Kaava on tullut viime viikkoina tutuksi. Palattuamme koiran kanssa iltalenkiltä, teemme rutiininomaiset iltatoimet niin kuin aina ennenkin: syömme iltapalaa, hoidamme iltapisut ja -pesut, vaihdamme yöpuvut ylle ja könyämme sänkyyn rauhoittumaan iltasatujen ja -laulujen ääreen. Mante nukahtaa kainaloon yleensä toisen iltasadun aikana. Tunnelma on raukea, kun esikoinen siirtyy omaan sänkyynsä ja toivotamme hyvät yöt. Sitten, kuin salamaniskusta, nukahtamaisillaan ollut esikoisemme on täynnä virtaa.

Elämää sähköjäniksen kanssa

Sähköjänis kiitää pitkin kotia sängystään karkaillen, kikattaa, hekottaa, hyppii ja herättää riehunnallaan usein myös pikkuveljensä. Yksin nukahtamisen taito on muisto vain – välillä tuntuu, että nukkumisen taito ylipäätään. Vielä puoli yhdeltätoista – kolme tuntia rauhoittumisen aloittamisen jälkeen – kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

Googlaillessani ratkaisua ongelmaan huomaan, että samanlaisia haasteita on monissa muissakin lapsiperheissä. Tuntuu, että nukkumaanmenoajan sähköjänikset ovat oma lapsityyppinsä: toisille aivan vieraita, toisille sitäkin tutumpia.

Asiantuntijoiden ja keskustelupalstojen neuvoissa toistuu sama kaava: Neuvojat kertovat, että lapselle täytyy asettaa rajat ja toistuvat rutiinit, ulkoilua täytyy olla enemmän, sokeria vähemmän, ja että aikuisen pitäisi jaksaa puuhata lastensa kanssa myös tarhapäivän jälkeen. Sähköjänisten vanhemmat puolustautuvat kertomalla, että heillä on rajat, rutiinit, rutkasti ulkoilua ja yhteisiä leikkejä, eikä sokeri kuulu lasten ruokavalioon. Tämän jälkeen keskustelu tyssää tai joku heittää vielä epäuskoisen kommentin siitä, että heillä kyllä saadaan lapset näillä konsteilla nukkumaan.

Ennen olisin varmaan itsekin asettunut hyväätahtovien neuvojien rivistöön ja kuunnellut epäillen sähköjänisten vanhempien selityksiä. Mutta en enää. Sähköjäniksen kanssa eläessäni olen ymmärtänyt, että joidenkin lasten kohdalla edes viiden tunnin ulkoleikit, runsas yhteinen puuhastelu, sokeriton ruokavalio, rajat, säännöt ja rutiinit eivät aikaansaa rauhallista nukkumaanmenoa. Mikä siis neuvoksi?

Vielä kolme tuntia nukahtamisen jälkeen kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

lapsi vallankäytön ansassa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ajatukset Yle.fi:n artikkelissa (ks. alkuperäinen artikkeli TÄÄLTÄ) tarjoavat ensimmäistä kertaa jotakin kättä pidempää tilanteeseen, jossa kaikki muut keinot on jo kokeiltu:

”Lapset käyttävät aina valtaa, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. He vain jäävät itse ansaan, he eivät oikeasti haluakaan pyörittää sitä sirkusta. Lasten manipulatiivista käyttäytymistä ja vedättämistä ylläpitää se, että aikuiset lähtevät voimakkaasti tunteella mukaan. Ehkä paras tapa on viileä suhtautuminen ja ettei lähde siihen peliin.”

Lapset ovat siis kuin koirat: Tykkäävät kaapata vallan itselleen, mutta ovat kuitenkin helpottuneita, kun se otetaan heiltä pois. Yritän miettiä, missä kohdin meillä on voitu mennä vikaan. Kenties siinä, että aina jossain vaiheessa sängystäkarkailurumbaa pokerinaamani pettää ja hermostun esikoiselle. Tai siinä että kun Mante herää kesken unien isoveljen mekkalointiin, kotona alkaa täysi sirkus, eivätkä käteni yksinollessa riitä sekä heränneen vauvan että kikattavan karkailijan tyynnyttelyyn. 

[Jos lapsi on jo viety nukkumaan] ”ei tulla siihen vierelle ja viedä vettä ja milloin mitäkin. Lähdetään siitä, että ’sinä olet jo siellä sängyssä peiton alla enkä minä ala kanssasi käymään mitään show’ta’”, neuvoo Sinkkonen. Tämän olen oivaltanut jo itsekin, mutta päätän keskittyä siihen, että karsin toiminnastani kaiken ylimääräisen, kun iltariehunta alkaa.

