Millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin? Tällainen oli opettajan viikko – ja samalla ensimmäinen kokonainen viikkomme kahden työssäkäyvän vanhemman lapsiperheenä neljän kotivuoteni jälkeen.

Maanantai: soiTto päiväkodista

Mies lähtee työmatkalle Vierumäelle ja minä valmistaudun omaan viikkooni. Yhden etäpalaverin ehdin pitää ennen kuin puhelin soi. Päiväkodista soitetaan, että esikoinen on sairastunut.

Tilanne osoittautuu vääräksi hälytykseksi. Pari viikkoa vaivannut laryngiitti on vain edennyt loppuvaiheen kröhäyskään. Esikoinen lähtee kuitenkin varuilta mukaani ja loppupäivän yritän tehdä rästiin jääneitä hommia sen verran kuin lasten kanssa pystyn: Haemme vesinäytteitä Pitkäkoskelta, nimikoin vaatteita lasten katsoessa piirrettyjä ja vastailen wilma-viesteihin heidän nukahdettuaan.

Pitkäkoskella vesinäytteiden noutoretkellä esikoisen kanssa

TiistaI: sooloiLua

Työt alkavat tasan kahdeksalta, ja koska matkaan menee tovi, joudun viemään lapset päiväkotiin jo heti seitsemän jälkeen. Sitten suuntaan töihin, jossa on tiedossa täysi päivä: Alkusyksystä on vielä niin paljon kokouksia ja palaveerattavaa, että puoli kolmelta kotiin lähtiessä en ole pitänyt vielä ainoatakaan taukoa.

Päätän ajaa ensin kotiin ja juoda kupin kahvia ennen kuin haen lapset päiväkodista. Sen hörpättyäni täytyy jo rientää, ettei päivä veny liian pitkäksi.

Loppupäivän rentoilemme lasten kanssa ulkoillen ja jädellä käyden. Lapset nukahtavat onneksi jo yhdeksältä, paljon normaalia aikaisemmin. Sen jälkeen on aika suunnitella ja valmistella seuraavan päivän opetus.

Angramminimiä tulevan päivän oppitunneille

Keskiviikko: arjen luksusta

Puolen tunnin työmatka on luksusta: Kuuntelen äänikirjaa kaikessa rauhassa. Tälle päivälle tiedän valmistelleeni hyvät tunnit. Silloin on aina kiva mennä opettamaan: vesistötutkimuksia, anagrammeja, kertolaskuja, oikeinkirjoitusta, koulurauhan julistus ja kokous.

Neljän aikaan lähden ajamaan kotiin. Mies viestittelee palanneensa reissusta ja lupaa hakea lapset päiväkodista. Jälleen harvinaista luksusta: koko perhe yhdessä kotona koko illan! Iltatoimien alkaessa televisiosta tosin alkaa nuorten MM-lätkämatsi ja mies siirtyy sen ääreen tarkkailemaan vanhojen kasvattiensa suorituksia.

Saanko esitellä: anagrammi-nimeni

Torstai: taidetta, treenejä ja touhotusta

Aamu alkaa, kuten kaikki aamut tällä viikolla. Nappaan koiran ja lapset mukaan ja suuntaamme päiväkodille. Puoli tuntia myöhemmin koira on lenkitetty, lapset viety ja minä istun autossa matkalla töihin.

Vaikka päivä on jälleen vauhdikas (työkaveri nauraa hengästymiselleni, kun sentään vältuntivalvonnasta vielä palaveriin ennen seuraavan tunnin alkua), torstai on viikon lyhin työpäivä. Puoli kolmen aikaan olen jo maauimalan parkkipaikalla. Ehdin uida puoli tuntia ennen kuin on aika suunnata päiväkodille lasten hakuun.

Vielä isoveljen futiskoulussa Mante on tarmoa täynnä

Torstaisin on myös esikoisen jalkapallokoulu. Hän on tykännyt siitä alusta asti, mutta koska edelliset treenit päättyivät kaatumiseen ja vertavuotavaan polveen, lähtö ei tällä kertaa suju kovinkaan helposti. ”En halua mennä sinne! Siellä on liian hurjaa!” esikoinen vastustelee, mutta juoksee jo silmänräpäystä myöhemmin nauraen pallon perässä.

Treenien loppupuolella myös mies pääsee töistä liittymään seuraamme ja lähdemme koko perheen voimin katsomaan Taiteiden yön sirkusesitystä. Iloisena yllätyksenä paikan päällä saa myös ilmaista hattaraa ja popkornia – ja sekös lapsia riemastuttaa!

