Olemme päässeet perheenä helpolla monessa asiassa: Lapsemme ovat aina syöneet hyvin ja sairastelleet vain vähän, eikä perheessämme ole ollut allergioita. Nukkumisen kanssa olemme kamppailleet sitten senkin edestä. Koliikki, rangankiertymäkivut, hulinat, hampailut ja painajaiset ovat tuttuja ilmiöitä useimmille lapsiperheille. Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely saattavat sen sijaan säikäyttää, jos niitä ei ole ennen kohdannut.

Paniikinomainen unikauhukohtaus

Noin vuoden iässä esikoinen alkoi yhtäkkiä huutaa ja karjua sängyssään aina puolenyön aikoihin. Yleensä hän rimpuili pinnasänkynsä reunaa vasten silmät auki, katse lasittuneena, ja huusi kuin syötävä. Olemukseltaan hän oli hätääntynyt, paniikissa – kuin olisi joutunut keskelle pahinta painajaistaan. Sylissä hän alkoi sätkiä ja entistä pahemmin.

Yleensä kohtaukset laantuivat itsestään muutamassa minuutissa. Niiden aikana esikoiseen ei saanut kontaktia, mutta puhuimme hänelle kuitenkin rauhallisella äänellä ja pidimme kädestä kiinni. Neuvolasta saimme ohjeeksi, ettei lasta kannata unikauhukohtauksen aikana herättää, koska lapsi on silloin syvässä unessa.

Unikauhukohtauksille ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Esikoisella oli säännöllinen uni-valverytmi ja meillä oli käytössämme rauhoittavat iltarutiinit. Apu niihin kuitenkin löytyi, kun aloimme pitää kirjaa yöllisten kohtausten ajankohdista ja huomasimme niiden esiintyvän aina samoihin aikoihin. Ohjeena oli herättää lapsi aina noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Montaa yötä ei herätyskellomaratonia tarvinnut jatkaa, kun kohtaukset jo muuttuivat huomattavasti satunnaisemmiksi.

Unissakävelijää on syytä pitää silmällä

Molemmat lapsemme ovat harrastaneet unissakävelyä. Mantella se on ollut onneksi vielä helposti hallittavaa, kunhan hän nukkuu omassa pinnasängyssään, sillä siellä hän lähinnä kiertää kehää pinnoista kiinnipitäen. Esikoisella unissakävely sen sijaan jalostui pahimmillaan unissakiipeilyksi: Hän kiipesi mahdollisimman korkealle ja heittäytyi sieltä alas. Arvaatte varmaan, että kiipeilyn ollessa kiivaimmillaan en uskaltanut nukkua öisin. Sen verran monta kertaa jouduin joka yö koppaamaan putoavan poikamme ilmasta kiinni.

Esikoisen kohdalla myöskään pinnasänky ei toiminut unissakävelyn ehkäisijänä, sillä siellä hän heittäytyi laitoja vasten ja hakkasi päätään unissaan pinnoihin, kunnes heräsi itkien. Koetimme myös pehmustaa reunoja erilaisin tavoin, mutta esikoinen aloitti unissakävelynsä aina sillä, että kiskoi tavalla tai toisella pehmusteet ensin paikoiltaan.

Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa esikoinen nukkui välissämme. Sinne tänne oli viritelty erilaisia hälyttimiä, jotta varmasti heräisin esikoisen lähtiessä liikkeelle. Miehelläni on sen verran hyvät unenlahjat, että hän ei herää mihinkään, eikä häntä öisin kovin helpolla edes saa hereille. Niinpä turvamiehen rooli lankesi minulle. Unissakävelykin kuitenkin loppui itsestään joidenkin viikkojen jälkeen.

