Olin alle kouluikäinen, kun isäni vei minut ensimmäistä kertaa rinteeseen. Tuon talven jälkeen en ole jättänyt ainuttakaan laskutalvea väliin. Vaikka olen vuosien varrella käynyt laskettelemassa useissa kohteissa, Ylläs on minulle se paikka, jonne aina kaikkein eniten ikävöin. Kun esikoisemme syntyi, pääsi myös hän tutustumaan heti ensimmäisenä joulunaan Lappiin ja Äkäslompoloon. Pari vuotta myöhemmin vein hänet kokeilemaan laskettelua Ylläksen rinteisiin. Vuosittainen perinne on jatkunut tähän päivään saakka. Nykyään lapsia on kaksi, mutta tänäkin talvena vietimme riemastuttavan perhepäivän Ylläksellä lasten kanssa.

Minkä ikäsenÄ voi aloittaa laskettelun?

Esikoisemme oli kolme, kun vein hänet ensimmäistä kertaa kokeilemaan laskettelua. Tämä talvi oli siis hänen kolmantensa. Pikkuveli-Mante pääsi suksille  jo viime talvena, kaksivuotiaana. Rinteissä kuitenkin näkee  tätäkin nuorempia laskijoita. Etenkin paljon laskettelevien perheiden nuorimmaiset tuntuvat löytävän tiensä rinteisiin jo varhain. Iän sijaan keskeistä onkin, että touhu tuntuu lapselle mielekkäältä ja hänelle löytyy sopivia harjoittelurinteitä ja välineitä.

Ylläksen välinevuokraamo Y1 Ski Rentalissa olemme aina saaneet ystävällistä ja osaavaa palvelua, ja laskuvälineitä on ollut valikoimassa pienimmille taaperoillekin. Äkäslompolon rinteet ovat tarjonneet myös toimivat puitteet laskettelun aloittamiseen. Liukuhihnahissillä lapset oppivat kulkemaan nopeasti ja sen jälkeen on ollut yllättävän helppo siirtyä sompahissin käytön harjoitteluun. (Täältä löydät jutut ensimmäisistä laskettelukerroistamme: Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa? JA Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus)

Laskettelutahtimme on ollut lasten kanssa vielä hyvin verkkainen (päivä/vuosi), mutta kehitystä on silti tapahtunut. Vaikka molempia on aina päivän aluksi jännittänyt, vähitellen edellisvuoden opit ovat palanneet mieleen, ja joka vuosi olemme pystyneet siirtymään’ hieman vaativampiin rinteisiin.

Millainen oli rinnepäivä Ylläksellä 3- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa?

Rinteiden takaa nouseva aurinko loi hienot puitteet tämänvuotisen laskettelupäivämme alkuun. Lapset olivat hikisiä ja hermostuneita, kun aloimme kiinnittää suksia jalkoihin. Välineiden pukeminen oli ollut heidän mielestään ”rankkaa hommaa”, eikä kumpikaan tuntunut muistavan, mitä laskettelulla oikeastaan tarkoitettiin. Lopulta sukset kuitenkin napsahtivat monoihin ja lapset kiinnitettiin valjaisiin. Oli ensilaskun aika. Päätimme aloittaa edellisvuosien tapaan liukuhihnahissiltä.

Jo ensimmäisen nousun aikana esikoinen hihkui muistavansa hissin, eikä loivaa aloittelurinnettä lopulta tarvinnut laskea kuin muutaman kerran, kun lapset jo olivat valmiita jatkamaan vauhdikkaampiin Perherinteisiin. Niissä kertasimme edellistalvena opettelemiamme taitoja: auraamista, taikanappien avulla kääntymistä ja sompahissillä nousua. seurana Pari tuntia laskettuamme kävimme tankkaustauolla Y1 Ravintolamaailmassa. Sen jälkeen jaksoi taas!

Alkujännityksen karistua ja perusasioiden palattua mieleen pääsimme testailemaan astetta hurjempia mäkiä Tenavahissin molemmin puolin. Koulurinne antoi jo hieman tuntumaa siitä, millaista olisi laskea isossa rinteessä. Lopulta päivän laskuista uuvahtanut Mante asettui rinteen juurella hankeen makaamaan ja lähes nukahti niille sijoilleen. Pieni oli antanut kaikkensa. Oli aika lähteä kotiin.

