Ilotulitteiden jytke on vaimennut, koira kaivautunut esiin piilostaan ja asettunut kylkeäni vasten makaamaan kuin varmistuakseen, ettei enää ole mitään hätää. Makaan peiton alla yölampun hohteessa muun perheen tuhistessa untaan ympärillä. En saa nukutuksi, ajatukset eivät suostu levolle. Mieli tahtoo ensin vastauksia – piirtää suunnan, jota kohti seuraavana aamuna askeltaa. Tehdä lupauksen vuodelle 2024: Tulevana vuonna aion puhua rohkeudesta ja saada ääneni kuuluviin. Väitän nimittäin, että rohkeutta voi opettaa, ja se on juuri sitä, mitä nyt tarvitsemme!

Rohkeutta kohti

Jo neljä vuotta sitten kirjoitin muistikirjan kanteen sanan: ”ROHKEUS” ja aloin täyttää sitä ajatuksilla, havainnoilla ja tutkimustiedoilla aiheesta. Sitten esikoinen varttui vauhdikkaaksi taaperoksi, maailmaan vyöryi korona, perheeseen syntyi toinen lapsi ja muistikirja unohtui.

Kuluneen syksyn aikana aihe on kuitenkin alkanut jälleen vetää puoleensa. Tuntuu, että kaiken viime vuosina tapahtuneen jälkeen, lisääntyneen turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä, meidän pitäisi oppia löytämään rohkeutemme uudelleen.

Ensin iski pandemia, joka vavisutti kaikkea totuttua, piirsi yksinäisyydelle uusia olomuotoja, horjutti käsitystämme hallinnasta ja elämänhallinnasta ja pakotti kohtaamaan uudenlaisen, rajoitetumman maailman. Sitten silmiemme eteen rävähti sota, niin lähellä ja näkyvänä, ettei siihen voinut olla reagoimatta.

Kaiken tämän sivuvaikutuksena olemme kadottaneet osan rohkeudestamme: Kyvystä heittäytyä, luottaa, haastaa itseä ja tilanteita. Kyvystä toteuttaa unelmia ja hallita pelkoja, niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Ainakin itse ajattelen, että pelot, epävarmuus ja turvattomuus vievät kauemmas vapaudentunteesta – ja niiden hallinta taas sitä kohti.

TaHto tulla KUULLUKSI

Koira kääntää kylkeä, painautuu tiukasti vasten ja tärisee rakettien yhä paukkuessa sälekaihdinten takana. Yhdessä valvomme, joskin eri syistä. Olen aina rakastanut kirjoittamista, nauttinut ajatustyöstä, ideoinnista, ratkaisujen etsimisestä, uuden luomisesta. Kun kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, tein sen pitkälti tarpeesta saada kirjoittaa. Tai niin luulin. Nyt ymmärrän, että blogini syntyi yhtä lailla halusta vaikuttaa ja tulla kuulluksi.

Olen tehnyt töitä opettajana 18 vuotta, päätoimisesti vuodesta 2010. Valmistuttuani opetin ensin seitsemän vuotta draamaa ja äidinkieltä lukiossa ja toimin koulun teatteripainotuksen vastuuopettajana. Sitten aloin kaivata juurilleni luokanopettajaksi, työhön joka antaa mahdollisuuden vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja kokonaisvaltaisemmin yksittäisten oppilaiden ja opetusryhmien kehitykseen. Nykyään työskentelenkin kulttuurikasvatukseen erikoistuneessa alakoulussa teatterin, musiikin ja luokanopettajana.

Rohkeutta voi opettaa

Vuodet opettajana ovat opettaneet minulle muutaman tärkeän asian rohkeudesta ja itsensä ylittämisestä. Nämä oivallukset ovat myös ohjanneet tapaani opettaa ja ajatella opettamista:

1. Ryhmä on yhtä vahva kuin sen keskinäinen luottamus.

2. Yksilö pystyy ylittämään itsensä, kun hän oppii heittäytymisen taidon ja saa olla osa turvallista ja luottamuksellista ryhmää.

3. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan sitä, että osaa kohdata tunteensa ja kykenee hallitsemaan niitä, pelko mukaan lukien.

