Esikoinen hytisee laiturilla. Tekisi mieli uimaan, mutta veden kylmyys jännittää. Lopulta hän luovuttaa, mutta hetken päästä iskee kiukku: Olisi sittenkin ollut kiva mennä uimaan. Mantea puolestaan kiukuttaa yleisurheilukentällä. Mökkikunnan leikkimielisiä yleisurheilukilpailuja on odotettu jo monta päivää, mutta juuri ennen kisoja alkaakin jännittää – ja se ei tunnu kivalta. Mikä neuvoksi, kun lasta jännittää?

Tunteiden Vuoristorataa

Meillä on keskusteltu tänä kesänä paljon jännittämisestä, koska lapset ovat itse halunneet ottaa aiheen puheeksi. Ensimmäisen kimmokkeen juttutuokioille antoi Särkänniemen reissumme: Lapset huomasivat, että joihinkin laitteisiin meno jännitti, vaikka niihin olisi kovasti tehnyt mieli. Päivän aikana käytiinkin monta mielensisäistä kamppailua siitä, mennäkö vai eikö mennä.

Juttelimme siitä, että on olemassa hyvää jännitystä, joka kuuluu elämään ja jota jokainen kokee aina silloin tällöin esimerkiksi uusien asioiden äärellä. Lapset kuuntelivat kiinnostuneina, kun paljastimme itsekin jännittävämme ja kerroimme tilanteista, joissa meitä jännittää.

Lopulta Mante päätti uskaltautua Vauhtimatoon ja hihitteli kyydissä jännityksen kangistamana kainalossani. ”Missä kohdissa sinua jännitti?” Mante kyseli vuoristorata-ajelun jälkeen. ”Miltä jännittäminen sinusta tuntui?” Itsensä voittamisen riemastuttamana Vauhtimatoon mentiin pian uudemmankin kerran.

Kylmää kylpyä

Aiempina kesinä lapsemme eivät ole olleet kovin innokkaita uimareita. Uimahallissa käymme kyllä säännöllisesti, mutta sekä järvi- että merivesi on ollut heidän makuunsa liian kylmää.

Tänä kesänä jokin muuttui. Meillä on mieheni kanssa mökeillä ollessamme tapana aloittaa aamut aina aamu-uinnilla. Katseltuamme uintejamme pari viikkoa, lapset yllättäen ilmoittivat tulevansa mukaan. Ensimmäisillä kerroilla uiminen tarkoitti lähinnä jalkojen kastelua, kunnes erään kerran molemmat uskaltautuivat laiturilta (kovan huudon saattelemina) kokonaan veteen. Onnistumista seurasi niin suuri riemu, että kastautuminen piti toistaa moneen kertaan.

Mutta sitten tulivat sateet ja keli kylmeni – ja yllätyksekseen esikoinen huomasi, ettei uskaltanutkaan enää tulla veteen. Hän muisti ilon ja onnistumisen tunteen, joka aiempia kertoja oli seurannut, mutta sekään ei auttanut uskaltamaan. Kerta toisensa jälkeen hän tuli laiturille, kastoi varpaansa ja juoksi pois. Myöhemmin seurasi paha mieli ja kiukustuminen uinnin väliin jäämisestä, varsinkin kun pikkuveli oli uskaltanut mennä uimaan.

Lopulta keksimme yhdessä kikan, jolla jännitys taltutettiin. Ehdotin esikoiselle, että kaataisin järvivettä kuupalla hänen selkäänsä jo saunalla ennen uimaanmenoa. Näin hän olisi jo veteen mennessään valmiiksi järvenlämpöisen veden kastelema. Esikoisen toiveesta isä vielä kantoi hänet sylissään laiturilta rappusia pitkin veteen, jolloin esikoisen ei itse tarvinnut ottaa askelia. Huuto vaihtui sylissä nauruksi, kun esikoinen tajusi olevansa kaulaa myöten järvessä. Ja hetken päästä hän oli uimassa jo uudemman kerran.

Ramppikuumetta ja kisajännitystä

Olemme joka kesä käyneet mökkikuntamme yleisurheiluseuran järjestämissä leikkimielisissä kisoissa, joissa lapset pääsevät kokeilemaan paria yleisurheilulajia kerrallaan. Suoritusten päätteeksi kaikki osallistujat palkitaan jäätelöillä.

Lapset puhuivat tulevista ”jätskikisoista” jo useampana päivänä ennen h-hetkeä, mutta kisapäivän koittaessa Mante ilmoitti, ettei haluakaan lähteä. ”Tyhmät kisat!” hän manasi. ”Minä en tule!” Pidimme miehen kanssa lyhyen neuvonpidon siitä, miten asia ratkaistaan ja lopulta päätimme, että kisoihin mennään, niin kuin on suunniteltu. ”Jännittääkö sinua?” kysyin Mantelta. ”Joo”, kuului hentoinen vastaus.

Yleisurheilukentällä panimme leikiksi. Teimme Manten kanssa akrobatiatemppuja, kokeilimme kentälle tuotuja turbokeihäitä ja katselimme muiden lasten menoa (sekä kentän ympärille parkkeerattuja työkoneita). Kun esikoinen halusi juosta meidän aikuisten kanssa kentällä kilpaa, Mantekin intoutui mukaan. Ja totta kai lapset olivat nopeampia! Mantea jo nauratti koko touhu.

Siirryimme vaivihkaa katsomaan muiden ikäluokkien juoksustartteja: Joltain lähti kenkä, toinen juoksi isoveljen kanssa, kolmas unohtui katselemaan muurahaisia. Mante jo vähän kiinnostui lähtökäskyistä: ”Paikollenne, valmiit, *puff*”. Samassa Manten ikäryhmä kuulutettiinkin pituushyppypaikalle ja kuin ohimennen kysyin Mantelta, haluaisiko hän kokeilla hiekalle hyppäämistä.

En tiedä, tajusiko Mante edes kisaavansa. Kiltisti hän odotti jonossa vuoroaan ja kun tuttu nimi sanottiin, hän säntäsi ilosta hihkuen kohti ponnistusviivaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin vierellä ja kerroin, milloin kuuluu hypätä. Sitten Mante jo osasikin homman itsekseen.

Hyppyjen jälkeen olikin luontevaa siirtyä katsomaan ensin isoveljen juoksua ja asettua sitten itse lähtöviivalle. Minä olin lähtöpaikalla henkisenä tukena, mies ja esikoinen maaliviivan takana odottamassa. ”Kun kuuluu ’puff’, juokset antamaan isulle halin ja sitten mennään hakemaan jäätelöt”, ohjeistin. Sitten Mante jo olikin menossa.

Jäätelöitä syödessään kumpikaan lapsista ei pysynyt aloillaan. Molemmat kieppuivat, hyppelivät ja nauroivat adrenaliinihuuruissaan: ”Tämä oli niiiiiiin kivaa! Milloin tullaan uudestaan?” Pikkukisaajien onni oli yhtä lailla itsensä voittamisen kuin kisahuuman synnyttämää. Jännitys oli selätetty!

Heitä katsellessani mietin, että juuri tämän haluan lapsilleni rohkeudesta opettaa: Rohkea ei ole se, joka ei jännitä vaan se, joka myöntää jännittävänsä ja uskaltaa siitä huolimatta.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!