Draamaattisen vaaraton affektikohtaus

Vaikka affektikohtaukset eivät liity nukkumiseen, ne vaikuttivat merkittävällä tavalla esikoisemme nukkumaanopetteluun. Affektikohtaus eli tikahtumiskohtaus tarkoittaa tilaa, jossa kovasti itkevä lapsi pidättää samalla hengitystään, mikä aiheuttaa lihaskouristuksia tai jopa tajunnan menetyksen. Usein ne liittyvät hetkiin, joissa lapsi turhautuu tai satuttaa itsensä. Kohtaukset eivät ole vaarallisia, vaikka näyttävät rajuilta. Tärkeää on, että lasta ei kohtauksen aikana ja sen jälkeen jätetä yksin.

Esikoisemme affektikohtaukset eivät tulleet yllätyksenä, sillä tiesin itsekin olleeni lapsena niihin taipuvainen. Tarinan mukaan sain ensimmäisen kohtaukseni kaksivuotiaana hermostuttuani, kun hampaidenpesu lopetettiin liian aikaisin. Niinpä itkin itseltäni tajun kankaalle. Siitä eteenpäin harrastin tajuttomuusitkuja aina silloin tällöin läpi leikki-iän.

Hieman kuitenkin ehdimme esikoisemme kohdalla säikähtää, sillä hän oli vasta kolmekuinen saadessaan ensimmäisen kohtauksensa. Oli yö, olimme keskellä merta, kaukana ulkosaaristossa ja yhtäkkiä käsivarsillani lepäsi tajuton vauva. Ehdin jo miettiä, miten saisin tarvittaessa opastettua pelastushelikopterin pimeässä paikalle, kun vauva virkosi. Sen jälkeen affektikohtauksista ja tajuttomuudesta tuli meillä arkipäivää.

Aina affektikohtauksen jälkeen esikoinen oli hätääntynyt ja hämmentynyt tultuaan tajuihinsa. Hänen rauhoittamiseensa tarvittiin puolituntinen turvallisessa sylissä. Jossain vaiheessa opin, että voimakkaalla puhalluksella kasvoihin saattoi onnistua katkaisemaan kohtauksen jo ennen pyörtymistä, ja kaksivuotiaana kohtaukset alkoivat muutenkin helpottaa. Tajuttomuus vaihtui ensin lihaskouristuksiin, sitten affektikohtaukset loppuivat kokonaan.

Kun olisi ollut unikoulun aika, törmäsimme ongelmaan, johon ei löytynyt ratkaisua: Esikoinen itki itseltään aina tajun kankaalle, mistä johtuen hänet oli pakko ottaa syliin. Googlasimme vinkkejä ja saimme niitä myös neuvolasta, mutta mikään ei auttanut.

Aina ei auta kuin aika – ja armollisuus

Viikkojen yrittämisen jälkeen kysyimme neuvoa lopulta uniklinikalta, ja saamamme vastaus oli yksinkertaisuudessaan helpottava: On tilanteita, joissa ei auta kuin aika. Unohtakaa unikoulut ja toimikaa tilanteen ehdoilla niin, että saatte mahdollisimman hyvin nukutuksi.

Niin me sitten teimme. Unohdimme kaikki meille annetut ohjeet ja nukutimme esikoisemme milloin mitenkin, aina meneilläänolevasta vaiheesta riippuen. Siitäkin huolimatta aika teki tehtävänsä ja esikoinen oppi nukkumaan ja nukahtamaan itse, omaan sänkyynsä.

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Juttu perustuu omakohtaisiin kokemuksiin sekä neuvolasta, uniklinikalta ja lääkäreiltä saatuihin ohjeisiin.

Lue myös muut unisarjan jutut:

• Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta
• Vähäunisista lapsista
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun Selviytyjät Suomesta pudotettiin tällä kaudella kilpailija siksi, että hän oli liian positiivinen, en ollut uskoa korviani. Kerttu Rissasen peli päättyi, koska hänen iloisuutensa, tsemppaavuutensa ja positiivisuutensa olivat alkaneet ärsyttää kanssakilpailijoita.

Helsingin Sanomat puolestaan teki jutun bloggaaja Iina Hyttisestä otsikolla Liian hyvä asenne (Raisa Mattila, HS 24.5.2021). Jutussa Hyttinen kertoo olevansa positiivinen ja ratkaisukeskeinen ihminen ja saaneensa blogiinsa tästä vuosien aikana satoja, ellei tuhansia asennettaan kyseenalaistavia kommentteja. Lopulta Hyttinen poistikin blogistaan mahdollisuuden kommentoida tekstejä, kun ikävät kommentit alkoivat ahdistaa.

