Eikä yksikään pelastunut – Agatha Christien klassikkomurhamysteeri Helsingin Kaupunginteatterissa
0Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Kaupunginteatteri
Miltä kuulostaisi loma saarella, kymmenenhenkisessä seurueessa, upeissa puitteissa? Lähtökohtaisesti tietenkin hyvältä! Mutta kun illan isäntäpari ei saavukaan paikalle, vieraita alkaa kuolla vanhan lastenlorun mukaisesti, eikä saarelta ole poispääsyä, olen suorastaan helpottunut, että saan seurata tarinaa pehmeältä penkiltä katsomon puolelta.
On kenties nurinkurista väittää viettäneensä rentouttavaa teatteri-iltaa, kun sitä on viettänyt murhamysteeriä katsellen. Näin kuitenkin pääsi käymään. Meille nimittäin tarjoutui puolisoni kanssa tilaisuus yhteiseen aikaan hyvän ruoan ja teatterin merkeissä. Illan näytelmä oli Agatha Christien klassikkotarina Eikä yksikään pelastunut Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Tarina oli meille molemmille ennestään tuttu – olihan teos luetutettu aikanaan (ällistyttävän kauan aikaa sitten) yläasteella. Vaan kuinka ollakaan, kumpikaan meistä ei muistanut loppuratkaisua. Ja sekös teki kaikesta vielä hauskempaa!
Helsingin Kaupunginteatteri – Eikä yksikään pelastunut – Kuvassa Kaisa Torkkel, Pertti Koivula, Mikko Virtanen, Jari Pehkonen, Jesse Gyllenbögel, Anna Ackermann, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Arttu Kapulainen, Heidi Herala – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Christien Klassikko kestää aikaa
”Kävi kymmenen pientä sotilaspoikaa yhdessä pöytähän, vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.”
Vaikka olen vuosien saatossa lukenut Christien dekkareista yhden jos toisenkin, on Eikä yksikään pelastunut yhä suosikkini. Se on klassinen, taidolla punottu murhamysteeri, ja vaikka sen hahmoissa on syvyyttä ovat ne samaan aikaan riittävän karikatyyrisiä, ettei tarina ala nykymaailman melskeessäkään ahdistaa.
Christie kirjoitti murhamysteeristään aikanaan myös erillisen näytelmäversion, jonka loppuratkaisu poikkeaa alkuperäisestä, koska hän ajatteli tarinan olevan turhan synkkä näyttämölle. Helsingin Kaupunginteatterin versiossa ohjaaja Sakari Hokkanen on kuitenkin kunnioittanut teoksen alkuperäistä tarinaa.
Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kymmenen vierasta, kymmenen syytettyä
Alussa on saari, jonne pieni vene kuljettaa vieraita vähän kerrallaan. Lopulta saarella sijaitsevaan komeapuitteiseen taloon on saapunut kymmenhenkinen joukko. Juhlat ehtivät hädin tuskin alkaa, kun käy ilmi, että kaikkia töihin tai vieraiksi paikalle kutsuttuja yhdistää syytös: Heitä syytetään teoista, joista heitä ei olla koskaan kuitenkaan tuomittu. Gramofonin kajauttamat syytökset, lipaston reunalla komeilevat sotilaspatsaat ja seinään kiinnitetty pahaenteinen runo antavat aavistuksen tulevasta.
Rooleissa nähdään rinnakkain vuosikymmenten kokemuksen omaavia näyttelijöitä ja tuoreita kasvoja. Lavalta mieleen jäävät toisistaan sähköistyvät, huumaavan valovoimainen Anna Ackerman sekä ilmeikäs ja vivahteikkaasti näyttelevä Mikko Virtanen. Myös Jari Pehkosen näyttelemä, odotuksen painon alla yhä hitaammaksi ja poissaolevammaksi muuttuva kenraali Mackenzie, vangitsee katseen. Kenraalin hitaudelle vastapainoa tuo muun muassa nopeiden autojen sekä hurjastelun ja rehvastelun ystävä Anthony Marston. Roolissa nähdään tuore kasvo, Jesse Gyllenbögel (Teak), ilahduttavan erilaisessa roolissa kuin koskaan aiemmin.
Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen
Ovien takana tapahtuu
Koska Eikä yksikään pelastunut on suljetun tilan näytelmä, on perusteltua, että lavastukseksi on valikoitu yksi huone: suuri sali. Paljon tapahtuu kuitenkin myös sinne tänne sijoitettujen ovien takana. Niiden kätkemistä tapahtumista saadaan tietää hahmojen kerronnan ja kuvailun ansiosta – vaan kuka mahtaa puhua totta, kuka valehdella?
Katariina Kirjavaisen suunnitteleman lavastuksen kiinnostavin elementti on lavan takaosan ikkunaseinä ja sen taakse jäävä tila. Siellä on maailma, joka yhtäkkiä on kaikonnut saavuttamattomiin. Siellä on muu saari, joka on henkii vuoroin uhkaa, vuoroin toivoa. Ja aina silloin tällöin ikkunoiden kautta voi nähdä vilaukselta muutakin muutakin: tulijoita, poispyrkijöitä, tuolilla nuokkujia. Riipivän kaunis on myös viimeinen näyttämökuva ennen valojen sammumista…
Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen
Eikä yksikään pelastunut – vai pelastuiko?
Helsingin Kaupunginteatterin Eikä yksikään pelastunut toimi hahmojen runsaasta määrästä ja tarinan monista, välillä nopeistakin käänteistä huolimatta hyvin. Kiitos kehnon muistini, pääsin myös arvailemaan syyllistä, mikä toi katseluelämykseen oman hauskuutensa.
Minulle teatterin pehmeä penkki tarjosi paitsi hetkellisen irtautumisen arjesta, myös mahdollisuuden ihailla taiteentekijöiden taitavuutta. Kun jokin näyttää helpolta ja soljuu vaivattomasti eteenpäin, on sen taustalla aina työtä, taituruutta – ja todennäköisesti myös ripaus taikaa!
Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen
Lue myös:
- 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
- Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
- Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
- Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Lasten kanssa teatterissa: ”Tatu ja Patu Helsingissä”
Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Kaupunginteatteri
Vuosi sitten vein esikoisen ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan näytelmää. Se oli heti hänen juttunsa: Jo seuraavana aamuna hän alkoi toivoa uutta näytelmäretkeä. Kuluneen vuoden aikana olenkin yrittänyt käydä säännöllisesti lasten kanssa teatterissa. Kun Helsingin Kaupunginteatterissa alkoi pyöriä ”Tatu ja Patu Helsingissä” -musiikkinäytelmä, ajattelin esikoisen tykkäävän siitä, mutten ollut varma, jaksaisiko 4-vuotias katsoa yli kaksituntista näytelmää. Päätin kokeilla.
Hermoilua ennen esitystä
”Siinä on varmaan juna! Tai ratikka! Lipuntarkastaja. Päiväkoti.”
Koko matkan teatterille nelivuotiaani pohti, mitä kaikkea mahtaa teatterin lavalla nähdä. Edellisen illan nukkumaanmeno oli venähtänyt, koska tuleva retki jännitti, ja aamunkin aikana esikoinen oli moneen kertaan varmistellut, olemmehan varmasti aikataulussa, ettemme myöhästy.
Minuakin hieman hermostutti. Olimme käyneet katsomassa enintään tunnin mittaisia näytelmiä, mutta tällä kertaa pituus olisi väliajasta huolimatta yli tuplasti pidempi. Olin pakannut laukuntäydeltä viihdytysrusinoita ja muuta tilpehööriä, jolla saisin jälkikasvun viihtymään vielä toisenkin puoliajan, jos paikallaan istuminen alkaisi tehdä tiukkaa.
Teatterilla seuraamme lyöttäytyi vielä toinen nelivuotias, nimittäin kummipoikani, äitinsä kanssa. Raati oli valmis ja kun pikkukriitikot oli istutettu korokkeilleen katsomon hämärään, oli aika lysähtää itsekin penkkiin ja nauttia tulevasta.
