”Mikä? Mikä? Mikä?” Mantella on tapana hokea ja osoitella kaikkea mahdollista. Hän haluaisi oppia värit, muodot, eläimet, numerot sekä kaikki maailman sanat – ja yleensä jo heti seuraavana päivänä osaakin toistaa ison osan siitä, mitä on edellispäivänä oppinut. Esikoinen puolestaan tykkää makustella kirjaimia ja tunnistaakin jo valtaosan perheenjäsenten nimiin kätkeytyvistä aakkosista. Niitä myös yritetään piirtää ahkerasti. Mutta miten opetella numeroita ja kirjaimia lasten kanssa?

Kun lapset kiinnostuivat numeroista

Molemmilla lapsilla tuntuu olevan menossa jonkinlainen numerovimma. Ensin Mante oppi luvut ykkösestä kuutoseen, joskin järjesteli niitä täysin mielivaltaisesti. Lempipuuhaa oli tulla auttamaan kahvinkeitossa – ja sekoittaa siinä sivussa kahvinkeittäjä laskuissaan: ”Yksi, viisi, kaksi, viisi, kolme.” Eräänä päivänä Mante sitten luetteli aamupalapöydässä numerot ykkösestä kymmeneen. Ja seuraavana aamuna kahteentoista.

Esikoinen puolestaan osaa numerot merkityksineen yhdestä kahteenkymmeneen ja tykkää laskea asioita: kadulle parkkeerattuja autoja, kaupunkipyöriä, vastaantulevia ihmisiä… Joidenkin lukujen nimet kuitenkin herättävät hämmennystä. Ne kun voisi vaihtaa paljon loogisempiin vastaaviin: Yhdeksän jälkeen voisi tulla ”ykskymmentä” ja kahdenkymmenen paikalle voitaisiin vaihtaa ”kymmenentoista”.

Esikoisella taitaa olla myös luontaista numeropäätä. Siihen malliin hänellä on ainakin tapana huokailla vanhempien itsestään selville kysymyksille:
[ISÄ: ”Jos yksi omena maksaa euron, paljonko kaksi omenaa maksaa?”]
ESIKOINEN: (* h u o k a u s *)”Kyllä sinun isu pitäisi se jo tietää. Tietenkin kaksi euroa!”

Maisa on tällä hetkellä Manten lemppari. Tässäkin harjoitellaan Maisan johdolla värejä ja numeroita.

Kaikki alkoi Leikistä

Siinä missä Mante on innostunut numeroista isoveljen innoittamana, esikoinen kiinnostui niistä aikanaan autojen rekisterikilpiä ihmeteltyään. Numeroiden tunnistamisesta tuli lopulta puolivahingossa hauska yhteinen leikkimme, jossa bongailimme niitä järjestyksessä kadunvarteen parkkeerattujen autojen kilvistä ykkösestä yhdeksään.

Lasten oppimisessa keskeistä ovatkin nimenomaan herkkyyskaudet ja se, että antaa heidän tempautua kiinnostuksenkohteidensa vietäväksi. Vanhempana ei tarvitse kuin vähän ruokkia luontaista uteliaisuutta ja kannustaa tilaisuuden tullen oppimista tukeviin peleihin tai leikkeihin, niin lapsi oppii kuin itsestään. Myös tyhmäksi tekeytyminen toimii välillä. Lapsillamme esimerkiksi on kaksi koheltavaa käsinukkehahmoa, joille he opettavat mielellään oppimiaan taitoja ja asioita. Ja jollei leikkien keksiminen tunnu omalta jutulta, voi avuksi ottaa vaikkapa kirjat. Maisa-sarjasta löysin muun muassa juuri ihastuttavan luukkukirjan ”Tiedätkö mitä, Maisa” (WSOY), jossa treenataan  numeroita, kirjaimia, värejä ja muotoja.

Jääkaapin oveen hankitut magneettikirjaimet aikaansaavat välillä sellaista riemua, että ilmassa viuhuvia vokaaleja saa tosissaan väistellä!

riemua kirjaimista

Vähitellen esikoinen on alkanut kiinnittää huomiota myös kirjaimiin. Erityisesti niihin, jotka näyttävät numeroilta: ”I on ykkönen, o on nolla ja s vähän niin kuin 2 ja 5”, esikoinen selittää. Hän tykkää piirtää paperin täyteen ja kysyy sitten, sattuisiko seasta löytymään joitakin kirjaimia tai numeroita. Oppi & ilo -sarjasta olen hankkinut hänelle pari kirjainten piirtelyyn kannustavaa tehtäväkirjaa. Pidän niissä erityisesti siitä, että kirjaimia lähestytään leikin kautta ja niiden muotoja harjoitellaan myös kaikkea muuta piirtämällä.

Mante puolestaan on intoutunut opettelemaan värejä. Lempivärikin on jo selvillä: ”Vihree!” Vihree!”  Molempien riemuksi löysin jääkaappimme oveen iloisenkirjavia magneettikirjaimia, joita veljekset tutkivat ja järjestelevät – välillä sellaisella tohinalla, että ilmassa viuhuvia vokaaleja saa tosissaan väistellä.

Oppi ja ilo -kirjasarjan tehtävissä numeroita ja kirjaimia tulee harjoiteltua huomaamatta. Niin taitavasti niiden piirustelu on naamioitu leikiksi.

Lue myös:

• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Lasten kanssa metsässä – miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Vuosaarenhuippu: retkivinkki seikkailunnälkäisille lapsiperheille
• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Keväällä se alkoi, Manten malttamaton odotus päiväkotiin pääsemiseksi: ”Mukaan! Mukaan päiväkotiin! Mukaan!” Kun kesälomalla kuljimme päiväkodin ohi, Mante säntäsi rynkyttämään portteja: ”Sisään! Mennään sisään päiväkotiin!” Olimme siis toiveikkaita, että uudenlaiseen arkeen sujahtaminen voisi tapahtua suhteellisen vaivattomasti. Mutta miten päiväkodin aloitus on lopulta sujunut?

Edessä on Uudenlainen arki

Tämä syksy on perheessämme suurten muutosten aikaa. Neljän kotivuoden jälkeen minun on aika palata takaisin töihin. Mante (1v 10kk) puolestaan aloittaa päiväkodin ja esikoinenkin (4v) vaihtaa ryhmää saman talon sisällä. Vain miehellä jääkiekkovalmentajan hommat jatkuvat ennallaan. Niiden aikatauluttaminen muun perheen arkeen tosin muuttuu piirun verran haastavammaksi – me kun työskentelemme aivan eri rytmeissä.

Esikoinen aloitti aikanaan päiväkodin 2 vuoden ja 4 kuukauden iässä, eli vähän vanhempana kuin Mante. Vaikka ehdin palata töihin ennen Manten syntymää vain hetkeksi, oli päiväkoti aktiiviselle ja seuraa kaipaavalle esikoisellemme oikea ratkaisu. Aloituskin sujui yllättävän helposti: Olin esikoisen mukana vain päivän. Sitten minua ei enää kaivattu. Päiväkoti-itkut alkoivat vasta myöhemmin syksyllä, pikkuveljen synnyttyä – ja sitten niitä kyllä kestikin useampia viikkoja.

Meillä totutellaan nyt uudenlaiseen arkeen

ensimmäinen viikko päiväkodissa

Ensimmäisenä päivänä molemmat lapset jäivät päiväkotiin itkien. Esikoisen itku taisi tosin olla enemmänkin jännityksen purkautumista. Se vaihtui nopeasti riemuun ja iloisiin junaleikkeihin, kun vastassa olikin tuttuja, samasta ryhmästä siirtyneitä kavereita. Hakiessa en olisi saanut häntä enää millään lähtemään kotiin, sillä junaleikit olivat pahasti kesken.

Mantekin aloitti päivänsä reippaasti painellen suoraan portilta hiekkalaatikolle muiden joukkoon. Edes se ei häntä hetkauttanut, kun katosimme sisätiloihin aloituskeskustelua käymään. Niinpä Manten osalta päätettiin jo heti ensimmäisenä päivänä kokeilla lyhyttä yksinjäämistä päiväkotiin.

Vaan sepä ei ollutkaan Mantesta enää hyvä idea. Isoveljeäkään ei näkynyt missään, vaikka kuinka huhuili! Mante oli ollut poissaoloni ajan itkuinen ja tarrautui loppupäiväksi jalkaani. Seuraavana aamuna itku alkoi jo päiväkodin portilla. Toisen harjoittelupäivän Mante istuikin tiiviisti sylissäni, eikä päästänyt minua silmistään – ja siltikin itketti!

Kolmantena päivänä tilanne alkoi kuitenkin tasaantua. Selvisimme aamulla itkuitta puuron ääreen, joskin Mante oli tarkkana siitä, että ”äiti tulee viereen. Pitää kädestä.” Leikkien ajaksi Mante linnottautui taas syliini, joskin alkoi tehdä lyhyitä pyrähdyksiä leikkimään muiden kanssa. Ulkoilun alkaessa minut lähetettiin taas kokeeksi pois. Manten hillitön itku kuului vielä kotipihassa (asumme aivan päiväkodin liepeillä), mutta tyyntyi sitten. Neljännestä aamusta alkaen Mante on jäänyt päiväkodin puuropöytään itsekseen, kun me olemme suunnanneet töihin.

Itku molemmilla lapsilla tulee vieläkin eron hetkellä, mutta hakiessa molemmat ovat niin leikkien lumoissa, etteivät malttaisi millään lähteä kotiin. ”Jos tulisit tänään hakemaan meidät  vähän myöhemmin, vaikka kuudelta?” esikoinen ehdotti tänäkin aamuna. Koska päiväkoti menee jo viideltä kiinni, päädyimme kompromissiin: puoli neljään.

Mante on keväästä asti odottanut päiväkodin alkua. Järkytys oli kuitenkin alkuun melkoinen, kun isoveli ei ollutkaan samassa ryhmässä eikä äitikään jäänyt paikalle leikkikaveriksi.

Lue myös:

• Lue | Leiki | Liiku | Luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Kun päiväkoti taas alkaa
• Koronan keskellä syntyneet

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!