Toinen kirjani on täällä! Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (2026, Hertta Kustannus, kuv. Leea Simola) ilmestyi syyskuussa. Esikoiskirjani tavoin myös tämä teos on kielellä leikittelevä ja maailmaa lapsen silmin tarkkaileva, monikerroksinen ja satumainen tarina. Tällä kertaa tarinan synnystä on kiittäminen keskimmäistä lastani Mantea. Eräänä päivänä hän ilmoitti, että on hänen vuoronsa päättää kirjan tarina: ”Se alkaa siitä, että kotitieltä katoaa kokonainen puu. No niin äiti, kirjoita.”

Tarina luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuudesta

”Tämä on pöyristyttävä esimerkki luontokadosta”, isä alkoi mesota. ”Ensin kaadetaan omat metsät, sitten vohkitaan toisten puut!”

Manten kerrottua, miten tarina alkaa, minä ryhdyin kirjoittamaan. Siinä missä esikoisteokseni käsitteli ystävyyttä ja yksinäisyyttä, tällä kertaa Tammenterhopuidentien lapset ihmettelevät luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuutta. Onhan kotitieltä kadonnut yön aikana kokonainen puu! Aikuisilla on rikokselle valmiina heti nimikin: luontokato.

Toisin kuin epäolennaisuuksiin tarrautuvat aikuiset, lapset kuitenkin pyrkivät löytämään ratkaisuja ja selvittämään mysteerit. Tälläkin kertaa heillä on apunaan velhonoloinen naapurinsa Eskelmus sekä nautinnonhaluinen kissa Velmunen. Lisäksi lapset tutustuvat lähikorttelissa elelevään Punaisen mökin mummoon, joka kärsii huimatulehduksesta, mutta on elämänsä aikana ehtinyt seikkailla toinen toistaan ihmeellisemmissä paikoissa. Ja onneksi pikkuveli on Uneksija! Hänen kykyjään tarvitaan jälleen.

Poliisit ovat saapuneet tutkimaan luontokadon tapausta (kuva: Leea Simola)

Miksi tällaisia tarinoita tarvitaan?

”Mikä on Taivaankannen vartija?” pikkuveli rohkaistui kysymään. ”Kun mieheni kuoli, aloin ajatella, että hän on sillä tavoin täällä kanssani”, mummo selitti. ”Hän vierailee ajatuksissani aina auringon noustessa ja laskiessa, pilvien poukkoillessa ja tähtien täplittäessä taivaan. Hän on minun taivaankanteni vartija.”

Naapurimme Eskelmus -kirjat ovat kunnianosoitus suomen kielelle, saduille ja himolukijoille. Työssäni opettajana näen päivittäin, miten eriytynyttä luku- ja kielitaito nykyään on. Heikosti lukevien kasvavaan määrään onkin havahduttu. Selkokielisten kirjojen lisääntyessä ja lukutaitoon liittyvistä huolista keskusteltaessa unohdetaan kuitenkin helposti ne, jotka jo lukevat paljon ja kaipaisivat jopa ylöspäin eriyttävää, ikätasolleen sopivaa luettavaa. Siksi haluan kirjoittaa lapsille romaaneja, joiden kieli ei aina päästä helpolla. Uusia merkityskerroksiakin voi löytää vielä usean lukukerran jälkeen.

Jotta eritasoiset lukijat ja kielenosaajat pystyisivät tarttumaan kirjoihini ja lukemaan niitä luokissakin yhdessä, olen kuitenkin luonut lukemisen tueksi ilmaisen työkalupaketin. Sen avulla ihan jokainen pystyy tempautumaan tarinaan taitotasostaan riippumatta. Myös toiminnallista tekemistä kaipaavat on huomioitu.

Lukemisen into ei ole lakannut olemasta olemassa. Kun pieni koululainen oppii lukemaan, tyypillisesti hänet valtaa ylpeys ja palo uudesta supervoimastaan. Jossain vaiheessa ote tuohon tunteeseen vain katoaa kaiken ympäriltä vyöryvän paljouden sekaan. Tarvitaan siis keinoja ylläpitää lukemisen riemua ja vetovoimaa. Minun keinoni on kielellinen leikki (ja kielellä kujeilu). Se on myös minun ja lasteni rakas, yhteinen harrastus. Sen mukaansatempaavuudesta on sitä paitsi olemassa lukuisia esimerkkejä kautta kirjallisuuden historian.

Kielellä kujeilu on paitsi minun ja lasteni myös minun ja kuvittajaparini Leea Simolan yhteistä hupia (kuva: Leea Simola)

Lasten vai aikuisten kirjoja?

Kuningatar kaivoi pussukasta hyppysellisen pölyä ja ripotti sen kämmenelleen. ”Ajatelkaa, että jokin näin pieni voi saada aikaan jotakin näin suurenmoista”, hän suitsutti ja osoitti ympärillemme ryöpsähtänyttä kukkien leikkiä. ”Nykyään on muotia suurennella itseä ja asioita. Mutta siinä on sellainen ongelma, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Minäkin muuttuisin mitättömäksi, jos maailmasta katoaisi kaikki pikkuruinen ja huomaamaton.”