Nelivuotiaiden raati valmiina esityksen alkuun
Tatun ja Patun tyylille uskollinen show
Aika nopeasti selvisi, että olin hermoillut turhaan. Esikoinen nauraa käkätti vieressäni katse nauliutuneena lavan tapahtumiin. (Esikoisen huomautus: ”Äiti, en minä käkättänyt, nauroin ihan tavallisesti!”)
Esitys oli rakennettu ihastuttavan uskollisesti Tatu ja Patu -kirjojen tyylille. Hahmot olivat esikuviensa näköisiä ja sivuilta tuttu sekamelska oli onnistuttu loihtimaan myös näyttämölle: Joukkokohtauksissa joku erottui aina massasta tekemällä poikkeuksen – polkemalla kaupunkipyörien seassa kolmipyörää tai vähintäänkin pyöräilemällä selkä menosuuntaan – ja aikuisyleisölle oli piilotettu lavalle omat vitsit. Nimikkosankareiden säheltäessä etunäyttämöllä, katse harhautui taustan mainosmeren Höpö-lööppeihin ja Sauna wars -trailereihin.
Parituntinen näytelmä oli sellainen tanssin, laulun ja sanallisen leikin ilotulitus, ettei kukaan varmasti päässyt kyllästymään. Valopuvuissa tanssivien liikennevalojen liikettä unohtui tuijottamaan kuin transsissa, ja istumalihasten puutumista ehkäistiin tanssittamalla myös yleisöä. Ennen kuin huomasimmekaan, olikin jo väliaika.
Ensimmäinen mielipidemittaus tehtiin heti väliajalla kahvipöydässä
Väliarvio väliaikakahveilla
Teetin ensimmäisen mielipidemittauksen heti väliajalla kahvipöydässä: Mitä pikkuväki esityksestä tuumi? Mikä oli ollut parasta ensimmäisellä puoliajalla?
”Jori-serkku.”
”Se kun se lähti lentoon.”
”Ja ne liikennevalot. Ja ratikat.”
”Jori nosti ratikan yhdellä kädellä ilmaan. Hihi.”
”Ja mä tykkäsin niistä tanssivista liikennevaloista. Valot vaihtui Tatun ja Patun värisiksi. Ja siellä liikennevalojen sisällä oli mies, joka soitti niitä liikennevalojen ääniä.”
Pillimehut tyhjenivät ja kun kolmas väliaikasoitto helähti, siirryimme odottavaisin mielin takaisin saliin. En muistanut enää edes hermoilla, mahtaisiko esikoinen jaksaa vielä toisen puoliajan.
Tatu ja Patu -näytelmässä parasta oli lasten mielestä kaikki – ja väliaikakahvit!
Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit!
Toinen puoliaika hujahti yhtä tyylikkäästi kuin ensimmäinenkin ja näytelmää puitiin vielä kotimatkalla.
”Miten ne mahtuivat niihin Snadin koteihin? Eihän siellä ollut edes sänkyjä! Ja osa ihmisistä joutui asumaan kerrostaloissa, jotka olivat pelkkiä kuvia. Miten niihin pääsee sisään?” nelivuotias pohti huolestuneena lavastusta.
Näytelmä sai kuitenkin pikkumieheltä täydet pisteet: Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit! ”Mentäisiinkö vaikka huomenna uudestaan?”
Vielä nukkumaan mennessä esikoisen kasvoille levisi tietäväinen virne: ”Tiesitkö äiti, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, mutta ennen se oli Suomen jalkakaupunki. Ja PEPPUkaupunki!” Niinpä niin, Tatulta ja Patulta voi oppia kaikenlaista…
Lue myös:
- Miksi lapsille kannattaa laulaa?
- Ykskymmentä ja kymmenentoista – miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?
- Käsinukeista apua lastenkasvatukseen – vinkkejä vanhemmille
- Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!