Hae
Äijä-äiti

Kotiparturin kokeiluja: Hyväksihavaittuja vinkkejä lasten hiustenleikkuuseen

Lukijoiden toivejuttu

Heti alkuun todettakoon, ettei minulla ole minkäänlaista koulutusta tai osaamista hiustenleikkuusta. En ole alan ammattilainen, en edes puolipätevöitynyt harrastaja. Aloin leikata omien lasteni hiuksia silkasta uteliaisuudesta, Youtube-videoista vinkkejä katsellen. Aina silloin tällöin olen jakanut tuokiokuvia hiustenleikkuuhetkistämme myös Instagramissa ja silloin seuraajani ovat  kyselleet, miten saan vilkkaat lapseni pysymään toimituksen ajan paikoillaan tai aikaansaan muuta kuin perinteisen pottakampauksen. Tässä hyväksihavaittuja vinkkejä lasten hiustenleikkuuseen.

”Siis oletko sä oikeasti leikannut tätä tukkaa tähän asti pelkillä saksilla?” parturi hämmästeli esikoisen hiuksia käsitellessään.

miten päästä alkuun?

Ennen kuin aloin leikata lasteni hiuksia kokemukseni hiustenleikkuusta rajoittuvat yhteen kertaan. Joskus teini-ikäisenä tahdoin nimittäin oppia leikkaamaan hiuksia ja niinpä tarjouduin parturoimaan pikkuveljeni. Hän suostui, sillä saatoin antaa ymmärtää, että minulla olisi ollut jonkinlaista kokemusta ystävieni hiustenleikkuusta. Lopputuloksen nähtyään veljeni ei pyytänyt minua parturikseen enää toista kertaa.

Esikoisen kohdalla ajattelin, että hän olisi hyvä harjoittelumalli – puolitoistavuotiaalta lapselta tuskin saisi kovin pahaa kritiikkiä osakseen (etenkään kun hän ei osannut vielä puhua). Sen palveluksen lapselleni kuitenkin tein, että katselin ensin opetusvideoita aiheesta Youtuben puolelta. Hakusanoilla ”How to cut baby boy’s hair” pääsin alkuun.

Ensimmäisen vuoden opettelin leikkaamaan simppelillä peruskikalla: Vedin tupsun hiuksia sormien väliin ja käytin sormia mittana. Yleensä leikkasin koko kuontalon ”kolmen sormen mitalla”. Lopputulos oli ihan hauskan näköinen taaperopörrö. Sen jälkeen aloin opiskella lisää. Hakusanoilla ”How to cut toddler’s hair” ” ja ”how to cut boy’s hair” löysin videoita, joissa opetettiin hiusten ”leikkausvyöhykkeitä”, leikkaussuuntia ja kerrostamista. Nekin opin puolikelvollisesti, mutta koneeseen en uskaltanut tarttua, vaan leikkasin kaiken saksilla.

Ajan saatossa esikoisen suorat ja karkeat hiukset paksuuntuivat ja paksuuntuivat, kunnes jopa parturointisaksilla alkoi olla hankalaa saada hiuksia katki. Kolme ja puolivuotiaana vein esikoisen ensimmäistä kertaa lastenparturiin. ”Siis oletko sä oikeasti leikannut tätä tukkaa tähän asti pelkillä saksilla?” parturi hämmästeli esikoisen hiuksia käsitellessään. Kävi ilmi, että hiuslaatu on sama kuin hänen isällään: paksu, tuuhea ja karkea. Opin, että sellaiset hiukset vaativat paljon keventämistä ja ohentamista. Nähtyäni miten paljon aikaa, vaivaa ja erilaisia välineitä ammattilaisetkin tarvitsivat hiusten taltuttamiseen päätin, että esikoinen saisi jatkossa käydä parturissa. Hänelle olisi kyllä kelvannut äitikin.

Hyvillä keleillä leikkaan lasten hiukset pihalla, huonoilla kylpyhuoneessa.

Mitä eroa on leikata suoraa ja kiharaa?

Noin vuodenikäisenä parturinpenkkiini istui pikkuveli Mante. Jos olinkin jotain esikoisen hiuksia leikatessa oppinut, nyt olin jälleen uuden edessä: Mantella kun on vallattomat korkkiruuvikiharat. Olin etukäteen kysellyt tutuilta kiharatukkaisten lasten vanhemmilta, miten he lastensa kiharoita leikkasivat. Koulukuntia tuntui olevan kaksi: Osa kasteli hiukset ja leikkasi ne märkinä ja suorina, osa napsi kutreja kuivina ”näppituntumalla”.