Tunnelma on raukea, kun toivotamme hyvät yöt, mutta yhtäkkiä, kuin salamaniskusta, esikoisemme on taas täynnä virtaa.

vähäeleisesti ja vähäsanaisesti

Seuraavana iltana kaikki sujuu rauhallisesti: Mante nukkuu ja esikoinen jää omaan sänkyynsä odottamaan unta. Minä painelen suihkuun. Kuluu muutama minuutti, kun alkaa kuulua juoksuaskelia ja kikatusta. Hetkeä myöhemmin suihkun ovi avautuu, esikoinen kiljaisee ovensuussa ja ryntää karkuun. Palautan lapsen sänkyyn ja totean, että on yö ja yöllä nukutaan. Palaan suihkuun kuivaamaan itseni, väännän oven lukkoon. Taas kuulen kikatuksen ja juoksuaskeleet. Hetken päästä ovenkahvaa rynksytetään voimalla. Toistan sänkyynpalautuksen mahdollisimman vähäsanaisesti ja eleettömästi.

Sänkyynpalautuksia kertyy seuraavan tunnin aikana reilu 40. Tilannetta helpottaa se, että Mante ei onnekseni herää isoveljensä metelöintiin. ”Minulla on huono olo”, esikoinen yrittää. ”Huono olo päässä. Huono olo koska ei nukuta.” Totean tyynesti huonon olon johtuvan siitä, että on yö ja pääkin tahtoisi nukkua. (Meillä huono olo on tekosyy, jota käytetään useita kertoja pitkin päivää eri tilanteissa.) ”Suu ei saa unta, koska se haluaa vielä jutella”, esikoinen keksii seuraavaksi. Lupaan jutella suun kanssa heti seuraavana päivänä, mutta en nyt, kun on yö, jolloin kuuluu nukkua. ”Haluan äidin ja isun sänkyyn. Siellä uni tulee paremmin”, kuuluu viimeinen pyyntö. En suostu siihenkään, vaan kannan kolmevuotiaan omaan sänkyynsä. Pienen silmät ovat jo ristissä väsymyksestä.

Lopulta, vähän ennen puoli kymmentä, esikoinen nukahtaa omaan sänkyynsä. Niin aikaisin lapset eivät ole olleet nukkumassa aikoihin. Sirkuksestakin selvisin tunnissa. Päätän antaa taktiikalle mahdollisuuden. Sängystäkarkailut eivät varmastikaan ole vielä historiaa, mutta yritän olla tulevinakin iltoina mahdollisimman vähäeleinen ja vähäsanainen. Jospa nukkumaanmenovenkoilusta vähitellen päästäisiin…

Lue myös:

• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
• Vähäunisista lapsista
• Ystävämme Iltavilli

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Olemme päässeet perheenä helpolla monessa asiassa: Lapsemme ovat aina syöneet hyvin ja sairastelleet vain vähän, eikä perheessämme ole ollut allergioita. Nukkumisen kanssa olemme kamppailleet sitten senkin edestä. Koliikki, rangankiertymäkivut, hulinat, hampailut ja painajaiset ovat tuttuja ilmiöitä useimmille lapsiperheille. Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely saattavat sen sijaan säikäyttää, jos niitä ei ole ennen kohdannut.

Paniikinomainen unikauhukohtaus

Noin vuoden iässä esikoinen alkoi yhtäkkiä huutaa ja karjua sängyssään aina puolenyön aikoihin. Yleensä hän rimpuili pinnasänkynsä reunaa vasten silmät auki, katse lasittuneena, ja huusi kuin syötävä. Olemukseltaan hän oli hätääntynyt, paniikissa – kuin olisi joutunut keskelle pahinta painajaistaan. Sylissä hän alkoi sätkiä ja entistä pahemmin.

Yleensä kohtaukset laantuivat itsestään muutamassa minuutissa. Niiden aikana esikoiseen ei saanut kontaktia, mutta puhuimme hänelle kuitenkin rauhallisella äänellä ja pidimme kädestä kiinni. Neuvolasta saimme ohjeeksi, ettei lasta kannata unikauhukohtauksen aikana herättää, koska lapsi on silloin syvässä unessa.

Unikauhukohtauksille ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Esikoisella oli säännöllinen uni-valverytmi ja meillä oli käytössämme rauhoittavat iltarutiinit. Apu niihin kuitenkin löytyi, kun aloimme pitää kirjaa yöllisten kohtausten ajankohdista ja huomasimme niiden esiintyvän aina samoihin aikoihin. Ohjeena oli herättää lapsi aina noin 15 minuuttia ennen kohtauksen tavallista ajankohtaa ja nukuttaa sen jälkeen uudelleen. Montaa yötä ei herätyskellomaratonia tarvinnut jatkaa, kun kohtaukset jo muuttuivat huomattavasti satunnaisemmiksi.

Unissakävelijää on syytä pitää silmällä

Molemmat lapsemme ovat harrastaneet unissakävelyä. Mantella se on ollut onneksi vielä helposti hallittavaa, kunhan hän nukkuu omassa pinnasängyssään, sillä siellä hän lähinnä kiertää kehää pinnoista kiinnipitäen. Esikoisella unissakävely sen sijaan jalostui pahimmillaan unissakiipeilyksi: Hän kiipesi mahdollisimman korkealle ja heittäytyi sieltä alas. Arvaatte varmaan, että kiipeilyn ollessa kiivaimmillaan en uskaltanut nukkua öisin. Sen verran monta kertaa jouduin joka yö koppaamaan putoavan poikamme ilmasta kiinni.

Esikoisen kohdalla myöskään pinnasänky ei toiminut unissakävelyn ehkäisijänä, sillä siellä hän heittäytyi laitoja vasten ja hakkasi päätään unissaan pinnoihin, kunnes heräsi itkien. Koetimme myös pehmustaa reunoja erilaisin tavoin, mutta esikoinen aloitti unissakävelynsä aina sillä, että kiskoi tavalla tai toisella pehmusteet ensin paikoiltaan.

Lopulta päädyimme ratkaisuun, jossa esikoinen nukkui välissämme. Sinne tänne oli viritelty erilaisia hälyttimiä, jotta varmasti heräisin esikoisen lähtiessä liikkeelle. Miehelläni on sen verran hyvät unenlahjat, että hän ei herää mihinkään, eikä häntä öisin kovin helpolla edes saa hereille. Niinpä turvamiehen rooli lankesi minulle. Unissakävelykin kuitenkin loppui itsestään joidenkin viikkojen jälkeen.

Draamaattisen vaaraton affektikohtaus

Vaikka affektikohtaukset eivät liity nukkumiseen, ne vaikuttivat merkittävällä tavalla esikoisemme nukkumaanopetteluun. Affektikohtaus eli tikahtumiskohtaus tarkoittaa tilaa, jossa kovasti itkevä lapsi pidättää samalla hengitystään, mikä aiheuttaa lihaskouristuksia tai jopa tajunnan menetyksen. Usein ne liittyvät hetkiin, joissa lapsi turhautuu tai satuttaa itsensä. Kohtaukset eivät ole vaarallisia, vaikka näyttävät rajuilta. Tärkeää on, että lasta ei kohtauksen aikana ja sen jälkeen jätetä yksin.

Esikoisemme affektikohtaukset eivät tulleet yllätyksenä, sillä tiesin itsekin olleeni lapsena niihin taipuvainen. Tarinan mukaan sain ensimmäisen kohtaukseni kaksivuotiaana hermostuttuani, kun hampaidenpesu lopetettiin liian aikaisin. Niinpä itkin itseltäni tajun kankaalle. Siitä eteenpäin harrastin tajuttomuusitkuja aina silloin tällöin läpi leikki-iän.

Hieman kuitenkin ehdimme esikoisemme kohdalla säikähtää, sillä hän oli vasta kolmekuinen saadessaan ensimmäisen kohtauksensa. Oli yö, olimme keskellä merta, kaukana ulkosaaristossa ja yhtäkkiä käsivarsillani lepäsi tajuton vauva. Ehdin jo miettiä, miten saisin tarvittaessa opastettua pelastushelikopterin pimeässä paikalle, kun vauva virkosi. Sen jälkeen affektikohtauksista ja tajuttomuudesta tuli meillä arkipäivää.

Aina affektikohtauksen jälkeen esikoinen oli hätääntynyt ja hämmentynyt tultuaan tajuihinsa. Hänen rauhoittamiseensa tarvittiin puolituntinen turvallisessa sylissä. Jossain vaiheessa opin, että voimakkaalla puhalluksella kasvoihin saattoi onnistua katkaisemaan kohtauksen jo ennen pyörtymistä, ja kaksivuotiaana kohtaukset alkoivat muutenkin helpottaa. Tajuttomuus vaihtui ensin lihaskouristuksiin, sitten affektikohtaukset loppuivat kokonaan.

Kun olisi ollut unikoulun aika, törmäsimme ongelmaan, johon ei löytynyt ratkaisua: Esikoinen itki itseltään aina tajun kankaalle, mistä johtuen hänet oli pakko ottaa syliin. Googlasimme vinkkejä ja saimme niitä myös neuvolasta, mutta mikään ei auttanut.

Aina ei auta kuin aika – ja armollisuus

Viikkojen yrittämisen jälkeen kysyimme neuvoa lopulta uniklinikalta, ja saamamme vastaus oli yksinkertaisuudessaan helpottava: On tilanteita, joissa ei auta kuin aika. Unohtakaa unikoulut ja toimikaa tilanteen ehdoilla niin, että saatte mahdollisimman hyvin nukutuksi.

Niin me sitten teimme. Unohdimme kaikki meille annetut ohjeet ja nukutimme esikoisemme milloin mitenkin, aina meneilläänolevasta vaiheesta riippuen. Siitäkin huolimatta aika teki tehtävänsä ja esikoinen oppi nukkumaan ja nukahtamaan itse, omaan sänkyynsä.

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Juttu perustuu omakohtaisiin kokemuksiin sekä neuvolasta, uniklinikalta ja lääkäreiltä saatuihin ohjeisiin.

Lue myös muut unisarjan jutut:

• Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta
• Vähäunisista lapsista
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!