Valjailla vai ilman?

Minut on lapsena opetettu laskettelemaan ilman valjaita, mutta nykyään niiden käyttö tuntuu olevan varsin suosittua. Osa sanoo, että kun valjaita ei käytä, lasten on pakko opetella auraamaan, jolloin lajin salat oppii nopeammin. Toisaalta, osa kokee valjaiden antavan lapselle mahdollisuuden kokeilla ja oivaltaa tekniikka kehotuntuman avulla. Valjaat myös lisäävät turvallisuutta rinteissä ja madaltavat kynnystä ottaa jo pieni taapero mukaan laskemaan.

Uskon, että molemmat näkökannat pitävät paikkaansa. Meillä valjaat ovat kuitenkin toimineet. Esikoinen on lapsistamme se hurjapää, joka tahtoisi mennä lujaa ja unohtaa turhat aurailut. Hän on se omasta lapsuudestani tuttu lapsilaskijatyyppi, joka tulisi tyytyväisenä syöksyen rinteet alas, jolleivat valjaat häntä estäisi. Hän jaksaa treenata tekniikkaa aina hetken kerrallaan, kunnes alkaa kaivata vauhdin hurmaa. Valjailla hänen vauhtikanttiaan pystyy sentään hieman hillitsemään, vaikkakin ne myös antavat hänelle mahdollisuuden laistaa jarruttamisen harjoittelusta.

Pikkuveli-Mante on puolestaan veljeksistä se, joka aina oppinut kehoaan tunnustellen. Valjaiden avulla hän on jo oppinut luonnostaan painonsiirtoa ja suksien kääntämistä. Vielä Mante tykkää myös siitä, että vauhtia suitsitaan ja rinteessä edetään verkkaisesti tutkiskellen.

Mitä lapset tykkäsivät laskettelusta?

Rinnepäivästä Ylläksellä jäi kaikin puolin positiivinen fiilis. Vaan mitä tuumasivat lapset, kun monot oli riisuttu, ja auto huristeli kohti Äkäslompolon mökkiä?

Mante (3v): ”Hauskinta oli liukuhihnahissiin meno, syöminen ja laskeminen.”

Esikoinen (5v): ”Niin, laskeminen ja hissit. Laskin ainakin 64 kertaa!”

Mante: ”Rankinta oli pukeminen!”

Esikoinen: ”Niin, hiihtohissit ja pukeminen. Siinä tuli niin kuuma.”

Mante: ”Mäessä piti jarruttaa kääntymällä tai tekemällä suksilla a-kirjain.”

Esikoinen: ”Minä tein suksista pizzapalan. Sekin jarrutti. Ja sitten piti painaa taikanappia ja nostaa toinen käsi sivulle. Aika paljon kyllä jarruteltiin minun mielestäni!”

*Mante kuorsaa*

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Ylläksellä lasten kanssa – laskettelusta koko perheen harrastus
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Hei me luistellaan – vinkkejä luistinradalle lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Olen opetellut ystävyyttä jo verrattain pitkään suhteessa lapsiini. Vanhin lapsuudenystäväni on kulkenut matkassa jo yli 30 vuotta. Olen ollut onnekas, sillä elämän käänteissä olen usein löytänyt uusia ystäviä – välillä tosin myös kadottanut heitä elon myllerrykseen. Silti lasten myötä olen huomannut, että minulla on ystävyydestä yhä opittavaa. Mitä lapseni ovat opettaneet minulle ystävyydestä?

Jo Taapero voi löytää itselleen ystävän

Muistan löytäneeni ensimmäisen tärkeän kaverini iltapäiväkerhosta neljävuotiaana. Kenties siksi olen ajatellut, että suunnilleen tuon ikäisenä lapset alkavat etsiä ystäviä ympärilleen. Omat lapseni ovat kuitenkin osoittaneet minun olleen väärässä.

