Muistan lapsena aloittaneeni pyöräilyn kolmipyöräisellä mopolla. Siitä siirryttiin apupyöriin, jotka sitten sopivalla hetkellä poistettiin. Seurasi kaatuilua ja törmäilyä (laastareita tarvittiin), kunnes lopulta huomasin oppineeni ajamaan pyörällä. Näin voi toki toimia tänäkin päivänä, mutta lasteni myötä olen oppinut, että on muitakin tapoja. Ja kun vaihtoehtoja on riittävästi, jokainen löytää niistä itselleen sopivimmat. Tässä matkan varrelta keräämäni vinkit, miten opettaa lapsi pyöräilemään!

Kolmipyörä tutustuttaa menopeleihin

Koska esikoinen hullaantui jo hyvin pienenä serkkujensa potkittavaan kolmipyöräiseen, myös hänelle hankittiin sellainen. Ikää oli muistaakseni vuoden verran ja kolmipyöräisen merkiksi valikoitui Puky, koska se oli hyvässä alennuksessa. Myöhemmin sain tietää, että Puky sattui olemaan arvossapidetty pyörämerkki lapsiperheiden keskuudessa. Menopeli on ollut (ja on yhä) molempien lastemme mieleen ja kestänyt hurjemmankin käsittelyn. Se muuntuu leikeissä näppärästi formula-autosta ambulanssiksi, roska-autoksi tai vaikkapa taksiksi.

Ajattelen, että potkittavan kolmipyörän tarkoitus on paitsi tuottaa iloa (ja vaarallisia tilanteita), myös tutustuttaa lapsi menopeleihin. Kolmipyörä ei vielä vaadi kykyä pitää pyörää tasapainossa, mutta opettaa nykyään niin suositun potkupyöräilyn logiikan: Täytyy potkia menemään, jos tahtoo eteenpäin.

Välillä mennään nelipyöräisilläkin…

potkupyörä on suosittu ensipyörä

Saimme esikoisen ensimmäisen pyörän ystäviltämme, joiden lapselle se oli jo käynyt liian pieneksi. Hetken ihmettelimme sitä, että pyörästä puuttuivat polkimet, kunnes meille selvisi, että nykyään suositellaan pyöräilyn aloittamista potkupyörällä. Potkupyörien ansiosta lapset ovat voineet aloittaa pyöräilyn entistä nuorempina. Lisäksi sen on havaittu kehittävän lasten tasapainoa erityisen hyvin, mikä puolestaan mahdollistaa siirtymisen polkupyörään ilman apupyörävaihetta.

Miksi apupyöristä on sitten haluttu eroon? Kaikki eivät halua, osa vannoo niiden nimeen edelleenkin. Apupyörien haittana kuitenkin pidetään sitä, että ne eivät tue lapsen tasapainon kehittymistä. Suurin osa lapsista nimittäin tukeutuu ajamaan apupyörien varassa edes yrittämättä pitää pyörää pystyssä omin avuin. Tällöin myös pyörän ajokallistuma on luonnoton.

Molemmat lapsemme aloittivat potkupyöräilyn noin kaksivuotiaina, pikkuveli-Mante jo hieman ennen kaksivuotispäiväänsä. Ihme kyllä, potkupyörällä ajamista ei juuri tarvinnut harjoitella. Vauhti vain oli alussa hyvin rauhallinen, mutta kiihtyi kyllä jo parin harjoituslenkin jälkeen. Tälläkin menopelillä pääsee jo niin lujaa, että aikuisen kannattaa varautua juoksuaskeleisiin. Tärkein taito ajamisessa on jarruttaminen, jottei pitkissä alamäissä synny vaaratilanteita. Ja koska potkupyöräillessä jarruttaminen tapahtuu kengänpohjilla, kenkiä kannattaa varata valmiiksi useampi pari. Ne kun kuluvat potkupyöräillessä nopeasti puhki.

