Oli perjantai. Juttelin kylään tulleen ystäväni kanssa keittiössä. Mante kaiveli hedelmäsoseita esiin kehnoksi osoittautuneesta kätköpaikasta, valitsi mangostruutin ja ojensi sitä minulle.

”Se on välipala”, huomautin. ”Kohta syödään lounasta.”

Itsepintaisesti Mante kuitenkin yhä heilutteli löytämäänsä mangostruuttia, nousi valintansa vakuudeksi jaloilleen ja käveli struutti kädessä luokseni. Se oli hänen ensikävelynsä. Vauvamme (11,5 kk) oli muuttunut silmänräpäyksessä taaperoksi.

En muista esikoisen ensiaskelia. Hän piti meitä pitkään jännityksessä: tallusteli puoli vuotta tuen varassa ja oli jo puolitoistavuotias lähtiessään kävelemään. Mutta vain viikko ensiaskelistaan hän oppi jo juoksemaan. Sen muistan – ja hämmennykseni!

Esikoisen kävelemään lähtemisen ajankohta tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna täydelliseltä. Ensinnäkin, hänen ymmärryksensä maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli ehtinyt kypsyä verraten enemmän kuin alle vuoden ikäisellä Mantella. Esikoinen esimerkiksi ymmärsi, etteivät rappuset, pöydänpäälliset ja sohvan selkänoja ole parhaita paikkoja tuoreen taidon treenaamiseen. Mante siirtyi näihin sirkushuveihin pari päivää kävelemistä harjoiteltuaan.

Toiseksi, esikoisen yöunet ehtivät hetkeksi rauhoittua ennen kuin liikkellelähteminen teki niistä taas karusellia. Me vanhemmat lyhensimme univelkojamme, mikä pelasti paljon, sillä esikoisen myöhempi unissakävelyvaihe oli rajumpaa sorttia. Manten kehitysvaiheet puolestaan ovat seuranneet toisiaan niin kiivaalla tahdilla, että edellisestä kunnon yöstäni on tänään 1 vuosi ja 8 päivää. Kolme tuntia yhtämittaista unta olen nukkunut viimeisten kuuden viikon aikana kahdesti. Mutta ehkäpä yöt pian helpottavat nyt, kun Mante on saanut maailman ja askeleet haltuunsa.

”Äitiii, Mante kävelee taas pöydällä!” esikoinen huutaa olohuoneesta. Onneksi isoveli on ottanut asiakseen toimia veljensä henkivartijana. Nytkin ehdin hätiin juuri, kun taidoistaan hurmioitunut vauva on putoamassa pöydän reunalta.

Mantea naurattaa! Tämä uusi leikki on sangen verraton. Sen nimi on ”catch me if you can”.

Lue myös:

• Lue, leiki, liiku, luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Äiti, minua jännittää mennä päiväkotiin”, esikoinen paljasti juuri ennen nukkumaanmenoa, köllötellessämme sängyllä vierekkäin. ”Minulla on ikävä [pienten ryhmään]. En halua olla iso.”

Uhmantäyteinen kesäloma oli vaihtunut syksynnäköiseen arkeen ja päiväkodin isompien ryhmään. Olimme huomanneet esikoisen jännittävän päiväkotiin menoa aamuisin. Kotiin haettaessa reaktio oli kuitenkin aina sama: ”Ei vielä, leikit on kesken!”

Kesällä olimme keskittyneet tunteiden nimeämiseen ja niistä puhumiseen uhman kuohuissa räpiköivän esikoisen kanssa. Silti yllätyin, miten hienosti hän sanoitti tuntemaansa:

”Aina aamuisin minua jännittää ja itkettää. Mutta kun saan päiväkodissa aamupalaa, ei jännitä enää. Sitten olen taas iloinen. ”
[Ä: Osaatko kertoa, mikä sinua jännittää?]
”Isona pitää osata itse. Ja on ikävä vanhoja päiväkotihuoneita.”
[Ä: Onneksi sinulla on kaikki vanhat kamut kanssasi opettelemassa uusia juttuja. Varmasti muitakin jännittää.]

Tunteista puhuminen sai alkusysäyksen, kun esikoinen sai lahjaksi Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin kirjan Fanni ja suuri tunnemöykky (Kumma-kustannus). Siinä seurataan tunnemöykyn kanssa kamppailevaa Fanni-norsua, joka saa äidiltään tehtävän möykyn sulattamiseksi. Tarinan dialogit tarjoavat malleja tunteista puhumiseen ja kuvat houkuttelevat juttelemaan niistä. Teoksesta löytyy myös tunteisiin liittyviä harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Kirja oli kesän aikana ahkerassa käytössä.

[Ä: Tiesitkö, että uudet asiat jännittävät meitä aikuisiakin?]
”Ai äitiäkin? Ja isua?”
[Ä: Kyllä. Kaikkia jännittää joskus. Minua kutittaa vatsanpohjasta ja tärisyttää aina, kun jännittää. Ja tuntuu, että on vaikea pysyä paikoillaan.]
”Minua itkettää. Eikä uni tule.”
[Ä: Saa jännittääkin, se kuuluu elämään. Jännittämisestä saattaa jopa oppia tykkäämään. On hauskaa, kun elämässä tapahtuu välillä kivoja jänniä asioita.]

Tunteiden yhdessä tutkiskelun sivutuotteena iltoihimme on syntynyt myös toinen mukava tapa: iltajutustelu. Iltasatujen jälkeen, Mante-vauvan jo nukahdettua, pötköttelemme sängyllä ja juttelemme esikoisen mielessä kieppuvista asioista. Yleensä ne liittyvät päiväkotiin. Tunteista puhumisen myötä esikoinen on oppinut sanoittamaan myös päivän tapahtumia, ja onkin hurjan mukavaa aina iltaisin kuulla, mitä kaikkea tarhassa on tapahtunut.

[Ä: Luulen, että joku aamu kun menet päiväkotiin, huomaat että se ei enää jännitäkään vaan tuntuu ihan tavalliselta.]
”Saa jännittää ja itkettää.”
[Ä: Niin saa.]

Kun mies vei esikoisen päiväkotiin juttutuokiotamme seuraavana aamuna, hän kertoi tämän ampaisseen eteisestä leikkimään reippaana ja silminnähden rentoutuneena aiempiin aamuihin verrattuna. Sama toistui seuraavanakin aamuna. Ja sitä seuraavana.

Vanha viisaus taitaa pitää paikkansa: Puhuminen hopeaa, tunteista puhuminen kultaa!

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!