Minulta on monesti kysytty, minkä ikäisille kirjoitan: minkä ikäisiä olen ajatellut, kun olen kirjoittanut Naapurimme Eskelmus -kirjojani. Jos olen aivan rehellinen, en ole miettinyt sitä kirjoittaessani. Pikemminkin olen miettinyt sitä, millaisia tarinoita maailmaan mielestäni tällä hetkellä tarvitaan tai millaisia tarinoita toivoisin omien lasteni lukevan. Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Maurice Sendak onkin aikanaan todennut: ”En kirjoita lapsille. Kirjoitan vain ja joku sanoo: ’Tämä on lapsille’.”

Kautta historian on esimerkkejä siitä, että kun maailma on raiteiltaan, ihmiset kaipaavat satuja. Niiden maailmat tarjoavat toivoa ja turvapaikan, mutta myös mielettömästi mahdollisuuksia käsitellä vaikeita ja painavia asioita ilmavasti ja ratkaisuja etsien. Siksi kirjoitan satuja juuri nyt. Ja satujahan voivat lukea ihan kaikki iästä riipumatta. ”Hyvän lastenkirjan täytyy tarjota jotakin myös aikuiselle, sillä me kaikki kannamme lasta mukanamme”, huomautti Tove Janssonkin.

Toki Naapurimme Eskelmus -kirjoillekin on määritelty kohderyhmä: 6-11 -vuotiaat. Mutta jos saisin itse päättää, määrittelisin kohderyhmän näin: yhteisiä iltasatuhetkiä kaipaavat, kielellä kujeilijat, uneksijat, taianmetsästäjät ja unelmoijat, kielikukkasten kerääjät, lukemista rakastavat ja mielikuvittelijat.

P.s. Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät kirjojen sivuille kätkeytyy pölyttäviä pörriäisiä. Montako löydät?

Kursivoidut lainaukset väliotsikoiden jälkeen ovat teoksesta Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät. Kuvat on tehnyt Leea Simola.

Kuva: Otto Mäkinen, kuvitukset kuvassa: Leea Simola

Lisää juttuja Naapurimme Eskelmus -kirjoista:

Kirjaesittely: Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (Oulunkyläläinen)

Kirja-arvio: Naapurimme Eskelmus (Onnimanni)

Naapurimme Eskelmus (juttu blogissa)

Tutustu kirjailijaan: (TÄSTÄ)

Kirjailijavierailut:

Perinteinen kirjailijavierailu

Kielellä kujeilun työpajat

Musiikillinen lukuteatteriesitys

Musiikillinen lukuteatteriesitys teoksesta (kuvassa vas. Jukka Tarvainen, Tuike Suomalainen, Meri-Maaria Kivekäs, Iiris Kankkunen ja Jesse Gyllenbögel)

Heinäkuun alussa huomasin @kirjailijahenna:n Instagram-tililtä hauskan idean. Hän oli keksinyt kokeilla karsia kotoaan heinäkuun aikana 500 tavaraa niin, ettei se aiheuttaisi ylimääräistä stressiä: pienissä paloissa muun puuhailun ohella, laatikko tai hylly kerrallaan. Päätin kokeilla samaa: karsia kotoa 500 tavaraa kuukaudessa. Miten kävi, onnistuinko?

Kolmilapsisessa perheessä tavaraa kertyy. Sitä myös on kaikkialla, johtuen osittain lasten tehokkuudesta rakentaa majoja ja ansoja joka paikkaan.

Tavararöykkiöitä lapsiperheessä

Kun elää viisihenkisenä lapsiperheenä tiiviissä neliöissä, tavaraa alkaa vähitellen kerääntyä. Vaikka yritämme muovata kotia luovasti uusien vaiheiden mukaan, välillä tuntuu, että jokainen nurkka ja taso pursuaa tavaraa. Myös aika on kortilla. Enää ei tahdo löytyä hetkiä, jolloin tavaraa ehtisi karsia ja käydä läpi. Vai löytyisikö sittenkin?

Kun huomasin @kirjailijahenna:n Instagram-tilillä idean huomaamattomasta tavaran karsinnasta, päätin kokeilla sitä. Hennalla oli ajatuksena päästä heinäkuun aikana eroon 500 tavarasta. Minä ajattelin, että tämän kokeilun avulla saattaisin onnistua kouluttamaan aivoni siihen, että tavaraa karsisi jatkuvasti arjen pyörityksen lomassa. Päätin kuitenkin laskea heinäkuussa karsitut tavarat, ihan vain omaksi huviksi.

Aloitin perustamalla saunaamme kolme erilaista laatikkoa: kierrätettävät, myytävät ja lahjoitettavat. Sitten ryhdyin hommiin.