Potkupyöräilyn on todettu kehittävän tasapainoa erityisen hyvin

sitten tarvitaan taito polkea

En osannut itse varautua siihen, miten vaikeaa oli opettaa polkeminen. Saimme kyllä taidon harjoitteluun lähipiiristä paljon vinkkejä: Osa oli opetellut polkemisen nelipyöräisillä polkuautoilla ja siirtänyt sitten taidon pyörän selkään. Osa hankki takaa työnnettävän, tukikepillisen pyörän, jossa polkimet pyörivät työnnettäessä itsestään. Ja osa turvautui vanhaan kikkaan – apupyöriin. Eräs seuraajani kertoi myös alamäkeen ajamisen auttavan, sillä kun vauhti tuli pyörään itsestään, lapsen oli helpompi keskittyä polkemiseen.

Meillä mikään näistä ei kuitenkaan auttanut. Lopulta totesimme, että lapsi oppii polkemisen taidon, kun hän on siihen valmis. Päätimme siirtää polkupyöräilyyn siirtymistä, ja saimme esikoiselle suuremman potkupyörän serkkujen varastosta.

Mante on sitä mieltä, että hänen potkupyöränsä on maastokelpoinen

potkupyörästä polkupyörään

Kun polkupyörän hankinta alkoi lopulta tuntua ajankohtaiselta, päätimme hankkia jälleen käytetyn pyörän. Moni suositteli mahdollisimman kevytrakenteista ensipyörää, mutta koska emme ole kovin välineurheiluhenkisiä, tyydyimme tavalliseen, huomattavasti edullisempaan lastenpyörään. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi kannattanut kuunnella tietäväisempiä vanhempia…

Tuunasimme hieman raskastekoisen mutta kohtuuhintaisen pyörän kuntoon ja annoimme sen esikoiselle nelivuotislahjaksi. Polkemisen esikoinen oli jo siihen mennessä oppinut, mutta vaikka pyöräilemistä harjoiteltiin koko kesä, se ei lähtenyt sujumaan. Taas saimme lähipiiristä vinkkejä: Yksi oli poistanut polkupyörästä polkimet ja tehnyt siitä ensin potkupyörän. Näin väline oli jo tuttu ja turvallinen, kun siihen myöhemmin lisättiin polkimet. Toinen antoi kokeiltavaksi lapsensa apupyörällisen pyörän, muttei silläkään ajamisesta tullut mitään. Kolmas vinkkasi aloittamista alamäestä. Ei toiminut. Lopulta palasimme taas potkupyörään.

Tänä vuonna esikoinen sai syntymäpäivälahjaksi kevytrakenteisen Woom-pyörän

kevytrakenteisessa pyörässä on etunsa

Kun esikoisen pyöräily ei lähtenyt sujumaan vielä seuraavanakaan keväänä, aloimme toden teolla miettiä, oliko vika hänen pyörässään. Ohisuihkivilla päiväkotikavereilla näytti lähes poikkeuksetta olevan allaan kevytrakenteinen pyörä. Niiden hinnat kuitenkin hirvittivät – käytettyinäkin niistä pyydettiin melkein samaa hintaa kuin uusina. Kun serkkujen pieneksi jääneille Woom-pyörille etsittiin uutta omistajaa, päätimme kuitenkin kokeilla vielä tämänkin vaihtoehdon.

Uudella pyörällä ajaminen alkoi sujua jo toisella kokeilukerralla. Ongelma ei ollut ollut tasapainon löytämisessä vaan siinä, että ensimmäinen pyörä oli ollut esikoisellemme yksinkertaisesti liian raskas polkea. Woom on siihen verrattuna kuin höyhen – se ei paina juuri mitään. Joku saattaa tietenkin miettiä, miten meidän lapsuudessamme  pystyttiin ajamaan ihan tavallisilla pyörillä, mutta uskon selityksen olevan yksinkertainen: Valtaosa meistä ei ollut vielä niin nuorena tavallisen polkupyörän selässä kuin lapset nykyään. Minä esimerkiksi muistan saaneeni ensimmäisen, apupyörillä varustetun pyöräni viisivuotislahjaksi.

