Istumme bussissa. Mante katselee uteliaana ympärilleen. Julkiliikenteellä matkustaminen on tullut yksivuotiaallemme vähitellen tutuksi, mutta seuraava ohjelmanumero, Vauvojen taidetuokio Oopperatalolla, on kulttuuritapahtumiin tottumattomalle taaperolla uusi ihmetyksenaihe. Hän kun on yksi koronan keskelle syntyneistä.

Kuluneen vuoden aikana olen pariinkin otteeseen kirjoitellut täällä blogissani koronavauvoista. Manten ollessa vielä aivan pieni pohdin, millaisia pitkäaikaisvaikutuksia korona mahtaa pandemian aikana syntyneisiin jättää (juttu löytyy TÄÄLTÄ). Vähän myöhemmin kirjoitin jutun, jossa kerroin, miten olen huomannut korona-ajan lapsiimme vaikuttaneen (lue juttu TÄÄLTÄ). Nyt kun maailma rokotusten myötä vähitellen aukeaa, on taas hyvä hetki katsastaa, mitä kuuluu koronan keskellä syntyneille.

Lapsemme ovat tottuneet nauttimaan ulkoilusta ja yksinkertaisista asioista. Tässä leikitään liikenteenlaskijoita.

koronavauva ja kulttuurinnälkäinen äiti

Jos jotain olen menneen vauvavuoden aikana kaivannut, niin tapahtumia ja toimintaa. Esikoisen vauvavuoteen verrattuna tämänkertainen kokemus on ollut virikkeetön, yksipuolinen ja tylsä. Ison osan ajasta olemme viettäneet vauvan kanssa kaksin joko kotona tai ulkoillen. Esikoisen saapuessa päiväkodista Mante on sentään saanut isoveljestä seuraa. Muutamien täsmätuttujen kanssa olemme pyrkineet pitämään yhtä korona-aikanikin säännöllisesti, jotta vauvat tottuisivat muihin vauvoihin ja äidit saisivat välillä puhua toisellekin aikuiselle.

Kirjoittaminen ja esikoisen kanssa hassuttelu ovat pitäneet minut järjissäni, samoin kuin pienet arjen luksukset: Noin kerran kuussa vuokrasimme pahimpana sulkuaikana perheuintialtaan perheemme käyttöön, jotta Mante tottui veteen ja esikoinen pääsi lempielementtinsä ääreen. Kesällä saimme myös hetkellisesti vaihtaa maisemaa, kiitos minun ja puolisoni sukujen mökkipaikkojen. Kesä oli muutenkin leppoisampaa aikaa, kun koronatilanne hetkellisesti parani. Onnistuimme muun muassa toteuttamaan esikoisen pitkään haaveillun syntymäpäivälahjatoiveen ja lähdimme retkelle höyryjuna Ukko-Pekalla.

Nyt kun olemme viime aikoina saaneet taas maistiaisia vanhasta maailmasta, huomaan olevani yhtäkkiä taas tulvillani iloa ja energiaa. Osittain se voi johtua myös siitä, että yli vuoden valvomisen jälkeen olen saanut taas nukkua öisin. Osittain syynä on kuitenkin varmasti se, että olen ollut kulttuurinnälkäinen, kaivannut ihmisiä ja tekemistä ympärilleni. Aiempaa varovaisempi ja harkitsevaisempi huomaan silti olevani. Entiseen verrattuna pohdin ainakin tupla-ajan, miten tärkeä jokin tapahtuma minulle on tai miten suuria riskejä mahdollisesti otan. Riskejä mihin – siihen en osaa edes vastata. Aivoni ovat selvästi vain oppineet pandemia-ajalle tyypillisen ajattelumallin.

Myös Mante on ottanut uudet käänteet ilolla vastaan. Äidin naama ja seura sekä samankaltaisina toistuvat päivät ovat selvästi alkaneet jo hieman kyllästyttää, eivätkä tarjoa enää riittävästi virikkeitä yksivuotiaalle – niin paljon kuin olen olosuhteiden puitteissa yrittänytkin kaikenlaista keksiä. (TÄÄLTÄ voit lukea, mitä Mante tuumi ensimmäisestä taidetuokiostaan Oopperatalolla.)