Voisikohan tästä karsia jotain? Ehdottomasti ei, mikäli lapsilta kysyy…

Heinäkuu ei ole helpoin ajankohta

Heti alkuun tajuan, että kokeiluun on syytä tähän aikaan vuodesta suhtautua erityisen rennolla otteella. Ovathan kaikki kolme lasta jatkuvasti kotona ja puoliso pariin otteeseen reissussa. Lisäksi vietämme loman kunniaksi aikaa mökillä.

Heinäkuun ensimmäiset päivät on kaiken lisäksi pyhitetty pienimuotoiseen remonttiin. Kotimme yläkerta on yhtä suurta tilaa, jossa koko perheemme nukkuu. Nyt tarkoitus on rajata sermeillä ja huonekaluilla isommille lapsille tilasta omat huoneet. Tavaran karsimisen sijaan kannankin siis kotiimme uutta tavaraa. Kun yläkerta on saanut uuden ilmeen, kaikki ovat tosin tyytyväisiä ja tavaran karsiminen alkaa tuntua entistä kutkuttavammalta ajatukselta.

Heinäkuu ei alakaan tavaran karsimisella vaan uuden ostamisella, jotta isommille lapsille saadaan lohkottua yläkertaan omat huoneet.

Ensimmäiset päivät tavaroiden karsintaa

Tavaroiden karsinta alkaa tarmokkaasti. Ensimmäisenä päivänä eteenpäin lähtee 19 tavaraa: vaatteita kirpputorille ja tekstiilijätekeräykseen sekä laatukirjoja lahjoitettavaksi lasten päiväkodille. Sitten tosin jo lähdemmekin mökille ja karsintaoperaatio jää tauolle.

Palattuamme kotiin tartun taas karsintahaasteeseen. Perkaan lelulaatikkoa, sukkakoreja ja turhiksi käyneitä vauvatarvikkeita. Laatikoihin päätyy 35 tavaraa lahjoitettavaa, myytävää ja poisheitettävää.

Sitten alkavat kiireet. Puoliso lähtee reissuun ja minä jään kotiin kolmen lapsen kanssa. Nakkaan laatikkoon yhdet hajonneet kengät. Muuhun aika ei riitä. Kun koko perhe on taas kotona, otan tavaranhävitysspurtin. Kaivan laatikoista rikkinäisiä sadeasuja, vanhentuneita kylppärituotteita, alkuvuonna kuolleen koiravanhuksemme hoitovälineitä ja rattaisiin ostetut uudet pyörät, jotka eivät sopineetkaan rattaisiin. Tuloksena on 24 tavaraa.

Heinäkuu ei ehkä olekaan otollisin kuukausi tavaran karsimiseen, sillä kaikki lapset ovat koko ajan kotona ja kesäreissuja on paljon.

Tavaran karsinnan lopputulos

Loppukuu kuluu pitkälti reissatessa. Kasseja pakatessa poimin poislähteviin tavaroihin samalla jokusen tekstiilijätekeräykseen tai kirpputorille joutavan vaatteen: yhteensä 6 uutta poistettua tavaraa.

Mökkilaiturilla tajuan heinäkuun vaihtuneen elokuuksi ja teen nopean päässälaskun. Heinäkuun aikana ehdin karsia kodistamme yhteensä 85 tavaraa, 8 päivän aikana. Jos päiviä olisi ollut käytössä kolmisenkymmentä, myös lopputulos olisi varmasti ollut lähempänä viittäsataa.

Joku tässä tavassa karsia tavaraa kuitenkin viehätti. Se tapahtui huomaamatta muun arjenpyörityksen ohessa. Saunalla odottavat laatikot helpottivat poisheittämistä. Tavarasta kun ei ole aina ihan helppo päästä eroon, jos sen tahtoo hävittää eettisesti. Jokaiselle esineelle täytyy löytää uusi koti, kohde tai kierrätyspiste. Se vie aikaa, mutta minusta ei ole siihenkään, että nakkaisin kaiken sekajätteeseen.

Päätän jatkaa haastetta elokuun. Ehkä syyskuunkin. Ja tarvittaessa myös joka kuukausi sen jälkeen. Luulen, että kotimme tavarakaaos ei ole ihan hetkessä kesytettävissä.

Päätän jatkaa myös karsittujen tavaroiden laskemista. Joku numeroissa vetoaa minuun. Jollain kierolla tavalla konkreettinen lukema motivoi minua tässä päättymättömässä tehtävässä. Kotiamme katsomalla ei nimittäin arvaisi, että olen juuri heittänyt lähes sata tavaraa pois. Mikään ei ole ulkoisesti muuttunut. Mutta ainakin minulla on lukema, todisteena itselleni!

Lue myös:

• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
• Käsinukeista apua lastenkasvatukseern – vinkkejä vanhemmille
• Vuosaarenhuippu – retkivinkki seikkailunnälkäisille lapsiperheille

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!