Todettuamme, että polkeminen onnistuu, oli aika päästää pikkupyöräilijä irti. Tähän vaiheeseen olen kuullut monenlaisia vinkkejä kainaloiden alta pujotetusta huivista satulaotteeseen. Perusohjeena kuitenkin on, että aikuinen ei koskisi ohjaustankoon vaan pitäisi kiinni jostain muualta, esimerkiksi satulasta.  Ensimmäisillä testilenkeillä pidimme esikoisen pyörästä kiinni lähinnä henkisen tuen vuoksi ja siksi, että hän sai totutella molempiin suuntiin pyöriviin polkimiin ja käsijarrun käyttöön. Nykyään lasten pyörissä nimittäin on enää harvoin jalkajarrua. Käsijarru sen sijaan saattaa löytyä jo joistakin potkupyörämalleista, jotta lapsi oppii alusta asti sen käytön. Kun ote pyörästä sitten lopulta lipesi, seurauksena ei ollut kaatumista, törmäilyä ja laastarointia vaan onnellisen lapsen iloinen ja ylpeä nauru.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet lapsiperhe-elämässä
• ”Ykskymmentä ja kymmenentoista” – miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?
• Miten punkki poistetaan ja muita punkkiniksejä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun toukokuun aurinko suorastaan vaati ulkoilemaan, päätin lähteä lasten kanssa retkelle. Mutta minne? Lapset toivoivat seikkailua, minä luonnon rauhaa ja jotain perusretkikohteistamme poikkeavaa. Silloin muistin paikan, jossa en ollut käynyt vuosiin: Lähtisin käymään lasten kanssa Lammassaaressa!

Mikä Lammassaari?

Lammassaari sijaitsee lähellä Vanhankaupunginkoskea ja Arabianrantaa, ja sinne pääsee Pornaistenniemeltä pitkospuita pitkin. Ne ovat niin leveät, että kulkeminen onnistuu rattaillakin. Nimestään huolimatta saarella ei ole lampaita, vaan ne löytyvät naapurisaaresta Kuusiluodolta. Sinne kuitenkin pääsee Lammassaaresta niin ikään pitkospuita kävellen. (HUOM. kapeammat pitkospuut – ei rattaille!)

Lammassaari on luonnonsuojelualuetta, joten siellä tulee liikkua luontoa varjellen ja kunnioittaen. Alueella voi nähdä rutkasti eri lintulajeja harmaahaikaroista viiksitimaleihin. Kuusiluodolla elää myös lepakkokanta.

Perhe pitkospuilla

Päätin lähteä (uhka)rohkeasti kokeilemaan, miten 2- ja 5-vuotiaat lapsemme selviytyisivät Lammassaaren retkestä kävellen. Jätin siis rattaan kotiin, mutta pakkasin reppuun senkin edestä eväitä, jotta evästaukoja voisi pitää tarpeen tullen useammankin.

Vanhankaupunginkoskella sattui retkipäivänämme olemaan massiivisten työmaiden lisäksi suurempi tapahtuma, joten jouduimme jättämään auton melko kauas. Lapsia se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan, kun kerroin, että etsimme seikkailupolkua (=pitkospuita), joka johdattaisi meidät seikkailuun.

Seikkailupolku odottaa!

Pitkospuilla oli huoletonta antaa lasten kirmata eteenpäin. Pysähdyimme tähystyspaikoilla etsimään lintuja ja luimme opastaulujen tekstit yhdessä läpi. Lapset kuuntelivat yllättävän keskittyneesti, kun luin taivaanvuohista ja viiksitimaleista, joiden syöksähtely kuulostaa pingispallojen pomppimiselta.

”Sanovatko linnut täällä MÄÄÄ, kun tämä on Lammassaari?” Mante tuumiskeli. ”Niin, olihan täällä se taivaanvuohikin!” isoveli komppasi.

