Päiväkodin johtajalta tulee viesti, jossa lapsia kehotetaan pitämään sairastamisen jälkeen kotona kaksi toipilaspäivää. Samassa yhteydessä muistutetaan, että jo pienistä sairastumiseen viittaavista merkeistä tulee jäädä kotiin. Työnantajalta tulleessa ohjeistuksessa puolestaan todetaan, että kun lapsi sairastaa, tämän kanssa saa olla palkallisesti kotona kolme peräkkäistä päivää. Päiväkodin ohjeistusta noudattaen se siis tarkoittaisi yhtä sairaspäivää ja kahta toipilaspäivää.

Syksy toi taas tullessaan taudit.

tarhanaloituksen tautiaallokossa

Tätä kirjoittaessani töihinpaluustani ja päiväkodin alkamisesta on piirun verran yli kolme viikkoa. Tuosta ajasta lapsemme ovat sairastaneet yhteensä yhdeksän päivää. Nyt muu perhe on terveenä, mutta minä vuorostani sairastan kotona. Useimmat sairaspäivistä ovat osuneet viikonloppuihin, mutta olemme myös ehtineet säätää miehen kanssa työpäiviämme hoitaaksemme pikkupotilaita kotona sekä saada päiväkodilta puhelun kesken työpäivää.

Perheemme on kuitenkin onnekas moniin muihin verrattuna: Lapsillamme tuntuu olevan keskimääräistä parempi vastustuskyky, mistä johtuen he ovat onnistuneet myös ohittamaan monet tarhan tautiaalloista. Viime viikoista olemme olleet kipeinä VAIN vajaat 43%. Se on vähän moniin muihin perheisiin verrattuna. Lisäksi asumme Suomessa, jossa sairaiden lasten hoitamista kotona tuetaan taloudellisesti. Miksi yhtälö siis silti tuntuu niin mahdottomalta?

riittämättömyys on sairastamisen palkka

Ennen lapsia en työkavereiden juttuja kuunnellessani ymmärtänyt, miten paljon lapsiperheissä todella sairastetaan. Vaikka perhettämme on siunattu hyvällä vastustuskyvyllä, eivätkä lapsemme imaise jokaista päiväkodin pöpöä itselleen, sairaspäivien määrä on valtava. Ja kun lapsia on kaksi, päivien määrä tuplaantuu, sillä lapset eivät tunnu koskaan sairastavan samaan aikaan. En uskalla edes ajatella, paljonko nelilapsisessa perheessä ollaan kipeinä.

Jo kolmen viikon töissäolon jälkeen tunnen olevani aika huono työntekijä. Vaikka olen vielä onnistunut järjestämään itseni lasten sairastaessa töihin, tiedän yhtälön muuttuvan sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle syksy etenee. Jääkiekkovalmentajana työskentelevä puolisoni reissaa työnsä vuoksi paljon, eikä pysty olemaan töistä pois kiivaan pelikauden aikana. Osa isovanhemmista on vielä työelämässä, osa puolestaan asuu kaukana – hekään eivät siis ole niin itsestään selvä ratkaisu kuin joissain toisissa perheissä.

Minunkin työni vaatii läsnäoloa: Poissaoloni on aina oppilailtani pois ja horjuttaa heidän arkeaan sekä oppimistaan. Mutta samaan aikaan olen läsnäoloni velkaa myös sairastaville lapsilleni. Yhtälö aikaansaa riittämättömyyden tunteen.

Päiväkoti on arjen pelastus – silloin kun olemme terveitä…

ei ole olemassa helppoja Ratkaisuja

Jos ongelmaan olisi olemassa helppoja ratkaisuja, ne olisi varmasti jo löydetty. Monissa maissa toinen vanhemmista jättäytyy kokonaan pois työelämästä lasten myötä, joillakin avuksi rientää yksityinen lastenhoitaja tai isovanhempi. Suomessakin tarjotaan jo lastenhoitopalveluja, joista saa palkata lastenhoitoapua sairaiden lasten hoitoon, mutta ainakin korona-aikaan ne kärsivät melkoisesta henkilöstöpulasta. Asiakas saattoi vielä edellisiltana saada viestillä ilmoituksen, ettei ketään olekaan tulossa lapsia hoitamaan.

