Lasten kanssa teatterissa: ”Tatu ja Patu Helsingissä”
0Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Kaupunginteatteri
Vuosi sitten vein esikoisen ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan näytelmää. Se oli heti hänen juttunsa: Jo seuraavana aamuna hän alkoi toivoa uutta näytelmäretkeä. Kuluneen vuoden aikana olenkin yrittänyt käydä säännöllisesti lasten kanssa teatterissa. Kun Helsingin Kaupunginteatterissa alkoi pyöriä ”Tatu ja Patu Helsingissä” -musiikkinäytelmä, ajattelin esikoisen tykkäävän siitä, mutten ollut varma, jaksaisiko 4-vuotias katsoa yli kaksituntista näytelmää. Päätin kokeilla.
Hermoilua ennen esitystä
”Siinä on varmaan juna! Tai ratikka! Lipuntarkastaja. Päiväkoti.”
Koko matkan teatterille nelivuotiaani pohti, mitä kaikkea mahtaa teatterin lavalla nähdä. Edellisen illan nukkumaanmeno oli venähtänyt, koska tuleva retki jännitti, ja aamunkin aikana esikoinen oli moneen kertaan varmistellut, olemmehan varmasti aikataulussa, ettemme myöhästy.
Minuakin hieman hermostutti. Olimme käyneet katsomassa enintään tunnin mittaisia näytelmiä, mutta tällä kertaa pituus olisi väliajasta huolimatta yli tuplasti pidempi. Olin pakannut laukuntäydeltä viihdytysrusinoita ja muuta tilpehööriä, jolla saisin jälkikasvun viihtymään vielä toisenkin puoliajan, jos paikallaan istuminen alkaisi tehdä tiukkaa.
Teatterilla seuraamme lyöttäytyi vielä toinen nelivuotias, nimittäin kummipoikani, äitinsä kanssa. Raati oli valmis ja kun pikkukriitikot oli istutettu korokkeilleen katsomon hämärään, oli aika lysähtää itsekin penkkiin ja nauttia tulevasta.
Nelivuotiaiden raati valmiina esityksen alkuun
Tatun ja Patun tyylille uskollinen show
Aika nopeasti selvisi, että olin hermoillut turhaan. Esikoinen nauraa käkätti vieressäni katse nauliutuneena lavan tapahtumiin. (Esikoisen huomautus: ”Äiti, en minä käkättänyt, nauroin ihan tavallisesti!”)
Esitys oli rakennettu ihastuttavan uskollisesti Tatu ja Patu -kirjojen tyylille. Hahmot olivat esikuviensa näköisiä ja sivuilta tuttu sekamelska oli onnistuttu loihtimaan myös näyttämölle: Joukkokohtauksissa joku erottui aina massasta tekemällä poikkeuksen – polkemalla kaupunkipyörien seassa kolmipyörää tai vähintäänkin pyöräilemällä selkä menosuuntaan – ja aikuisyleisölle oli piilotettu lavalle omat vitsit. Nimikkosankareiden säheltäessä etunäyttämöllä, katse harhautui taustan mainosmeren Höpö-lööppeihin ja Sauna wars -trailereihin.
Parituntinen näytelmä oli sellainen tanssin, laulun ja sanallisen leikin ilotulitus, ettei kukaan varmasti päässyt kyllästymään. Valopuvuissa tanssivien liikennevalojen liikettä unohtui tuijottamaan kuin transsissa, ja istumalihasten puutumista ehkäistiin tanssittamalla myös yleisöä. Ennen kuin huomasimmekaan, olikin jo väliaika.
Ensimmäinen mielipidemittaus tehtiin heti väliajalla kahvipöydässä
Väliarvio väliaikakahveilla
Teetin ensimmäisen mielipidemittauksen heti väliajalla kahvipöydässä: Mitä pikkuväki esityksestä tuumi? Mikä oli ollut parasta ensimmäisellä puoliajalla?
”Jori-serkku.”
”Se kun se lähti lentoon.”
”Ja ne liikennevalot. Ja ratikat.”
”Jori nosti ratikan yhdellä kädellä ilmaan. Hihi.”
”Ja mä tykkäsin niistä tanssivista liikennevaloista. Valot vaihtui Tatun ja Patun värisiksi. Ja siellä liikennevalojen sisällä oli mies, joka soitti niitä liikennevalojen ääniä.”
Pillimehut tyhjenivät ja kun kolmas väliaikasoitto helähti, siirryimme odottavaisin mielin takaisin saliin. En muistanut enää edes hermoilla, mahtaisiko esikoinen jaksaa vielä toisen puoliajan.
Tatu ja Patu -näytelmässä parasta oli lasten mielestä kaikki – ja väliaikakahvit!
Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit!
Toinen puoliaika hujahti yhtä tyylikkäästi kuin ensimmäinenkin ja näytelmää puitiin vielä kotimatkalla.
”Miten ne mahtuivat niihin Snadin koteihin? Eihän siellä ollut edes sänkyjä! Ja osa ihmisistä joutui asumaan kerrostaloissa, jotka olivat pelkkiä kuvia. Miten niihin pääsee sisään?” nelivuotias pohti huolestuneena lavastusta.
Näytelmä sai kuitenkin pikkumieheltä täydet pisteet: Parasta oli kaikki – ja väliaikakahvit! ”Mentäisiinkö vaikka huomenna uudestaan?”
Vielä nukkumaan mennessä esikoisen kasvoille levisi tietäväinen virne: ”Tiesitkö äiti, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, mutta ennen se oli Suomen jalkakaupunki. Ja PEPPUkaupunki!” Niinpä niin, Tatulta ja Patulta voi oppia kaikenlaista…
Lue myös:
- Miksi lapsille kannattaa laulaa?
- Ykskymmentä ja kymmenentoista – miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?
- Käsinukeista apua lastenkasvatukseen – vinkkejä vanhemmille
- Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!