Kun esikoiseni oli parivuotias, menimme kokeilemaan taaperotemppuilua. Kiipeileminen, hyppiminen ja kuperkeikkojen harjoittelu oli hauskaa, mutta kaikkein hauskinta oli juosta peräkanaa ympäri salia. Ryhmästä nimittäin löytyi toinen samanikäinen taapertaja, jonka kanssa esikoisellamme tuntui synkkaavan saman tien. Lapset etsiytyivät kerta toisensa jälkeen toistensa luo. Tuo ystävyyden alku on kantanut tähän päivään asti ja kantaa yhä.

Mante oli suunnilleen samanikäinen, jopa vähän nuorempi löytäessään omat tutkaparinsa päiväkodista. Kolmikkoa yhdisti innostus vähän vauhdikkaampiin leikkeihin, ja riehaantumiskertoimensa vuoksi heitä on jouduttu jopa tietoisesti erottamaan silloin tällöin. Mutta aina he löytävät toisensa – ja voi sitä riemua!

Ystävyys opettaa

Ystävyys voi alkaa monella tapaa. Esimerkiksi pitkäaikaisimman lapsuudenystäväni kanssa olimme ensin verivihollisia. Olin muuttanut naapurustoon, eikä vastaanotto ollut kovin lämminhenkinen: Meitä pidettiin tunkeilijoina.

Ystäväni kaarsi kavereidensa kanssa monta kertaa päivässä pyörillä pihamme ohi pommittamassa minua ja veljiäni kävyillä. Vastasimme samalla mitalla takaisin. Jossain vaiheessa tajusimme, että meidän kahden kannattaisikin ehkä liittoutua keskenämme, ja niin sai alkunsa vuosikymmeniä jatkunut ystävyys.

Lasteni ystävyyssuhteita seurattuani olen oivaltanut, että parhaimmillaan ystävyys kehittääkin juuri rosoisimpia puoliamme sulavalinjaisemmiksi. Määrätietoinen ja itsepäinen esikoisemme hyötyy samanlaisista ystävistä, vaikka se tarkoittaakin ajoittaista riitelyä ja yhteenottoa. Joku sentään jaksaa laittaa hänelle hanakasti kampoihin, opettaa joustamista ja kompromisseja.

Pikkuveli-Mante puolestaan saa vauhdikkailta ystäviltään tarvitsemaansa juoksutusta, mutta toisaalta kolmikko opettelee päiväkodissa yhdessä myös rauhallista leikkimistä. Heillä on yhteinen tavoite. Lapsuudenystäväni kanssa löysimme toisistamme räväkän ja rämäpäisen saman sukupuolen edustajan, jonka kanssa sai kuitenkin myös ihmetellä tyttöyttä ja siihen liittyviä kasvamisen vaiheita turvallisesti yhdessä.

Sisaruuden side

Myös sisaruus on parhaimmillaan ystävyyttä ja tuo side alkaa muodostua jo häkellyttävän varhain. Kun Mante puolivuotiaana oppi konttaamaan, syntyi myös veljesten ensimmäinen yhteinen, jokailtainen leikki: Vaippa-Petteri. (Nimen keksi tuolloin 2,5-vuotias esikoinen.) Leikissä veljekset konttasivat peräkanaa vaipoista ympäri yläkertaa huudellen ja hihkuen, ja se oli aina illan odotetuin osuus.

Veljekset ottavat toki myös yhteen. On päiviä, jolloin riitaa syntyy kaikesta, mutta valtaosin he ovat melko symbioottinen pari: Kun he ovat erillään, he kaipaavat toisiaan. Kun toista joutuu komentamaan, toinen saapuu rinnalle puolustamaan uskollisen muskettisoturin tavoin. Lähtiessämme jonnekin veljekset tarkistavat aina, että toinen on mukana, ja jos toinen uhkaa jäädä jossain tilanteessa muusta perheestä jälkeen, toinen vaatii odottamaan.

Mante saattaa iltaisin hiipiä hetkeksi myös isoveljen sänkyyn, ja vaikka siellä on silloin ahdasta, esikoinen raottaa peittoa ja toivottaa pikkuveljen tervetulleeksi. Toivon, että lapsemme onnistuvat säilyttämään keskinäisen yhteytensä läpi elämän – sillä mikä arvo onkaan ihmisillä, jotka kulkevat mukana halki elämän!

Lue myös:

• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• ”Haluan, en halua!” – Meillä asuu taas uhmaikäinen
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!