Tiira kaartelee meren yllä hetken ennen nopeaa syöksyään. Kuuluu pärskähdys, kun se rikkoo veden pinnan ja lennähtää jo seuraavassa hetkessä ylöspäin kala suussaan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?!” esikoinen parkaisee. ”Sehän on ällöttävää!” 

Näytös tarjoaa kimmokkeen juttutuokiolle: Yhdessä pohdimme, mistä ruoka kauppoihin tulee ja mitä villinä luonnossa elävät eläimet syövät. ”Kyllä minä silti menisin mieluummin kauppaan, jos olisin lintu”, esikoinen toteaa keskustelun päätteeksi. Vielä tänä kesänä en siis taida saada hänestä onkiseuraa…

LAsten kanssa luontoa oppimassa

Saaristossa luonto on lähellä. Se elää ja hengittää joka puolella ympärillä. Niin on toki kaupungissakin – elämmehän metsän reunassa – mutta muutamia ohi lipuvia veneitä lukuunottamatta täällä ei juuri ole häiriötekijöitä viemässä huomiota luonnon näkemiseltä ja kokemiselta. Siksi saaristo on loistava paikka oppia luonnolta ja luonnosta.

Isoisäni oli lapsuuteni tärkein luonto-opas. Hän opetti meidät lapsenlapset vuolemaan makkaratikut, veistämään pajupillit, tekemään turvalliset retkitulet, väistämään käärmeitä, tutkimaan muurahaisten touhuja, ottamaan suunnan auringosta, lääkitsemään ratamonlehdillä ja tunnistamaan metsän herkkuja ketunleivistä mustikoihin. Samanlaisen, uteliaan ja ymmärtävän suhteen luontoon toivoisin onnistuvani siirtämään myös omille lapsilleni.

Paljon olemmekin ehtineet saaristoreissumme aikana jo opetella. Lapset tietävät, että veden alle jouduttuaan rantakalliot muuttuvat liukkaiksi ja ettei kovin sinileväisessä meressä pidä uida, koska silloin ”meri on vähän kipeä”, kuten esikoinen asian ilmaisi. Itsekin opin uuden kikan sinilevän tunnistamiseksi: Kun levälauttaa kokeilee nostaa kepillä ylöspäin, muut levät jäävät keppiin, mutta sinilevä hajoaa.

Kettu on tullut tervehtimään meitä mökkipihaan ja kahdesti taivaalla on liidellyt myös merikotka – säksättävän tiiralauman takaa-ajamana. Ketunleipiäkin olemme maistelleet, mutta tunnistamista täytyy vielä vähän harjoitella ennen kuin pojat pääsevät itsekseen niitä poimimaan. Herkkusuut kun tuppaavat näkemään ketunleipiö kaikkialla, missä kasvaa pieniä lehdellisiä kasveja.

”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”

Elämä ja kuolema osana luonnon kiertokulkua

Koppakuoriainen on kohdannut loppunsa ja kekomuurahaiset ovat sen löytäneen. Ne ottavat talteen kaiken hyödyllisen, kunnes kuoriaisesta ei ole jäljellä kuin maahan pudonnut, kimalteleva kuoren palanen. Silloin tällöin rantakalliolta saattaa löytyä myös linnun tai pieneläinten kalloja. Ne ylittävät vielä lastemme käsityskyvyn ja saavat siksi jäädä rauhaan.

Kuoleman konkreettisuus opitaan ensimmäisenä yleensä juuri luontoa ihmettelemällä. Muistan, miten mekin lapsuuteni mökkipaikassa ihmettelimme autojen alle jääneitä sammakoita ja seurasimme niiden katoamista muurahaisten matkaan. Pienet hävisivät päivässä, isommissa prosessi saattoi viedä muutamankin päivän. Se oli jännittävää ja surullista samaan aikaan – mutta tärkeä oppitunti elämästä ja luonnon kiertokulusta.

Kuoleman lisäksi onnekas voi päästä todistamaan myös elämän syntymistä. Katselimme Manten kanssa laiturilta meressä uivia pikkukaloja, kun huomioni kiinnittyi kahteen keskenään tanssahtelevaan kalaan. Toinen niistä vaikutti pikkuisen pulskalta. Yhtäkkiä se uikin rantaveden pohjalle ja alkoi kutea. Seuraavaksi mädin luo ui sen tanssipartneri ja kaikesta päätellen hedelmöitti munat maitillaan.

Parin viikon saaristoelämän jälkeen lapsista on tullut näppäriä vesillä ja kalliomaastoissa liikkujia

Eräänä iltana esikoinen istuu miettiväisenä mökin rappusilla ja katselee merelle. ”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”
[Ä: ”Kulta, ei täällä ole valaita.”]
”No milloin me mennään katsomaan niitä sinne, missä niitä on?”
[Ä: ”Sovitaanko vaikka, että jos sä et ole vielä nähnyt valaita, kun täytät 18, vien sinut reisuun niitä katsomaan?”]
”Joo! Minä en malta odottaa!”

Lue myös:

• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Miten puhua lapsille sodasta?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Esikoisen (3,5v)  sukset olivat kuivumassa eteisen lattialla ja siitä Mante (1v 3kk) ne löysi. Hän asetti jalkansa kenkien uomiin, niin kuin oli nähnyt isoveljen tekevän, ja lähti työntämään suksia vuorotellen eteenpäin eteisen kaakelilattialla. Siitä tiesimme, että paluu ladulle tehtäisiin tänä talvena koko perheen voimin.