Kenties juuri yllämainituista syistä draama- ja teatterikasvatuksesta on minulle sydämen asia. Se mielletään helposti esiintymistaitojen harjoittamiseksi ja esitysten valmistamiseksi, vaikka todellisuudessa kyse on paljon enemmästä. Draama- ja teatterikasvatus tarjoaa välineitä muun muassa ryhmänsisäisen luottamuksen rakentamiseen, itsetuntemuksen vahvistamiseen, epävarmuuden ja epäonnistumisen pelon lieventämiseen, tunnetaitoihin, ideointikyvyn rikastamiseen, sosiaalisten taitojen kehittämiseen sekä rohkeuden ja heittäytymiskyvyn vahvistamiseen.

Olen hyödyntänyt draaman ja teatterin menetelmiä aina erilaisia ryhmiä ohjatessani, kouluttaessani, opettaessani, jopa valmentaessani (Kyllä, olen ennen lasten syntymää ehtinyt valmentaakin kalpamiekkaikkailijoita yli 10 vuotta!), vaikkei ryhmän toiminta olisi liittynyt millään tavalla esiintymiseen.

Draama- ja teatterikasvatuksessa on valtava määrä potentiaalia, ja se tarjoaa keinoja esimerkiksi aiemmin peräänkuuluttamani rohkeuden löytämiseen. Henkilökohtainen lupaukseni, toiveeni ja tavoitteeni alkavalle vuodelle onkin saada ääneni tässä asiassa kuuluviin: Rohkaistua puhumaan ja tulla kuulluksi. Kenties jopa päästä jakamaan oivalluksiani ja tekemiäni havaintoja aiheesta suuremmalle yleisölle.

Myös koira on löytänyt rohkeutensa – tai ainakin keinot pelon selättämiseen. Se on tehnyt peitosta pesän viereeni, työntänyt kuononsa tyynyni alle ja tasaisesta tuhinasta päätellen lopulta nukahtanut. Kenties lopulta itsekin saan unta, kun olen saanut ajatukseni sanoiksi.

Jos kiinnostuit, ota rohkeasti yhteyttä!

meri.maaria.kivekas (at) gmail.com 

Meri-Maaria Kivekäs (KtM + FM) on helsinkiläinen äidinkielen, teatterin ja luokanopettaja, joka työskentelee opetustyön ohessa myös laulaja-lauluntekijänä ja perhevaikuttajana. Hän on valmistunut luokanopettajaksi pääaineenaan kasvatuspsykologia, erikoistunut teatteripedagogiikkaan ja suorittanut maisteriopinnot myös kotimaisesta kirjallisuudesta. Kirjoittaminen, musiikki ja teatteri ovat elämänmittaisia harrastuksia, kahvinjuonti ja irtokarkit iänikuisia paheita.

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Teoriani perheestä – ajatustenvaihtoa Juha Itkosen kanssa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Miten on mahdollista, että muusikko unohtaa laulunsa julkaisupäivän? Se on hyvä kysymys. Minä nimittäin unohdin. En markkinoinut. En intoillut asiasta. En houkutellut kuulijoita musiikkini äären. En, kun en muistanut itsekään koko asiaa. Sellaista sattuu joskus, kun luovan työn ja vanhemmuuden yhdistää. Mutta miten näin pääsi käymään – se vaatiikin vähän pidemmän johdattelun.

Kuva: Miika Rautiainen

Voiko LUOVAn TYÖn ja vanhemmuuden yhdistää?

Vanhemmuuden ja työn yhdistäminen on välillä yllättävän kinkkistä – etenkin kun toisella vanhemmista on työ, joka pitää normaalia enemmän poissa kotoa. Kun yhtälöön lisätään työn ja vanhemmuuden rinnalle vielä toinen työ, kokonaisuus muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi. Aamusta iltapäivään olen opettaja. Opetan alakoulussa viidettä luokkaa, toimin koulun teatteriopettajana ja pyöritän kuoroa. Työpäivän jälkeen haen lapset päiväkodista ja yritän olla heille läsnäoleva äiti: keskittyä yhteisiin arkisiin juttuihin, leikkeihin ja satuhetkiin. Usein olen ainoa vanhempi kotona ainakin puoli seitsemään, välillä koko lasten hereilläoloajan.