Vähitellen myös koronavauvamme Mante on päässyt nauttimaan kulttuurista, tapahtumista ja ikätovereiden seurasta.

korona-ajan vaikutuksia

Perheemme on ollut monessa suhteessa korona-ajan etuoikeutetussa asemassa: Meidän ei ole tarvinnut kantaa erityistä huolta hyvinvoinnistamme ja lähipiirimme on säästynyt taudilta. Esikoinen on päässyt leikkimään ikätovereidensa kanssa päiväkodissa ja Mantelle on ollut seuraa isoveljestään. Työpaikkamme ovat säilyneet ja koska asumme luonnon äärellä, meidän on ollut mahdollista seikkailla kotimme seinien ulkopuolella päivittäin. Siinä mielessä emme ole niitä, joihin korona on vaikuttanut merkittävimmin.

Mante-vauva on vähitellen tottunut ihmisiin ja muihin vauvoihin. Hoitoon jääminen sen sijaan on vielä aika uusi juttu, samoin kuin se, ettei äiti olekaan aina läsnä. Siinä meillä on vielä työsarkaa. Maskin pukeminen naurattaa Mantea edelleen – maskit ovat olleet hänestä aina hassuja. Kun esikoinen on mukana, Mante syöksyy hänen perässään ennakkoluulottomasti uusiin kokemuksiin ja seikkailuihin. Ilman isoveljeä olo on turvattomampi ja yksivuotiaamme muuttuukin heti aremmaksi.

Esikoinen pääsi nopeasti bussipelostaan (”Ei mennä bussiin. Siellä voi olla korona.”). Välillä tuntuu kuin hän haluaisi ottaa menetetyn ajan takaisin. Sen verran innokkaasti kolmevuotiaamme olisi matkustamassa päivittäin ”ainakin bussilla, junalla, metrojunalla, ratikalla ja hissillä”. Ennen koronaa retkeilin esikoisen kanssa hyvin aktiivisesti. Vaikka hän ei varmasti muista tuota aikaa, jonkinlaisen kutinan tutut, vanhat retkikohteemme tai meneminen ylipäätään tuntuvat häneen jättäneen: ”Äiti, olenko minä ollut täällä joskus?”

Yksi asia molempia lapsiamme jännittää yhä. Nimittäin se, jos kotiimme tulee useampia ihmisiä yhtä aikaa. Silloin on turvallisinta viettää ensimmäinen puolituntinen äidin tai isän sylissä ja usein vielä illalla jutella siitä, miten jännittävää oli. Mutta se on pientä.

Tervetuloa tavallinen arki!

Lue myös:

• Koronan keskellä syntyneet
• Koronan keskellä kasvaneet
• Koronavauva kulttuurin äärellä: Mante vauvojen taidetuokiossa

Pssssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Viime viikonloppuna päätimme testata meille vielä tuntematonta retkikohdetta koko perheen voimin. Syysaurinko houkutteli ulkoilemaan ja miehelläkin sattui olemaan vapaapäivä. Kohteeksi valikoitui Vuosaarenhuippu.

Mante ihmettelemässä Vuosaarenhuipun infotauluja

kaatopaikasta sympaattiseksi ulkoilualueeksi

Vuosaarenhuippu on laaja ulkoilualue paikalla, jossa ennen sijaitsi Vuosaaren kaatopaikka ja maantäyttöalue. Viimeinen jätekuorma kaatopaikalle tuotiin tosin jo vuonna 1980, ja pitkän maisemointityön tuloksena alue muuntui persoonalliseksi virkistysalueeksi. Paikalle on tuotu röykkiöittäin kiviä Helsingin eri rakennustyömailta ja luonnonkasvien pistokkaita ympäri Suomea. Vuosaarenhuippu kätkeekin sisäänsä paljon ihania kummallisuuksia: kivimuureja, kiviröykkiöihin kätkeytyviä kuruja ja polkuja sekä istutettuja keloja – kesäisin kuulemma myös metsämansikoita kasvavan mansikkamaan.