Korona-aikana kokeiltiin myös nollatoleranssia: Päiväkotiin ei ollut asiaa vuotavanenäisenä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että osalla lapsista nenä vuotaa jatkuvasti, läpi vuoden. Allergioita ja rakenteellisia syitä köhimiseen ja nuhaan ei myöskään ole helppo erottaa perusflunssasta. Varotoimet olivat toki perusteltuja koronan pysäyttämiseksi, mutta tämän aikakauden myötä perustaudit jylläävät nyt jopa entistä kiivaampina, kun vastustuskykyä ei ole.  Tänäkin syksynä työpaikoilla otettiin alkuun tiukka linja sairastamisen suhteen, mutta kun työntekijät loppuivat jo parin viikon jälkeen kesken, linjauksia muutettiin lievemmiksi.

Mitä villejä, luovia ratkaisuja tilanteeseen voisi keksiä? Pitäisikö päiväkodeissa olla erillinen sängyillä varustettu sairastupa, jossa työskentelisi sairaanhoitaja? Voisiko etätyömahdollisuuksia entisestään kehittää? Vai onko kaikkein helpoin ja loogisin ratkaisu sittenkin vain hyväksyä tilanne ja olla armollinen ja ymmärtäväinen itseä ja muita kohtaan? Syksy ja arkeenpaluu tuovat taudit tullessaan. Jokaisella meistä on elämässään vaiheita, jolloin joutuu antamaan itsestään enemmän muualle kuin töihin: lapsilleen, vanhemmilleen, oman terveyden ylläpitämiseen.

Sairaspäivät antavat mahdollisuuden rauhallisiin, yhteisiin läsnäolon hetkiin.

sairastamisessa on jotain hyvääkin

Kaikessa keljuudessaan sairaspäiviin kätkeytyy jotain hyvääkin. Ne antavat mahdollisuuden rauhalliseen yhdessäoloon ja läsnäolon hetkiin pikkupotilaiden kanssa. Ne helpottavat toimettomuuden sallimisen itselle, antavat siunauksensa hetken levolle. Pakottavat pysähtymään, tylsistymään, nukkumaan.

Eilen ja tänään olen viettänyt ensimmäisiä sairaslomapäiviäni 4½ vuoteen. Näiden vuosien aikana olen toki sairastanut, mutta 39 asteen kuumeessa ja mahataudissakin minulla on ollut samaan aikaan kotona 1-2 lasta hoidettavana. Nyt olen saanut pyhittää päiväkodin aukioloajan vain itselleni ja keskittyä lepoon ja parantumiseen. Sen myötä on ollut helppo jaksaa illat lasten kanssa.

Eli paradoksaalista kyllä, töihinpaluu on myös tuonut mukanaan mahdollisuuden sairastaa. Kotiäitivuosina sellaista mahdollisuutta ei ole ollut. Sen tilalta joudun kokemaan ajoittaista riittämättömyyttä, miettimään pääni puhki ratkaistakseni lasten sairaspäivät ja stressaamaan päiväkodin oveen ilmestyneitä lappuja: ”Meillä on mahatautia. Meillä on enterorokkoa.” 

Jälkimmäinen vaihtoehdoista on lopulta kuitenkin mukavampi.

Lue myös:

• Kun päiväkoti taas alkaa
• Itkua ja innokasta odotusta – miten päiväkodin aloitus meillä sujui?
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Kannattaako vauvauinnista maksaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Viime viikolla meillä juhlittiin syntymäpäiviä. Juhlan kunniaksi teimme kakun: naksuja, kurkkua, herneitä ja puoli lootallista maksalaatikkoa. Lahjoja oli kaksi, molemmat lastemme valitsemia. Toisesta paketista kuoriutui luita ja toisesta koiranruokaa. Cairnterrierimme Pasi täytti 12. Pasi on osoittanut meille, että koira sopii lapsiperheeseen – ja sopeutuu lapsiin vanhempanakin.

Koira sopii lapsiperheeseen – ja sopeutuu lapsiin vielä vanhempanakin

koira sopii lapsiperheeseen

Molemmat lapsemme ovat saaneet syntyä koiraperheeseen, mistä olen ollut hyvilläni. Lapsiperheissä, joissa on koira, kärsitään tutkimusten mukaan keskimääräistä vähemmän taudeista ja allergioista. Lisäksi lapset oppivat pienestä pitäen huolehtimaan lemmikistä ja olemaan eläinten kanssa.

Ihan ongelmatonta lasten ja koiran yhteiselo ei meilläkään ole ollut. Esikoista odottaessani Pasi oli jo 7-vuotias ja tottunut nauttimaan tilasta, rauhasta ja jakamattomasta huomiostamme. Kun esikoinen sitten syntyi, Pasi otti meistä pesäeron ja muutti hetkeksi kellariin. (Tuosta ajasta voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun lapsikatras kasvoi karvojen kiskomista rakastavalla Mante-vauvalla Pasi oli jo hyväksynyt uuden tilanteen, muttei yhteentörmäyksiltäkään vältytty. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.)

