Tiira kaartelee meren yllä hetken ennen nopeaa syöksyään. Kuuluu pärskähdys, kun se rikkoo veden pinnan ja lennähtää jo seuraavassa hetkessä ylöspäin kala suussaan. ”Äiti, miksi tuo lintu syö kaloja suoraan merestä?!” esikoinen parkaisee. ”Sehän on ällöttävää!” 

Näytös tarjoaa kimmokkeen juttutuokiolle: Yhdessä pohdimme, mistä ruoka kauppoihin tulee ja mitä villinä luonnossa elävät eläimet syövät. ”Kyllä minä silti menisin mieluummin kauppaan, jos olisin lintu”, esikoinen toteaa keskustelun päätteeksi. Vielä tänä kesänä en siis taida saada hänestä onkiseuraa…

LAsten kanssa luontoa oppimassa

Saaristossa luonto on lähellä. Se elää ja hengittää joka puolella ympärillä. Niin on toki kaupungissakin – elämmehän metsän reunassa – mutta muutamia ohi lipuvia veneitä lukuunottamatta täällä ei juuri ole häiriötekijöitä viemässä huomiota luonnon näkemiseltä ja kokemiselta. Siksi saaristo on loistava paikka oppia luonnolta ja luonnosta.

Isoisäni oli lapsuuteni tärkein luonto-opas. Hän opetti meidät lapsenlapset vuolemaan makkaratikut, veistämään pajupillit, tekemään turvalliset retkitulet, väistämään käärmeitä, tutkimaan muurahaisten touhuja, ottamaan suunnan auringosta, lääkitsemään ratamonlehdillä ja tunnistamaan metsän herkkuja ketunleivistä mustikoihin. Samanlaisen, uteliaan ja ymmärtävän suhteen luontoon toivoisin onnistuvani siirtämään myös omille lapsilleni.

Paljon olemmekin ehtineet saaristoreissumme aikana jo opetella. Lapset tietävät, että veden alle jouduttuaan rantakalliot muuttuvat liukkaiksi ja ettei kovin sinileväisessä meressä pidä uida, koska silloin ”meri on vähän kipeä”, kuten esikoinen asian ilmaisi. Itsekin opin uuden kikan sinilevän tunnistamiseksi: Kun levälauttaa kokeilee nostaa kepillä ylöspäin, muut levät jäävät keppiin, mutta sinilevä hajoaa.

Kettu on tullut tervehtimään meitä mökkipihaan ja kahdesti taivaalla on liidellyt myös merikotka – säksättävän tiiralauman takaa-ajamana. Ketunleipiäkin olemme maistelleet, mutta tunnistamista täytyy vielä vähän harjoitella ennen kuin pojat pääsevät itsekseen niitä poimimaan. Herkkusuut kun tuppaavat näkemään ketunleipiö kaikkialla, missä kasvaa pieniä lehdellisiä kasveja.

”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”

Elämä ja kuolema osana luonnon kiertokulkua

Koppakuoriainen on kohdannut loppunsa ja kekomuurahaiset ovat sen löytäneen. Ne ottavat talteen kaiken hyödyllisen, kunnes kuoriaisesta ei ole jäljellä kuin maahan pudonnut, kimalteleva kuoren palanen. Silloin tällöin rantakalliolta saattaa löytyä myös linnun tai pieneläinten kalloja. Ne ylittävät vielä lastemme käsityskyvyn ja saavat siksi jäädä rauhaan.

Kuoleman konkreettisuus opitaan ensimmäisenä yleensä juuri luontoa ihmettelemällä. Muistan, miten mekin lapsuuteni mökkipaikassa ihmettelimme autojen alle jääneitä sammakoita ja seurasimme niiden katoamista muurahaisten matkaan. Pienet hävisivät päivässä, isommissa prosessi saattoi viedä muutamankin päivän. Se oli jännittävää ja surullista samaan aikaan – mutta tärkeä oppitunti elämästä ja luonnon kiertokulusta.