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä olen ymmärtänyt, että hiuksia olisi hyvä leikata puhtaina ja kuivina. Lähdin kokeilemaan samaa taktiikkaa kuin esikoisen kanssa. Otin kiehkuran sormieni väliin ja leikkasin kolmen sormen mitalla. Kun olin käsitellyt koko kuontalon totesin, että lopputulosta pitäisi vielä viimeistellä silmämääräisesti. Näin leikkaan Manten hiukset vieläkin: ensin mitalla, sitten näppituntumalla hiusten oman taipuisuuden huomioiden. Vähitellen myös Manten hiukset ovat alkaneet karkeutua ja paksuuntua. Nähtäväksi jää kauanko osaan ja uskallan niitä vielä itse leikata.

Manten hiuksia leikatessa olen joutunut opettelemaan kiharan hiuksen leikkuuta.

miten saada lapsi pysymään paikoillaan?

Hiustenleikkuu etenee meillä aina rituaalinomaisesti samalla kaavalla. Yleensä alan jo pari päivää ennen väläytellä, että kohta leikataan hiukset. Kesän lämpiminä päivinä kannan jakkaran tai syöttötuolin pihalle, muulloin kylpyhuoneeseen. Parturoitava on vaippasillaan tai kalsareillaan, lattia matoista puhdas, rikkalapio, lasta tai imuri käden ulottuvilla.

Lasten taltuttamiseen minulla on yksi erittäin helppo konsti: Laitan kännykästä videoita pyörimään. Jostain syystä molemmilla lapsilla on kuitenkin hiustenleikkuuhetkellä vain tietyt videot, jotka kelpaavat. Esikoisen kohdalla näytöllä piti pyöriä Aarne Alligaattoreita ja pätkiä Leijonakuninkaasta, Mantelle kelpaavat vain Kari Kiiturit. Sopiva videotarjonta löytyi kokeilemalla.

Vielä tämäkään ei saanut lapsia lopettamaan pyörimistä. Vähitellen opin leikkaamaan liikkeestä: Pyörivän hahmon mukana täytyi liikkua koko ajan samalla itsekin ja keskittyä siihen, ettei osunut saksilla vaikkapa korvaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että operaatioon täytyi varata aikaa ja ämpärikaupalla kärsivällisyyttä. Kerta kerran jälkeen pyöriminen kuitenkin väheni, kun lapset oppivat tietämään, mitä hiustenleikkuun aikana tapahtuu. Nykyään saan jo leikata hiukset jota kuinkin paikallani, eikä aikaa mene kuin kolmannes aiemmasta.

Poimin yleensä isoimmat hiustukot lasten päältä jo leikkaamisen aikana. Kun kampaus on valmis, kerään isoimmat hiuskasat lattialta roskikseen ja lakaisen, suihkutan tai imuroin loput. (Meillä on suihkun viemärin kannen alla siivilä, johon hiukset ja koirankarvat jäävät niin, etteivät ne tuki viemäriä. Siivilä on helppo vaihtaa. Loistava keksintö!) Lopuksi vielä pyyhin pyyhkeellä pikkuhiukset lapsen iholta ja usein ajoitan hiustenleikkuun niin, että menemme parturintuolista suoraan iltasuihkuun.

Lasten parturissa saa valita itselleen ajopelin, jonka kyydissä hiukset leikataan.

miksi tykkään leikata lasteni hiuksia?

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi käytän aikaani lasten hiustenleikkuuseen sen sijaan, että vain veisin heidät parturiin. Itse leikkaamalla säästyy toki rahaa, mutta se ei suinkaan ole syy kotiparturikokeiluilleni.

Tykkään leikata lasteni hiuksia, sillä parturointihetket ovat ihania yhteisiä hetkiä. Silloin lapsi saa täyden huomion, äidin hipelöimään hiuksiaan (ainakin minusta hiusten hipelöinti tuntuu mukavalta) ja muusta arjesta eristettyyn tilaan jutteluetäisyydelle. Uskon, että etenkin esikoisemme myös hyötyi siitä, että  sai totutella hiustenleikkuuseen tutussa ympäristössä, tutun ihmisen kanssa ennen ensimmäistä parturiretkeämme. Hänelle kun muutokset ja uudet jutut ovat aina alkuun vähän hankalia.

Lisäksi nautin uuden opettelusta. Lasten hiuksia leikatessa olen oppinut leikkaamaan myös omia hiuksiani piirun verran paremmin. (Joku saattaa nyt miettiä, että se selittääkin, miksi hiukseni näyttävät siltä miltä näyttävät.) Käyn pari kertaa vuodessa kampaajalla ja muuten leikkaan hiukseni kotona. Se on paitsi hauskaa, myös aika hyvä kikka säästää rahaa.

vinkkilista:

  • Katso vinkkejä etukäteen Youtubesta. Sormimitalla pääsee alkuun. Malleja leikatessa kannattaa opetella leikkaamisvyöhykkeet ja niiden leikkaussuunnat.
  • Ole armollinen ja kärsivällinen. Vain tekemällä oppii ja aluksi touhuun kannattaa varata aikaa.
  • Tehkää hiustenleikkuusta aina samanlaisena toistuva rituaali, jotta lapsi tietää muutaman leikkauskerran jälkeen, mitä milloinkin tulee tapahtumaan.
  • Harhauta videoilla, lauluilla, rupattelulla tai vaikka sylissä olevalla lempilelulla
  • Käytä kunnon saksia!
  • Valmistele hiustenleikkuutila huolella ennen kuin aloitat. Mieti, miten teet jälkien siivoamisesta itsellesi mahdollisimman helppoa.
  • Kerro lapselle, mitä hiustenleikkuun aikana tapahtuu. Osa lapsista saattaa hyötyä myös siitä, että he tietävät tulevasta hiustenleikkuusta vaikka jo edellisenä päivänä.

 

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

 

Kun on kiire olla iso – pikkuveli-Manten kaksivuotissynttärit

Kun saavun töistä kotiin, ensimmäisenä minua saapuu tervehtimään Mante, joka ojentaa magneettikirjaimia samalla selostaen: ”P niin kuin pallo, ö niin kuin ötökkä, m niin kuin mummi…”  On helppo arvata, mitä isoveli on hetkeä aiemmin leikkinyt. Samassa tajuan, että viikon päästä on Manten kaksivuotissynttärit, jotka olin jo ehtinyt arjen kiireessä unohtaa – ja sen muistaessani järkytyn uudelleen, sillä tajuan Manten olevan vasta yksivuotias. Mehän kohtelemme häntä usein kuin kolmevuotiasta!

Esikoinen valitsi pikkuveljen synttärikortin.

Pakko pysyä isoveLjen perässä

Mantella on aina ollut palava halu oppia – pysyä isoveljen vauhdissa. Hän lähti kävelemään kymmenkuisena ja kiipeili jo alle vuoden ikäisenä kirjahyllyihin ja porraskaiteille. Viime kesänä Mante alkoi puhua pulputtaa. Nyt hän jo keksii alkeellisia tarinoita ja laulelee oppimiaan lauluja. Mante suorastaan loukkaantui, kun hän ei saanut ajaa polkupyörää esikoisen alkaessa sitä harjoitella, vaan joutui tyytymään VAUVOJEN potkupyöräilyyn.

Esikoisen kanssa tahti oli aina verkkaisempi: Kävelemään hän lähti 1,5-vuotiaana, puhumaan alkoi reilu 2-vuotiaana – ja jos esikoinen saa päättää, hän valitsee potkupyörän, eikä mitään TYHMÄÄ polkupyörää. Ei siis ole ihme, että ensimmäisen kierroksen tahtiin tottuneet aivomme menevät sekaisin, varsinkin kun Manten leikitkin ovat samoja, joita isoveli leikkii. Välillä kuitenkin mietin, miten saisin kuopuksemme keskittymään hetken oman ikätasonsa asioihin, vaikkapa värien ja numeroiden opetteluun sen sijaan, että hän pänttäisi päähänsä aakkosia niistä innostuneen isoveljensä vanavedessä.

Koronavauvamme sai ensimmäiset kunnon synttärijuhlat

Koronavauvan ekat isot synttärit

Vaikka muistinkin Manten lähestyvän juhlapäivän viime tipassa, synttärikutsut olin sentään muistanut lähettää hyvissä ajoin etukäteen. Koronavauvallamme kun ei ollut vielä kokemusta yksistäkään kunnon juhlista. Ristiäisissäkin paikalla olivat vain kummit ja osa isovanhemmista – muut seurasivat toimitusta etänä. Yksivuotissynttärit puolestaan vietettiin parissa pienemmässä erässä.

Meillä on ollut tapana, että synttärisankari saa toivoa, mitä juhlapäivältään haluaa. Viime vuonna Mante ei sitä meille osannut vielä kertoa, mutta tällä kertaa visio oli valmiina: ”Kakkuja! Kynttilöitä! Junia! Nakkeja!” Niinpä katoimme pöydän juhlapäivänä kakuilla ja nakkikulhoilla, joiden väleissä kiemurteli jos jonkinmoisia junia.

Vielä keväällä esikoisen synttäreitä juhliessamme lapset kavahtivat kotiimme ilmestyneitä vieraita ja kököttivät ensimmäisen puolituntisen turvassa äidin ja isän sylissä. Vähitellen korona-ajan lapsetkin sentään tuntuvat tottuneen ”tavalliseen”. Tällä kertaa vieraat otettiin avosylin vastaan, ja Mante tuumi illalla heidän olleen myös paras juttu päivässä – kakkujen lisäksi. ”Minusta oli kyllä aika paljon väkeä näin pienessä tilassa”, esikoinen sen sijaan rohkeni huomauttaa.

 

Pikkuveljellä on kiire olla iso – täytyyhän isoveljen perässä pysyä!

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

9