Nykyisin lapset jo ymmärtävät paremmin koiran ajatuksenjuoksua ja Pasi puolestaan on turtunut kotimme vauhtiin ja meteliin. Mante pitää huolta, että ruokapöydästä putoaa ”vahingossa” aina jotain Pasillekin, kun taas esikoinen on erikoistunut koiran leikittämiseen. Vain silloin kun Pasi meinaa jäädä pikkuriehujien jalkoihin tai se herää kiljuntaan ja mekkalointiin kesken parhaiden kauneusuniensa, koiraherramme on selvästi vähän ärtynyt. Siltikään se ei suostu nukkumaan eri kerroksessa leikkivien lasten kanssa, vaan tahtoo olla aina näiden lähellä.

Pasin synttärikakku oli tänä vuonna naksuista, maksalaatikosta, kurkusta ja herneistä muovattu näköiskakku

ystävyyttä ja yhteentörmäyksiä

Kun esikoisemme oli vielä pieni, juuri kävelemään oppinut vaapertaja, ystävämme hankkivat koiran. Pentu oli iloisen villi ja riehakas ja rakasti kaikkia – omalla päällekäyvällä tavallaan. Kun ystävämme pohtivat, miten koiraa voisi alkaa totuttaa lapsiin (suurin osa lapsista kun pelkäsi sitä), kohteeksi valikoitui esikoisemme. Hän kun ei ollut moksiskaan siitä, että kaatui koiran halaillessa, ja osasi pienestä iästään huolimatta komentaa koiran kädellään maahan.

Pasi on aina ollut toista maata. Rauhallinen, mutta omanarvontuntoinen ja lyhytpinnainen terrieri ei ole leikkinyt lapsiamme kumoon, vaan haasteet ovat olleet toisenlaisia. Toisaalta, sellaistahan sisaruuskin on: yhdessä elämisen opettelua, joustavuutta, kompromisseja, toisen huomioonottamista, ystävyyttä ja yhteentörmäyksiä.

Pasi sai kaksi pakettia. Molemmat lahjat olivat lasten valitsemia

Molemminpuolista huolenpitoa

Esikoinen ymmärtää jo sen, että Pasilla olla ikää. Välillä hän tuskastuu vanhan koiran hitauteen ja laiskuuteen, mutta toisaalta myös murehtii sitä, että jossain vaiheessa ”Pasi on sata vuotta ja niin vanha, että kuolee”. Voin vain kuvitella, millaisen tyhjiön koira jättää, jos ei ole ikinä elänyt ilman koiraa. Toisaalta elättelen toiveita, että Pasilla olisi vielä hyviä, terveitä vuosia jäljellä, ja että molemmille lapsillemme ehtisi jäädä koirasta selkeitä muistikuvia – elihän ensimmäinen cairninikin yli 16-vuotiaaksi!

Nelivuotias esikoisemme osaa jo itse taluttaa Pasia, ja kohta kaksivuotiaalla Mantella on olemassa oma äänenpaino Pasin käskemiseen: ”Pasi, tänne!” Molemmat antavat vuorollaan koiralle ruokaa, huolehtivat siitä että Pasi on mukana ja tulevat kertomaan, jos vesikupista on vesi lopussa. Kun iltasatu on luettu, Pasi jää yläkertaan nukuttamaan lapsia ja tepsuttelee iltaluulleen vasta näiden nukahdettua. Potallekin sen olisi aina päästävä mukaan, ja jos vessan ovi vedetään kiinni sen kuonon edessä, vanha herra on hyvin närkästynyt. Kun Mante oli vauvarokossa, Pasi nukkui sen vieressä, ja kun esikoiselle viikkoa myöhemmin nousi kuume, Pasi vaihtoi paikkansa tämän sängyn viereen.

Vaikka Pasi selvästi nauttii alkaneen päiväkotiarjen mukanaan tuomasta mahdollisuudesta nukkua pitkiä päiväunia kodin rauhassa, tuntui se yhtä lailla olevan onnellinen kirmatessaan kesällä ulkosaariston kallioilla ja mökkinurmella pikkupoikien perässä – kuin olisi ollut nuori ja vallaton vielä itsekin!

Pasi 12v – nuori ja vallaton!

Lue myös:

• Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira lapsiperheessä
• Koira lasten armoilla – mitä kuuluu Pasi?
• Miten puhua lapsille sodasta?
• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lasten kanssa?
• Lasten kanssa metsässä – miten retkeilijöitä kasvatetaan?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!