Paluu ladulle vaatii valmisteluja

Kun Helsingin lumitilanne alkoi näyttää siltä, että pian päästäisiin hiihtämään, kaivoimme esiin vuosi sitten esikoiselle hankitut sukset. Mitaltaan ne olivat vielä sopivat, mutta kengät eivät enää mahtuneet kunnolla siteisiin. Testihiihto paljastikin, etteivät sukset enää pysyneet kunnolla jaloissa (ja se on muuten hyvä keino saada lapsi vihaamaan hiihtoa), joten illalla sukselsin Tori-sivustolle etsimään uusia välineitä. Sopivat sukset ja sauvat löytyivätkin nopeasti ja siteisiin sopivat monot löytyivät serkun pieneksi käyneiden välineiden varastosta.

Olimme ajatelleet, ettei Mante vielä tänä talvena hiihtäisi, mutta kun taapero itse osoitti mielenkiintoa lajiin ja vanhat suksetkin sattuivat vapautumaan, päätimme antaa Mantenkin kokeilla. Niinpä lähdimme joululoman päätteeksi ladulle koko perhe.

Olimme ajatelleet, ettei Mante vielä tänä talvena hiihtäisi, mutta taapero päätti toisin.

ladulle kahden lapsen kanssa

Viime talvena kirjoitin blogissa siitä, miten aloimme harjoitella hiihtämistä esikoisen kanssa ja millasten leikkien avulla treenasimme latutaitoja alkuun päästyämme. Niin kuin luistelussakin, myös monet hiihtämiseen liittyvät taidot olivat unohtuneet esikoiselta kesän aikana. Niinpä aloitimme harjoittelun hänen kanssaan taas ilman sauvoja. Mante on tyyppinä hyvin erilainen kuin isoveljensä. Hän on nopea kehollinen oppija, joka seuraa hetken isoveljensä menoa, yrittää tehdä itse perässä pari kertaa tunnustellen ja yleensä jo sen jälkeen onnistuu. Lisäksi hän on vielä sen verran pieni, että hiihtämisen harjoittelua ei voinut tehdä samalla tavalla sanallisesti ohjeisten kuin esikoisen kanssa – mutta siihenkin keksimme keinot!

Valitsimme harjoittelupaikaksi lyhyen latusuoran, jossa latuja kulki monta rinnastusten, jotta pojat saivat harjoitella sekä vierekkäin että lähellä toisiaan. Latua oli näppärä sahata edestakaisin ilman, että oli kenenkään tiellä. Näkökentässä siintävä hodarikoju tarjosi myös motivaatiota, sillä sovimme, että hiihdon jälkeen kävisimme syömässä siellä välipalaa ja juomassa kuumat mehut. Eväillä kun on yllättävän suuri merkitys!

vinkkejä hiihtämiseen lasten kanssa

Jakaannuimme lasten kanssa pareiksi niin, että mieheni treenasi esikoisen kanssa ja minä Manten. Ensin puimme molemmille sukset, annoimme sauvat käsiin ja autoimme ladulle seisomaan ja hakemaan tuntumaa. Veljeksistä oli erityisen hauskaa tököttää yhdessä ladulla. He nauroivat ja virnistelivät toisilleen.

Kun esikoinen lähti suksillaan liikkeelle, Mantekin terästäytyi ja ryhtyi matkimaan. Pystyssä pysyminen ladulla ei vaan ollut yhtään niin helppoa kuin eteisen lattialla. Kun lapset olivat hetken itsekseen koheltaneet ja ihmetelleet (toki niin, että olimme koko ajan vieressä auttamassa), otimme sauvat pois.

Koska Mante on hyvä oppimaan kehollaan, päätin mennä seisomaan taaperon taakse hänen suksiensa päälle ja alkaa työntää niitä vuorotellen eteenpäin. Näin Mante sai tuntuman siitä, miltä suksilla liikkuminen ladulla tuntui. Alkuun hän nojasi selällään jalkoihini, mutta hetken päästä estin nojaamisen ottamalla Mantea hellästi haalarista kiinni, jotta hänen täytyi hakea painopistettä ja pitää itse itseään tasapainossa. Vähän ajan päästä tulin pois suksilta ja siirryin Manten viereen tukemaan häntä hellällä otteella haalarin selkämyksestä samalla, kun taapero hiihti itse eteenpäin. Lopulta irrotin otteeni kokonaan. Eniten Mantea motivoi hiihtämisessä edellä painelevan isoveljen näkeminen. Se taitaa olla varsin yleistä nuoremmilla sisaruksilla.

Esikoinen teki isänsä kanssa viime talvelta tuttuja harjoituksia: liukumista sauvasta kiinnipitäen, hiihtämistä ilman sauvoja ja tasatyöntöä. Uusina harjoituksina he kokeilivat muun muassa yhden jalan liukua. Siinä toisesta jalasta otetaan suksi pois ja suksettomalla jalalla poljetaan maasta vauhtia (kuin potkulautaillessa). Tosella jalalla puolestaan liu’utaan mahdollisimman pitkiä liukuja. Hetken päästä suksi vaihdetaan toiseen jalkaan. Toisessa uudessa harjoituksessa esikoinen puolestaan spurttasi lyhyen matkan maaliviivalle. Näin hän tuli ponnistaneeksi jaloillaan kuin huomaamattaan, niin kuin oli edellisessä harjoituksessa treenannut.

Nyt oli aika hankkia esikoiselle sukset kunnon siteillä! Sopiva setti löytyi Torista, monot saimme serkuilta.

Lue myös:

• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Muokkaa