Olimme kuulleet Vuosaarenhuipusta paljon hyvää ja se ehti olla retkilistallamme tovin ennen kuin lopulta pääsimme paikkaa omin silmin ihastelemaan. Ulkoilualue kun ei ole ihan helposti saavutettavissa ainakaan meidän  kotikulmiltamme, vaan vaati käyttöön auton. Lisäksi halusimme päästä paikalle kahden aikuisen voimin, jotta toinen meistä voisi irtautua rattaiden luota esikoisen matkaan, eli kiipeilemään kivikasoille ja sokkeloimaan kuruille ja poluille. Tällä tavalla homma toimikin oikein hyvin.

Auton sai näppärästi parkkiin ulkoilureitin aloituspisteelle. Sieltä löytyi myös retkipöytiä eväiden syöntiin sekä näyttävät infotaulut alueen historiasta ja nykytilanteesta kauniisti kuvitettuna. ”Joko syödään eväät?” esikoinen ehdottikin heti pöydät nähdessään.

Pasi todisti, että kyllä vanhemmallakin kivikkokoiralla vielä tassu nousee!

seikkailunnälkäisille lapsiperheille

Vuosaarenhuipun korkein kohta on 65 metrin korkeudessa ja sieltä avautuu kauniit näkymät Helsinkiin ja Vuosaaren satamaan. Vaikka polut kapenevat huippua lähestyttäessä, ainakin meidän tanakkarunkoisten rattaidemme kanssa selvisi ylös saakka. Huipulle pääsee kapuamaan myös kuntoportaita pitkin.

Me valitsimme kuitenkin varsinaisen reitin, josta koukkailimme aina tilaisuuden tullen kivipoluille seikkailemaan. Alkuun suurilla kivenjärkäleillä loikkiminen tosin hieman arvelutti esikoista (”Olethan äiti varovainen!”) – mutta kun kivillä koikkelehti ensin äiti ja sitten isäkin, oli esikoisenkin lopulta päästävä kokeilemaan. Ja kun vauhtiin päästiin, peuhaamisesta ei meinannut tulla loppua enää laisinkaan. Mante katseli menoa hetken rattaista käsin, mutta vaati päästä pian mukaan testailemaan kiipeilijän kykyjään. Kivimuureja oli kiva kipittää edestakaisin. Ja mikäpä siinä, kiipeily- ja loikkimisleikeissä lasten motoriset taidot kehittyvät kuin itsestään!

”Mennään seikkailureittiä!” esikoinen hihkaisi komean kalliokurun nähdessään ja pinkaisi kohti kivistä rakennettuja portaita. Vaikka äidinvaisto aina välillä koettikin korvan takaa supattaa, että kohta sattuu, päätin olla kuuntelematta. Vuosaarenhuipun mielikuvitusta ruokkivat kivimaastot olivat kuitenkin paljon turvallisempi leikkitanner seikkailunnälkäisille taaperoille kuin ne saariston merenrantakalliot, joissa minä ja mieheni olimme tottuneet lapsuutemme leikkimään.

Kurut ja kivipolut tarjosivat mielettömiä seikkailureittejä.

Eväshetki kruunaa retken

Olimme ajatelleet etsiä reitin varrelta eväidensyöntipaikan, mutta sää oli niin tuulinen, että alatasanteen suojaisat retkipöydät tuntuivat lopulta kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Eikä haltioituneena sinne tänne sinkoileva esikoinen olisi ehtinyt seikkailun aikana mitään suuhunsa laittaakaan. ”Katsokaa, tuolla on meidän meri!” hän kiljui huipulla näköalan nähdessään. ”Saanko hypätä täältä alas?” 

Toiveistaan huolimatta esikoinenkin joutui taittamaan paluumatkan jalan. Ja jos matkanteko alkoikin välillä väsyttää, pikkujalkoihin tuli kummasti lisää vauhtia, kun muistutti maalissa odottavasta eväidensyöntihetkestä.

Vuosaarenhuipulle tulemme varmasti toistamiseenkin!

Kiipeileminen on loistavaa motorista harjoitusta – ja hauskaa tekemistä yhdessä lasten kanssa!

Lue myös:

• Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille
• Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä
• Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa?