Kaava on tullut viime viikkoina tutuksi. Palattuamme koiran kanssa iltalenkiltä, teemme rutiininomaiset iltatoimet niin kuin aina ennenkin: syömme iltapalaa, hoidamme iltapisut ja -pesut, vaihdamme yöpuvut ylle ja könyämme sänkyyn rauhoittumaan iltasatujen ja -laulujen ääreen. Mante nukahtaa kainaloon yleensä toisen iltasadun aikana. Tunnelma on raukea, kun esikoinen siirtyy omaan sänkyynsä ja toivotamme hyvät yöt. Sitten, kuin salamaniskusta, nukahtamaisillaan ollut esikoisemme on täynnä virtaa.

Elämää sähköjäniksen kanssa

Sähköjänis kiitää pitkin kotia sängystään karkaillen, kikattaa, hekottaa, hyppii ja herättää riehunnallaan usein myös pikkuveljensä. Yksin nukahtamisen taito on muisto vain – välillä tuntuu, että nukkumisen taito ylipäätään. Vielä puoli yhdeltätoista – kolme tuntia rauhoittumisen aloittamisen jälkeen – kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

Googlaillessani ratkaisua ongelmaan huomaan, että samanlaisia haasteita on monissa muissakin lapsiperheissä. Tuntuu, että nukkumaanmenoajan sähköjänikset ovat oma lapsityyppinsä: toisille aivan vieraita, toisille sitäkin tutumpia.

Asiantuntijoiden ja keskustelupalstojen neuvoissa toistuu sama kaava: Neuvojat kertovat, että lapselle täytyy asettaa rajat ja toistuvat rutiinit, ulkoilua täytyy olla enemmän, sokeria vähemmän, ja että aikuisen pitäisi jaksaa puuhata lastensa kanssa myös tarhapäivän jälkeen. Sähköjänisten vanhemmat puolustautuvat kertomalla, että heillä on rajat, rutiinit, rutkasti ulkoilua ja yhteisiä leikkejä, eikä sokeri kuulu lasten ruokavalioon. Tämän jälkeen keskustelu tyssää tai joku heittää vielä epäuskoisen kommentin siitä, että heillä kyllä saadaan lapset näillä konsteilla nukkumaan.

Ennen olisin varmaan itsekin asettunut hyväätahtovien neuvojien rivistöön ja kuunnellut epäillen sähköjänisten vanhempien selityksiä. Mutta en enää. Sähköjäniksen kanssa eläessäni olen ymmärtänyt, että joidenkin lasten kohdalla edes viiden tunnin ulkoleikit, runsas yhteinen puuhastelu, sokeriton ruokavalio, rajat, säännöt ja rutiinit eivät aikaansaa rauhallista nukkumaanmenoa. Mikä siis neuvoksi?

Vielä kolme tuntia nukahtamisen jälkeen kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

lapsi vallankäytön ansassa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ajatukset Yle.fi:n artikkelissa (ks. alkuperäinen artikkeli TÄÄLTÄ) tarjoavat ensimmäistä kertaa jotakin kättä pidempää tilanteeseen, jossa kaikki muut keinot on jo kokeiltu:

”Lapset käyttävät aina valtaa, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. He vain jäävät itse ansaan, he eivät oikeasti haluakaan pyörittää sitä sirkusta. Lasten manipulatiivista käyttäytymistä ja vedättämistä ylläpitää se, että aikuiset lähtevät voimakkaasti tunteella mukaan. Ehkä paras tapa on viileä suhtautuminen ja ettei lähde siihen peliin.”

Lapset ovat siis kuin koirat: Tykkäävät kaapata vallan itselleen, mutta ovat kuitenkin helpottuneita, kun se otetaan heiltä pois. Yritän miettiä, missä kohdin meillä on voitu mennä vikaan. Kenties siinä, että aina jossain vaiheessa sängystäkarkailurumbaa pokerinaamani pettää ja hermostun esikoiselle. Tai siinä että kun Mante herää kesken unien isoveljen mekkalointiin, kotona alkaa täysi sirkus, eivätkä käteni yksinollessa riitä sekä heränneen vauvan että kikattavan karkailijan tyynnyttelyyn. 

[Jos lapsi on jo viety nukkumaan] ”ei tulla siihen vierelle ja viedä vettä ja milloin mitäkin. Lähdetään siitä, että ’sinä olet jo siellä sängyssä peiton alla enkä minä ala kanssasi käymään mitään show’ta’”, neuvoo Sinkkonen. Tämän olen oivaltanut jo itsekin, mutta päätän keskittyä siihen, että karsin toiminnastani kaiken ylimääräisen, kun iltariehunta alkaa.

Tunnelma on raukea, kun toivotamme hyvät yöt, mutta yhtäkkiä, kuin salamaniskusta, esikoisemme on taas täynnä virtaa.

vähäeleisesti ja vähäsanaisesti

Seuraavana iltana kaikki sujuu rauhallisesti: Mante nukkuu ja esikoinen jää omaan sänkyynsä odottamaan unta. Minä painelen suihkuun. Kuluu muutama minuutti, kun alkaa kuulua juoksuaskelia ja kikatusta. Hetkeä myöhemmin suihkun ovi avautuu, esikoinen kiljaisee ovensuussa ja ryntää karkuun. Palautan lapsen sänkyyn ja totean, että on yö ja yöllä nukutaan. Palaan suihkuun kuivaamaan itseni, väännän oven lukkoon. Taas kuulen kikatuksen ja juoksuaskeleet. Hetken päästä ovenkahvaa rynksytetään voimalla. Toistan sänkyynpalautuksen mahdollisimman vähäsanaisesti ja eleettömästi.

Sänkyynpalautuksia kertyy seuraavan tunnin aikana reilu 40. Tilannetta helpottaa se, että Mante ei onnekseni herää isoveljensä metelöintiin. ”Minulla on huono olo”, esikoinen yrittää. ”Huono olo päässä. Huono olo koska ei nukuta.” Totean tyynesti huonon olon johtuvan siitä, että on yö ja pääkin tahtoisi nukkua. (Meillä huono olo on tekosyy, jota käytetään useita kertoja pitkin päivää eri tilanteissa.) ”Suu ei saa unta, koska se haluaa vielä jutella”, esikoinen keksii seuraavaksi. Lupaan jutella suun kanssa heti seuraavana päivänä, mutta en nyt, kun on yö, jolloin kuuluu nukkua. ”Haluan äidin ja isun sänkyyn. Siellä uni tulee paremmin”, kuuluu viimeinen pyyntö. En suostu siihenkään, vaan kannan kolmevuotiaan omaan sänkyynsä. Pienen silmät ovat jo ristissä väsymyksestä.

Lopulta, vähän ennen puoli kymmentä, esikoinen nukahtaa omaan sänkyynsä. Niin aikaisin lapset eivät ole olleet nukkumassa aikoihin. Sirkuksestakin selvisin tunnissa. Päätän antaa taktiikalle mahdollisuuden. Sängystäkarkailut eivät varmastikaan ole vielä historiaa, mutta yritän olla tulevinakin iltoina mahdollisimman vähäeleinen ja vähäsanainen. Jospa nukkumaanmenovenkoilusta vähitellen päästäisiin…

Lue myös:

• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
• Vähäunisista lapsista
• Ystävämme Iltavilli

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Istumme bussissa. Mante katselee uteliaana ympärilleen. Julkiliikenteellä matkustaminen on tullut yksivuotiaallemme vähitellen tutuksi, mutta seuraava ohjelmanumero, Vauvojen taidetuokio Oopperatalolla, on kulttuuritapahtumiin tottumattomalle taaperolla uusi ihmetyksenaihe. Hän kun on yksi koronan keskelle syntyneistä.

Kuluneen vuoden aikana olen pariinkin otteeseen kirjoitellut täällä blogissani koronavauvoista. Manten ollessa vielä aivan pieni pohdin, millaisia pitkäaikaisvaikutuksia korona mahtaa pandemian aikana syntyneisiin jättää (juttu löytyy TÄÄLTÄ). Vähän myöhemmin kirjoitin jutun, jossa kerroin, miten olen huomannut korona-ajan lapsiimme vaikuttaneen (lue juttu TÄÄLTÄ). Nyt kun maailma rokotusten myötä vähitellen aukeaa, on taas hyvä hetki katsastaa, mitä kuuluu koronan keskellä syntyneille.

Lapsemme ovat tottuneet nauttimaan ulkoilusta ja yksinkertaisista asioista. Tässä leikitään liikenteenlaskijoita.

koronavauva ja kulttuurinnälkäinen äiti

Jos jotain olen menneen vauvavuoden aikana kaivannut, niin tapahtumia ja toimintaa. Esikoisen vauvavuoteen verrattuna tämänkertainen kokemus on ollut virikkeetön, yksipuolinen ja tylsä. Ison osan ajasta olemme viettäneet vauvan kanssa kaksin joko kotona tai ulkoillen. Esikoisen saapuessa päiväkodista Mante on sentään saanut isoveljestä seuraa. Muutamien täsmätuttujen kanssa olemme pyrkineet pitämään yhtä korona-aikanikin säännöllisesti, jotta vauvat tottuisivat muihin vauvoihin ja äidit saisivat välillä puhua toisellekin aikuiselle.

Kirjoittaminen ja esikoisen kanssa hassuttelu ovat pitäneet minut järjissäni, samoin kuin pienet arjen luksukset: Noin kerran kuussa vuokrasimme pahimpana sulkuaikana perheuintialtaan perheemme käyttöön, jotta Mante tottui veteen ja esikoinen pääsi lempielementtinsä ääreen. Kesällä saimme myös hetkellisesti vaihtaa maisemaa, kiitos minun ja puolisoni sukujen mökkipaikkojen. Kesä oli muutenkin leppoisampaa aikaa, kun koronatilanne hetkellisesti parani. Onnistuimme muun muassa toteuttamaan esikoisen pitkään haaveillun syntymäpäivälahjatoiveen ja lähdimme retkelle höyryjuna Ukko-Pekalla.

Nyt kun olemme viime aikoina saaneet taas maistiaisia vanhasta maailmasta, huomaan olevani yhtäkkiä taas tulvillani iloa ja energiaa. Osittain se voi johtua myös siitä, että yli vuoden valvomisen jälkeen olen saanut taas nukkua öisin. Osittain syynä on kuitenkin varmasti se, että olen ollut kulttuurinnälkäinen, kaivannut ihmisiä ja tekemistä ympärilleni. Aiempaa varovaisempi ja harkitsevaisempi huomaan silti olevani. Entiseen verrattuna pohdin ainakin tupla-ajan, miten tärkeä jokin tapahtuma minulle on tai miten suuria riskejä mahdollisesti otan. Riskejä mihin – siihen en osaa edes vastata. Aivoni ovat selvästi vain oppineet pandemia-ajalle tyypillisen ajattelumallin.

Myös Mante on ottanut uudet käänteet ilolla vastaan. Äidin naama ja seura sekä samankaltaisina toistuvat päivät ovat selvästi alkaneet jo hieman kyllästyttää, eivätkä tarjoa enää riittävästi virikkeitä yksivuotiaalle – niin paljon kuin olen olosuhteiden puitteissa yrittänytkin kaikenlaista keksiä. (TÄÄLTÄ voit lukea, mitä Mante tuumi ensimmäisestä taidetuokiostaan Oopperatalolla.)

Vähitellen myös koronavauvamme Mante on päässyt nauttimaan kulttuurista, tapahtumista ja ikätovereiden seurasta.

korona-ajan vaikutuksia

Perheemme on ollut monessa suhteessa korona-ajan etuoikeutetussa asemassa: Meidän ei ole tarvinnut kantaa erityistä huolta hyvinvoinnistamme ja lähipiirimme on säästynyt taudilta. Esikoinen on päässyt leikkimään ikätovereidensa kanssa päiväkodissa ja Mantelle on ollut seuraa isoveljestään. Työpaikkamme ovat säilyneet ja koska asumme luonnon äärellä, meidän on ollut mahdollista seikkailla kotimme seinien ulkopuolella päivittäin. Siinä mielessä emme ole niitä, joihin korona on vaikuttanut merkittävimmin.

Mante-vauva on vähitellen tottunut ihmisiin ja muihin vauvoihin. Hoitoon jääminen sen sijaan on vielä aika uusi juttu, samoin kuin se, ettei äiti olekaan aina läsnä. Siinä meillä on vielä työsarkaa. Maskin pukeminen naurattaa Mantea edelleen – maskit ovat olleet hänestä aina hassuja. Kun esikoinen on mukana, Mante syöksyy hänen perässään ennakkoluulottomasti uusiin kokemuksiin ja seikkailuihin. Ilman isoveljeä olo on turvattomampi ja yksivuotiaamme muuttuukin heti aremmaksi.

Esikoinen pääsi nopeasti bussipelostaan (”Ei mennä bussiin. Siellä voi olla korona.”). Välillä tuntuu kuin hän haluaisi ottaa menetetyn ajan takaisin. Sen verran innokkaasti kolmevuotiaamme olisi matkustamassa päivittäin ”ainakin bussilla, junalla, metrojunalla, ratikalla ja hissillä”. Ennen koronaa retkeilin esikoisen kanssa hyvin aktiivisesti. Vaikka hän ei varmasti muista tuota aikaa, jonkinlaisen kutinan tutut, vanhat retkikohteemme tai meneminen ylipäätään tuntuvat häneen jättäneen: ”Äiti, olenko minä ollut täällä joskus?”

Yksi asia molempia lapsiamme jännittää yhä. Nimittäin se, jos kotiimme tulee useampia ihmisiä yhtä aikaa. Silloin on turvallisinta viettää ensimmäinen puolituntinen äidin tai isän sylissä ja usein vielä illalla jutella siitä, miten jännittävää oli. Mutta se on pientä.

Tervetuloa tavallinen arki!

Lue myös:

• Koronan keskellä syntyneet
• Koronan keskellä kasvaneet
• Koronavauva kulttuurin äärellä: Mante vauvojen taidetuokiossa

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!