronan keskellä syntyneet

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Tiira kaartelee meren yllä hetken ennen nopeaa syöksyään. Kuuluu pärskähdys, kun se rikkoo veden pinnan ja lennähtää jo seuraavassa hetkessä ylöspäin kala suussaan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?!” esikoinen parkaisee. ”Sehän on ällöttävää!” 

Näytös tarjoaa kimmokkeen juttutuokiolle: Yhdessä pohdimme, mistä ruoka kauppoihin tulee ja mitä villinä luonnossa elävät eläimet syövät. ”Kyllä minä silti menisin mieluummin kauppaan, jos olisin lintu”, esikoinen toteaa keskustelun päätteeksi. Vielä tänä kesänä en siis taida saada hänestä onkiseuraa…

LAsten kanssa luontoa oppimassa

Saaristossa luonto on lähellä. Se elää ja hengittää joka puolella ympärillä. Niin on toki kaupungissakin – elämmehän metsän reunassa – mutta muutamia ohi lipuvia veneitä lukuunottamatta täällä ei juuri ole häiriötekijöitä viemässä huomiota luonnon näkemiseltä ja kokemiselta. Siksi saaristo on loistava paikka oppia luonnolta ja luonnosta.

Isoisäni oli lapsuuteni tärkein luonto-opas. Hän opetti meidät lapsenlapset vuolemaan makkaratikut, veistämään pajupillit, tekemään turvalliset retkitulet, väistämään käärmeitä, tutkimaan muurahaisten touhuja, ottamaan suunnan auringosta, lääkitsemään ratamonlehdillä ja tunnistamaan metsän herkkuja ketunleivistä mustikoihin. Samanlaisen, uteliaan ja ymmärtävän suhteen luontoon toivoisin onnistuvani siirtämään myös omille lapsilleni.

Paljon olemmekin ehtineet saaristoreissumme aikana jo opetella. Lapset tietävät, että veden alle jouduttuaan rantakalliot muuttuvat liukkaiksi ja ettei kovin sinileväisessä meressä pidä uida, koska silloin ”meri on vähän kipeä”, kuten esikoinen asian ilmaisi. Itsekin opin uuden kikan sinilevän tunnistamiseksi: Kun levälauttaa kokeilee nostaa kepillä ylöspäin, muut levät jäävät keppiin, mutta sinilevä hajoaa.

Kettu on tullut tervehtimään meitä mökkipihaan ja kahdesti taivaalla on liidellyt myös merikotka – säksättävän tiiralauman takaa-ajamana. Ketunleipiäkin olemme maistelleet, mutta tunnistamista täytyy vielä vähän harjoitella ennen kuin pojat pääsevät itsekseen niitä poimimaan. Herkkusuut kun tuppaavat näkemään ketunleipiö kaikkialla, missä kasvaa pieniä lehdellisiä kasveja.

”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”

Elämä ja kuolema osana luonnon kiertokulkua

Koppakuoriainen on kohdannut loppunsa ja kekomuurahaiset ovat sen löytäneen. Ne ottavat talteen kaiken hyödyllisen, kunnes kuoriaisesta ei ole jäljellä kuin maahan pudonnut, kimalteleva kuoren palanen. Silloin tällöin rantakalliolta saattaa löytyä myös linnun tai pieneläinten kalloja. Ne ylittävät vielä lastemme käsityskyvyn ja saavat siksi jäädä rauhaan.

Kuoleman konkreettisuus opitaan ensimmäisenä yleensä juuri luontoa ihmettelemällä. Muistan, miten mekin lapsuuteni mökkipaikassa ihmettelimme autojen alle jääneitä sammakoita ja seurasimme niiden katoamista muurahaisten matkaan. Pienet hävisivät päivässä, isommissa prosessi saattoi viedä muutamankin päivän. Se oli jännittävää ja surullista samaan aikaan – mutta tärkeä oppitunti elämästä ja luonnon kiertokulusta.

Kuoleman lisäksi onnekas voi päästä todistamaan myös elämän syntymistä. Katselimme Manten kanssa laiturilta meressä uivia pikkukaloja, kun huomioni kiinnittyi kahteen keskenään tanssahtelevaan kalaan. Toinen niistä vaikutti pikkuisen pulskalta. Yhtäkkiä se uikin rantaveden pohjalle ja alkoi kutea. Seuraavaksi mädin luo ui sen tanssipartneri ja kaikesta päätellen hedelmöitti munat maitillaan.

Parin viikon saaristoelämän jälkeen lapsista on tullut näppäriä vesillä ja kalliomaastoissa liikkujia

Eräänä iltana esikoinen istuu miettiväisenä mökin rappusilla ja katselee merelle. ”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”
[Ä: ”Kulta, ei täällä ole valaita.”]
”No milloin me mennään katsomaan niitä sinne, missä niitä on?”
[Ä: ”Sovitaanko vaikka, että jos sä et ole vielä nähnyt valaita, kun täytät 18, vien sinut reisuun niitä katsomaan?”]
”Joo! Minä en malta odottaa!”

Lue myös:

• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Miten puhua lapsille sodasta?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!