Liian positiivinen

Ilmiö on tullut tutuksi tätäkin blogia tehdessä. Yleensä tuohtuneissa palauteviesteissä kommentoidaan positiivisen pohjavireen ärsyttävyyttä tai epäuskottavuutta.

Olen kuitenkin linjani valinnut. Perustin tämän blogin, koska itse kaipasin positiivisempia tarinoita perhearjesta – enkä tarkoita positiivisella siloteltua tai kaunisteltua vaan sitä, että kömmähdyksiä ja kompurointeja nostettaisiin esiin osana elämää, pelottelematta ja niihin jämähtämättä. Jokainen lapsia saanut nimittäin kehottaa nauttimaan pikkulapsiajasta, mutta silti keskusteluissa ja perhe-elämästä kirjoitetuissa jutuissa tuntuvat korostuvan elämänvaiheen varjopuolet.

Ilo antaa virtaa

”Se, että elämäni perusvire on positiivinen, ei tarkoita, että piilottaisin negatiivisia tunteita. – – Mutta yksi huono hetki ei tarkoita, että koko päiväni olisi surkea. Ja vaikka päivä olisikin, se ei minulle tarkoita, että koko elämä olisi”, Hyttinen toteaa Hesarin jutussa ja jatkaa: ”Ei minullakaan ole aina ollut elämässä voimavaroja olla positiivinen tai ratkaisukeskeinen, eikä kenelläkään ole.”

Hyttisen tavoin koen olevani rehellinen juttuja kirjoittaessani. Olen tehnyt juttusarjaa perheemme uniongelmista, huokaillut uhmaiän äärellä ja kertonut, miten pitkiä päivät joskus ovat, kun puoliso tekee epätavallisesti rytmittyviä töitä, joiden ehdoilla perheen täytyy elää. Haasteista kirjoittaminen on paitsi hyvä tapa päästellä höyryjä, parhaimmillaan myös väylä vertaistukeen. Korona kun on karsinut vanhempien vertaistukikahvit ja kohtaamiset minimiin.

Olen kuitenkin huomannut, että vielä paljon enemmän energiaa saan kirjoittaessani hauskoista hetkistä tai heittäytyessäni hassuttelemaan arjen katastrofeilla. Huumori on väkevä voimavara. Se kutistaa katastrofeilta tuntuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja taittaa väsymyksen nauruksi kiukuttelun sijaan.

Epätrendikäs optimismi

Mutta miksi positiivisuus on alkanut ärsyttää? Vielä jokunen vuosi sittenhän hehkutettiin kilpaa BB-Saulin ja Elastisen voimaa antavaa iloisuutta ja optimismia.

Kenties kyse on trendistä. Iloisuutta on nähty hetkeksi riittämiin, nyt tilalle halutaan jotain muuta – anteeksipyytelemätöntä suoruutta esimerkiksi. Voittihan Selviytyjätkin lopulta kilpailija, jonka kerrottiin kiukuttelevan aina joukon joutuessa odottamaan ja puhuvan suoraan, vaikka se sitten olisikin ollut rosoista ja jopa hivenen röyhkeää.

Luonteeni ja persoonani ovat siis kenties hivenen epätrendikkäitä juuri nyt. Toistuva palaaminen arjen kuormittaviin tekijöihin ei kuitenkaan auta minua jaksamaan. Voin paremmin, elämä on lystikkäämpää ja pysyn virkeämpänä, kun muistelen hauskoja hetkiämme, hassuttelen ja kirjoitan niistä asioista, jotka tekevät tästä vähien unien ja venymisen aikakaudesta samaan aikaan niin ihanaa.

Ei ole kyse valheesta, vaan valinnasta.

Lue myös:

• Lue, leiki, liiku, luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Onnelliset aakkoset – lukemisen leikkejä

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!