Kun muu perhe nukkuu, alkaa toinen työpäiväni. Taiteilija minussa herää. Se ei varsinaisesti ole valinta vaan sisältä kumpuava juttu, joka on päästettävä ulos. Se on ollut minussa niin kauan kuin muistan ja jollen anna sille tilaa, alan voida huonosti. Minun on saatava luoda – muunnettava kaikki kokemani teksteiksi tai musiikiksi.

Taiteen tekeminen on ihanaa ja kamalaa työtä. Se antaa paljon, se vaatii paljon ja pohjatyö on aina tehtävä ennen palkkiota – eikä siitä ole siltikään takeita. Töiden tuottavuus on laadukkaan sisällön lisäksi paljon myös tuuripeliä. Ajoituksen, paikan ja tähtien asennon on oltava kohdallaan, jotta nytkähdyksiä eteenpäin tapahtuu. Jos olisin luonteeltani riskinottaja, saattaisi minun olla helpompi tempautua taiteiden matkaan. Mutta minä en ole riskinottaja, en ainakaan nyt kun olen vanhempi ja kahden pienen lapsen äiti. Toisaalta, elämä on menossa nyt, ruuhkavuosista huolimatta, ja vierastan ajatusta siitä, että laittaisin minuuteni vuosikymmeneksi pauselle ja ulkoistaisin merkittävän osan itseäni vanhemmuuden ulkopuolelle. Se ei ole myöskään malli, jonka haluan lapsilleni antaa. Jollekulle toiselle se saattaa olla, muttei minulle.

Mikä Auroran laulu?

Minulla on mahtava päivätyö. Saan olla päivittäin tekemisissä taiteen kanssa. Saan opettaa itselleni rakkaita asioita eteenpäin ja nähdä lasten innostuvan niistä. Saan nähdä sen hyvää tekevän voiman, jolla taiteet parhaimmillaan vaikuttavat ryhmään ja ihmiseen. Luova luomistyö minun on kuitenkin tehtävä työpäivieni ulkopuolella. Tämä tosiasia on opettanut kärsivällisyyttä. Voi viedä monta vuotta saattaa syntynyt laulu julkaisuksi, eikä sen markkinointiin liikenisi enää montaakaan minuuttia, vaikka julkaisupäivän muistaisinkin.

Tällä viikolla julkaistu Auroran laulu on alun perin eräänlainen tilaustyö, joka on syntynyt jo puolitoista vuotta sitten. Se on tehty koululle, joka halusi oman laulun. Laulun, jota voisi helposti laulaa yhdessä ja johon olisi helppo yhtyä sitä tuntematta. Siksi lähdin hakemaan inspiraatiota Afrikkalaisesta musiikkikulttuurista, sillä Afrikassa laulaminen on yhteinen asia, eikä ääntä koulita niin kuin meillä länsimaissa. Siellä laulu ja tanssi ovat yhdistäviä asioita: Yhteys, yhteinen liike ja energia ovat merkityksellisempiä kuin yksilön suoritus eikä epämusikaalisuuden käsitettä tunneta. Rakensin Auroran lauluun yksinkertaiset kehorytmit, joihin kaikki voivat yhtyä ja jotka riittävä laulun säestykseksi. Lisäksi rakensin C-osan, jossa arimmatkin pääsevät mukaan toistamalla esilaulajien laulua.

Auroran laulua ei ollut tarkoitus alun perin edes julkaista, mutta tein sen, koska sille osoittautui myöhemmin olevan tarvetta. Ehkä tästä syystä en lähtökohtaisestikaan ajatellut markkinoida sitä kovin suurieleisesti, sillä se poikkeaa paljon muusta tuotannostani. Unohdukseen liittyi kuitenkin muutakin. Tällä viikolla esiinnyimme oppilaideni kanssa Oopperatalolla koululaisoopperassa ja suuren urakan huipennus varasti osan huomiostani. Iltaisin olin niin väsynyt, etten jaksanutkaan aloittaa tavalliseen tapaan toista työpäivääni, vaan nukahdin.

Mutta menköön inhimillisyyden piikkiin! Sainhan sentään laulun julkaistuksi.

Kuuntele: Auroran laulu
Kuuntele: Voin olla sun tonttus (viimejouluinen julkaisuni)

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Mitä kaipaan eniten kotivuosista?
• Viisi leikkivinkkiä väsyneelle vanhemmalle

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!