Kuoleman lisäksi onnekas voi päästä todistamaan myös elämän syntymistä. Katselimme Manten kanssa laiturilta meressä uivia pikkukaloja, kun huomioni kiinnittyi kahteen keskenään tanssahtelevaan kalaan. Toinen niistä vaikutti pikkuisen pulskalta. Yhtäkkiä se uikin rantaveden pohjalle ja alkoi kutea. Seuraavaksi mädin luo ui sen tanssipartneri ja kaikesta päätellen hedelmöitti munat maitillaan.

Parin viikon saaristoelämän jälkeen lapsista on tullut näppäriä vesillä ja kalliomaastoissa liikkujia

Eräänä iltana esikoinen istuu miettiväisenä mökin rappusilla ja katselee merelle. ”Äiti, milloin tuolla näkyy valaita?”
[Ä: ”Kulta, ei täällä ole valaita.”]
”No milloin me mennään katsomaan niitä sinne, missä niitä on?”
[Ä: ”Sovitaanko vaikka, että jos sä et ole vielä nähnyt valaita, kun täytät 18, vien sinut reisuun niitä katsomaan?”]
”Joo! Minä en malta odottaa!”

Lue myös:

• ”Minä rakastan tätä paikkaa!” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Miten puhua lapsille sodasta?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Katse osui mustaan, ympäriltä punehtuneeseen pisteeseen Manten reidessä. Punkkihan se siinä! Koiranomistajana punkit ovat onneksi arkipäivää ja niitä on vuosien varrella tullut poistettua myös muun mökkikansan nahoista. Borrelioosinkin olen kerran sairastanut. Vaan miten punkki poistetaan?

Punkkihan se siinä!

Miten punkki poistetaan?

Ihoon kiinnittyessään punkit ovat vielä pieniä, pistemäisiä otuksia. Jos niitä ei heti huomaa, vähitellen ne kasvavat suuremmiksi ja helpommin havaittaviksi. Koiran turkista olen joskus löytänyt pavunkin mittoihin paisuneita punkkeja. Pian sen jälkeen ne jo irtoavat itsestään.

Punkki kannattaa kuitenkin irrottaa heti, kun sen on huomannut. Irrottamiseen on olemassa monenlaisia välineitä, joita saa sekä apteekeista että supermarketeista. Välineiden etu on se, että niillä irrotettuna punkin saa ihosta pois kokonaan. Kynsillä repiessä punkin pää lähtee helposti irti ja jää ihon alle muhimaan.

Itse käytän punkkien poistoon yleensä punkkikynää. Se on kuulakärkikynää muistuttava kapistus, jossa musteterän paikalla on pieni lasso. Se asetetaan poistettavan punkin ympärille ja kiristetään. Sitten kynää pyöräytetään ympäri ja punkki irtoaa. Toimenpide on niin helppo ja nopea, etteivät siitä älähdä sen enempää koira kuin lapsetkaan.

Punkki kannattaa hävittää joko polttamalla tai poksauttamalla se vaikkapa kynsien välissä. Ne vihulaiset kun ovat niin hanakasti hengissä säilyvää sorttia, etteivät ne kuole välttämättä vessanpöntöstä alas huuhdeltuinakaan.

Puremakohtaa kannattaa tarkkailla viikon ajan. Jos kohdan ympärille ilmestyy rengas tai ilmaantuu muita kummallisia oireita, kannattaa mennä lääkäriin. Useimmiten punkin puremista ei kuitenkaan aiheudu pitkäaikaisempaa haittaa. Vain kerran olen sairastanut borrelioosin ja siihenkin auttoi nopeasti aloitettu lääkekuuri.

Meillä käytetään punkkien poistoon punkkikynää

Millainen tauti on borrelioosi?

Ymmärtääkseni borrelioosi voi oireilla eri ihmisillä eri tavoin: päänsärkynä, lihaskipuina, kuumeiluna, väsymyksenä… Minulla oireet alkoivat polttavana lihaskipuna alaselästä. Yön aikana ne siirtyivät myös vatsan puolelle ja alkoivat sen jälkeen levitä kehossa ylös- ja alaspäin muihin lihaksiin. Seuraavan päivän aikana kipu saavutti jo sormet ja varpaat – tuntui kuin koko kroppa olisi ollut tulessa. Niinpä menin lääkäriin.

Ihostani ei koskaan löytynyt borrelioosille tyypillistä rinkulaa, mutta lääkäri kuitenkin epäili vahvasti borrelioosia ja määräsi siihen lääkekuurin. Jo vuorokaudessa lääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo helpottui. Minulla oli onnea, sillä tuohon aikaan borrelioosia ei läheskään aina tunnistettu, ja sen vuoksi oireet pääsivät monella kroonistumaan jättäen pysyviä haittoja. Nopeasti hoidettuna taudista ei kuitenkaan jäänyt mitään vaivoja.

Punkkirokote suojaa puutiaisaivokuumeelta

Toinen punkkien levittämä vitsaus on puutiaisaivokuume. Borrelioosia kinkkisemmän siitä tekee se, ettei siihen ole olemassa varsinaista lääkettä. Rokotteella siltä voi kuitenkin suojautua jo etukäteen.

Täksi kesäksi pääsimme Manten kanssa vihdoin piipahtamaan Punkkibussilla ja hakemaan itsellemme rokotteet. Miehelläni ja esikoisella on jo useampi rokote alla ja siksi heidän rokotevälinsäkinnon jo harventunut. Raskaanaollessa ja imettäessä en kuitenkaan aiemmin saanut rokotetta ottaa. Parin ensimmäisen rokotekerran välillä on vain jokunen viikko, ja kolmannen rokotteen saa vajaan vuoden sisällä niistä, mutta sen jälkeen rokotetarve harvenee huomattavasti.

Koiran punkkisirkus jäi historiaan

Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta ja noiden vuosien aikana tutuiksi ovat tulleet monenmoiset punkinkarkoittimet pannoista teepuuöljyyn. Silti punkkeja on saanut poistaa koirista kesäkaudella melkein päivittäin.

Kun esikoinen oli vastasyntynyt, eläinlääkärimme kysyi tarkastuskäynnin yhteydessä, haluaisimmeko kokeilla uutta punkkilääkettä, johon monet koiranomistajat olivat tykästyneet. Tartuimme tarjoukseen välttääksemme punkkien kulkeutumisen koiran turkin mukana vauvaan.

Punkkilääke oli nimeltään Bravecto, ja siitä on tullut luottotuotteemme punkkeja vastaan. Lääke on koiralle syötettävä makutabletti, jonka vaikutus kestää 3 kuukautta. Tabletteja on pakkauksessa kaksi, joten paketti riittää koko punkkikaudeksi. Sen aloittamisen jälkeen ei ole punkkeja koirasta juuri löytynyt – ja silloinkin jos on, ovat ne kuolleet jo kiinnityttyään.

Lääkkeen huono puoli on se, että se on aika kallis. Lisäksi sen saaminen vaatii koiralle tehdyn terveystarkastuksen vuoden sisään. Olemme kuitenkin saaneet yhdistettyä lääkkeen hankinnan hammaskivenpoistojen ja rokotusten yhteyteen, joten ylimääräisiä lääkärikuluja siitä ei ole tullut.

Pasilla on toiminut Bravecto-merkkinen punkkitabletti

Mante istuu sylissäni kiinnostuneena punkkikynää katsellen, eikä oikein ehdi edes tajuta, mitä tapahtuu, kun pinkki on jo irrotettu. ”Punkki!” Mantekin huudahtaa, kun tutkailemme kynän vangitsemaa otusta ennen kuin se saa jatkaa matkaansa kamiinan liekkien loimuun.

Lue myös:

• Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä
• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Jäätelöä, jäätelöä, jäätelöä – kun esikoinen suunnitteli itselleen synttärit
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!