Jännittäviä olivat myös valtavat kaislat, jotka kohosivat aina välillä korkeina pitkospuiden molemmin puolin kätkien meidät sisäänsä.

”Sanovatko linnut täällä MÄÄÄ, kun tämä on Lammassaari?” Mante tuumiskeli.

Kadonneita Lampaita etsimässä

Kun lopulta saavuimme Lammassaareen, kysyin lapsilta, mitä he haluaisivat tehdä seuraavaksi. ”Etsiä lampaat!” lapset vastasivat hetkeäkään epäröimättä. Niinpä suuntasimme kohti seuraavia, Kuusiluodolle johtavia pitkospuita. Lammassaaren halki kävellessämme tarjoutui samalla mainio mahdollisuus selittää lapsille, mikä on luonnonsuojelualue.

”Entä ne kaislat, jotka tunkeutuvat pitkospuiden alta esiin?” esikoinen tiedusteli. ”Saavatko ne tehdä niin, koska tämä on luonnonsuojelualuetta?”

”Luonto yrittää vallata itselleen koko ajan tilaa takaisin, mikä on ihan hyvä asia, koska ihminen se vasta onkin kova valtaamaan tilaa itselleen”, selitin.

Kuusiluodolle johtavat pitkospuut ovat ensimmäisiä kapeammat.

Kuusiluodolle johtavat pitkospuut olivat huomattavasti ensimmäisiä kapeammat – ja sekös oli lapsista hauskaa! Vastaantulijoita kohdatessamme he rynnistivät ohituslevennyksille ja selvittivät nämäkin pitkospuut muksahduksitta. Perille saapuessamme vastassa oli portti ja ohjekyltti, jossa kerrottiin, miten saaren lampaiden kanssa tulee toimia. Opettelimme säännöt yhdessä ja astuimme saarelle.

Lampaita ei näkynyt missään. Valitsimme summamutikassa suunnan ja jatkoimme eteenpäin kuullessamme jostain kauempaa määräisen. Lopulta saavuimme kallioiseen rantaan, mutta lampaista ei näkynyt villatupsuakaan. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, että ehdotin evästaukoa.

Ohjeita saaren lampaiden kohtaamiseen

LampAita vai vuohia?

Syötyämme jatkoimme matkaa ja jo vähän ajan päästä meitä onnisti. Löysimme neljä lammasta ruokailemasta ja ne olivat vielä varsin seurallisella tuulella. Yksi antoi minullekin pusun!

Esikoinen tosin oli vähän ihmeissään: ”Eivät ne äiti kyllä taida olla lampaita. Ne ovat vuohia. Eihän niillä ole villojakaan!”  Kerityt lampaat tosiaan olivat kevyemmässä kesälookissa, mutta villaisen pehmeä niiden turkki kuitenkin oli silittäessä.

Lopulta lampaat kyllästyivät seuraelämään ja painelivat matkoihinsa. Ne saapuivat kuitenkin vielä hyvästelemään meidät saaren portille paluumatkalle lähtiessämme.

Löysimme lampaat. Sain pusun!

Eväshetki luontopolulla

Palattuamme Lammassaaren puolelle lapset halusivat lähteä vielä kiertämään saarelta löytyvää luontopolkua. Maassa kiemurtelevat, valtavat puunjuuririhmastot houkuttelivat leikkeihin, jotka olivat selvästi vielä kesken. Luontopolun varrella pidimme toisen evästauon, ja ihan koko polkua emme sentään kulkeneet. Sen verran huolissani aloin olla siitä, jaksaisivatko lapset kävellä vielä paluumatkan.

Vaan turhaan huolehdin! Vaikka kävelyä oli kertynyt autolle palatessamme yli neljä kilometriä, molemmat lapset kävelivät yhä itse – valittamatta!

”Tullaanhan tänne kesällä vielä uudestaan lampaita moikkaamaan?” esikoinen vielä varmisti.

Lue myös:

• Vuosaaren huippu – retkivinkki seikkailunnälkäisille lapsiperheille
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!