Taiteiden yö ja ”Sirkus täällä tänään”

Perjantai: kuumErumbaa ja keskusteluja iltasadun äärellä

Jo nukkumaanmennessä Mante tuntuu kuumalta ja yön aikana kuume nousee korkeaksi. Aamuyöllä laadimme miehen kanssa seuraavan päivän suunnitelmaa: Minä lähden aamulla töihin ja vien samalla esikoisen päiväkotiin. Töistä tullessani teemme läpsystä vaihdon ja mies lähtee jäähallille.

Seitsemän tuntia opetusta on tymäkkä päätös työviikolle, mutta tunneilla on hyvä meininki. Pientä pakollista sälätyötä on käsittämättömän paljon, ja koska tiedän että kotiin on todellinen kiire, yritän käyttää jokaisen vapaan minuutin niin tehokkaasti kuin mahdollista.

Viikonloppu saapuu kuumeisissa merkeissä

Kotiin päästessä olen yltä päältä hiessä – mutta niin on Mantekin, jolla on kuumetta vielä Panadolin jälkeenkin reippaasti yli 38 astetta. Ilta menee sylitellessä vuoroin pientä kuumepotilasta, vuoroin päiväkotiviikon väsyttämää esikoista. Laulamme lastenlauluja, rakentelemme duploilla ja katsomme Ryhmä Hauta.

Illalla Manten nukahdettua juttelemme esikoisen kanssa vielä tunnin tämän mieltä painavista asioista: kaveruuden kommervenkeistä ja kuolemasta. Ei mitään kevyitä perjantai-puheenaiheita – mutta sitäkin koskettavampaa ajatustenvaihtoa nelivuotiaan kanssa!

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Vieraspeliviikonloppu – äiti alivoimalla
• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Luonnossa retkeily on meillä koko perheen juttu. Leikimme lasten kanssa metsässä varmaan useammin kuin hiekkalaatikolla. Mutta miten retkeilijöitä kasvatetaan? Vai onko lasten luontorakkaudessa kyse vain sattumankaupasta?

korona osoitti metsien arvon

Kun korona keväällä 2020 vyöryi yli Suomen, sulki paikat ja hiljensi maan, täytyi taaperolle keksiä uutta tekemistä. Esikoinen oli tuolloin melkein kaksivuotias ja energiaapursuvana tyyppinä hän kaipasi touhua ja tohinaa. Yhtäkkiä kavereita ei enää saanutkaan nähdä, tuttuihin retkikohteisiin ei päässyt leikkimään ja viikon kohokohdat, taaperotemppuilu ja vauvauinti, keskeytettiin.

Onneksi oli kevät – kaiken lisäksi vielä lämmin ja aurinkoinen sellainen. Ja onneksi pihamme laidalta avautuvat metsät, jotka suorastaan kutsuvat seikkailuun.

Esikoinen oli toki liikkunut metsissä paljon jo aiemminkin, mutta kantorepussa. Hän kun lähti kävelemään vasta puolitoistavuotiaana. Koronakeväänä aloitimme kuitenkin uuden rutiinin: Teimme päivässä kaksi, välillä kolmekin lenkkiä metsäpoluilla yhdessä ihmetellen.

Ei kulunut montaa viikkoa, kun esikoinen jaksoi jo tallustella polkuja kaksikin kilometriä kerrallaan. Parhaimpina päivinä kävelykilometrejä saattoi kertyä jopa kuusi! Epätasaiset polut ja kallioiset maastot, kiipeily kivillä ja kannoilla kartuttivat ketteryyttä nopeaan tahtiin. Kupsahtelut ja muksahtelut vaihtuivat juoksuaskeliin, ja vaikkei esikoinen osannut vielä edes puhua, pyyhälsi hän pitkin polkuja kuin pieni pupujussi. Koirakin pysyi tyytyväisenä saadessaan samoilla metsiä ristiinrastiin.

Läpi kevään ja kesän me tutkimme lähimetsiin kätkeytyviä juoksuhautoja, ahmimme marjoja, nauroimme käpyjen perässä sinkoilevalle koiralle, teimme eväsretkiä, ihmettelimme oravia ja puunrungon paljaaksi hakkaavaa palokärkeä. Esikoinen antoi isälleen joululahjaksi palan suojeltua metsää – nyt meillä on niitä kaksi – ja aloimme suunnitella yhteistä löytöretkeä sinne.

Jos koronapandemiasta haluaa keksiä hyviä puolia, yksi niistä on se, että metsistä tuli yhteinen leikkikenttämme – koko perheen harrastus.

Puunrungoilla on kiva kiipeillä

Miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Ilman koronaakin olisimme toki kasvattaneet lapsistamme retkeilijöitä. Luonnossa liikkuminen kun on ollut iso osa elämää sekä ulkosaaristoelämään tottuneelle miehelleni että minulle, metsien ja meren äärellä kasvaneena. Retkeilijäksi kasvaminen ei kuitenkaan vaadi vanhemmilta erävalmiuksia. Luontoa voi lähteä ihmettelemään ja opettelemaan myös yhdessä!

Luontorakkaus ei vaadi kehittyäkseen sen kummempia vippaskonsteja. Yleensä lapset tykkäävät siitä, mikä heille on tuttua ja totuttua. Kun öttiäisiä on ihmetellyt yhdessä aikuisten kanssa pienestä pitäen, ei itikoita kavahda niin herkästi isompanakaan. Ja kun retkeilyn ja luonnossa selviytymisen perustaitoja harjoittelee muun olemisen ohessa jo lapsena, tietää myöhemminkin pärjäävänsä luonnon armoilla. Vaikka teini-iän kuohut ja villin maailman kutsu saisivatkin lapset hetkellisesti kaikkoamaan kesämökeiltä ja yhteisiltä metsäretkiltä, uskon lapsena alkunsa saaneen luontokipinän kuitenkin säilyvän.

Muutama kikka toki auttaa nuorison houkuttelemisessa luonnon ääreen. Niistä on apua myös silloin, kun väsymys iskee kesken retken tai tapahtuu jotakin odottamatonta. (Meillä tyypillisin yllätys on se, että joku molskahtaa ojaan…)

• Hyvät eväät (Lyhyemmällekin lenkille kannattaa varata mukaan edes pieni välipala. Eväshetki on lapsista yleensä retken kruunu, eikä kukaan aikuisistakaan ole koskaan retkikaffeihin sylkenyt. Vettä on tärkeä olla keliin nähden riittävästi.)
• Pari leikkiä takataskussa (Retkeen tulee uutta ryhtiä heti, kun siitä tekee leikin. Ota mukaan suurennuslasi, bongailkaa peikkojen ja keijujen pesiä, heitelkää puunrunkoja kävyillä, popsikaa mustikoita tai heittäytykää vaikka ”Maahan ei saa koskea” -leikin pyörteisiin.)
• Jännittävä retkikohde (Metsät kätkevät sisäänsä jännittäviä juttuja, kuten vanhoja juoksuhautoja, kiviröykkiöitä ja lapsenmentäviä puunkoloja. Niiden luo pääseminen saattaa motivoida pikkujalkojakin jaksamaan.)
• Vaihtosukat pidemmille retkille (Vaikka varustus olisi kohdallaan, sukat ovat usein ne, jotka tavalla tai toisella kastuvat. Kun märät sukat saa vaihtaa kuiviin, mielikin paranee.  Pro-retkeilijät ottavat retkille mukaan myös pikkupusseja, jotka voi sujauttaa jalkoihin, jos kengätkin ovat kastuneet.)
• Avoin mieli myös itselle (Retkillä sattuu ja tapahtuu, mutta kaikesta selvitään. Kun lapsi huomaa, ettei aikuinen stressaa pikkuasioista, säilyy tekemisen meininki ja iloinen tunnelma paremmin myös jälkikasvulla.)

HUOM. Lähimetsässä leikkiessä pärjää pelkällä viimeisellä!

”Oja!” Mante henkäisi. ”Ei se ole oja”, esikoinen korjasi. Se on mörön luola.”

Metsistä löytyy kaikenlaista jännittävää, esimerkiksi vanhoja linnoituksia

Metsä ruokkii mielikuvitusta

Vielä viimeisinä päivinä ennen vauvan syntymää könysimme esikoisen ja valtavan mahani kanssa metsissä kesän viimeisiä mustikoita maistellen. Vauvan synnyttyä poluille pääseminen oli alkuun hankalampaa, mutta onneksi esikoisen päiväkoti teki metsäretkiä viikoittain. Kun Mante-vauva hieman kasvoi, nappasimme hänet kantoreppuun ja metsä oli jälleen meidän. Seuraavana kesänä alle vuoden ikäisenä kävelemään lähtenyt Mante jo tepsuttelikin itse metsäteitä.

Nykyään poluilla kirmaa kaksi veljestä. Tai sitten he hyppelevät kivillä ja kannoilla, kiipeilevät kaatuneilla puunrungoilla tai laskevat aluksia metsässä virtaaviin puroihin. Välillä retkillämme löytyy aika hurjiakin juttuja: leijonan jälkiä, karhunpesiä ja mörön luolia – ainakin jos lapsilta kysytään. Välillä meidät aikuisetkin päästetään mukaan sadun maailmaan.

”Katso äiti”, esikoinen sanoi johdatettuaan minut metsässä kaatuneen puunrungon luo. ”Se on juna. Päiväkodin höyryjuna. Tule kyytiin.”

Ja niin me matkasimme höyryjunalla halki lähimetsien, kunnes alkoi hämärtää ja oli aika palata kotiin.

Retken kruunaa evästauko!

Lue myös:

• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Vuosaarenhuippu – retkivinkki seikkailunnälkäisille lapsiperheille
• Koronan keskellä syntyneet

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!