Kun esikoisen syntymästä oli kulunut viisi vuotta, ajattelin että pieni irtiotto voisi olla ajankohtainen. Enhän ollut viiteen vuoteen ollut lapsistani erossa 1,5 vuorokautta kauempaa. Olin jo pitkään haaveillut taiteilijaresidenssipaikasta: viikosta jonka saisin pyhittää täysin taiteiden tekemiselle. Kun keväällä sitten alkoi näyttää siltä, että tällainen viikko olisi järjesteltävissä, hain paikkaa ja sain sen. Vaan millaista on viettää viikko yksin, taiteita tehden, kun on vuosien ajan tottunut jatkuvaan menoon ja äitinä olemiseen?

yksinolo lataa akkuja

Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy sosiaalisen elämän vastapainona mainiosti myös yksin. Oikeastaan jopa tarvitsen yksinoloa jaksaakseni. Ennen lapsia  oli aivan tavallista, että lähdin yksin mökille tai elokuviin tai erakoiduin omien työpäivien jälkeen kotiin miehen ollessa töissä. Yltiösosiaalinen mieheni on aina kauhistellut yksinoloani: Hänelle se olisi painajainen. Mutta minä nautin siitä. Yleensä yksinollessa kirjoitan, teen musiikkia tai liikun luonnossa.

Esikoisen syntymän jälkeen sain nauttia omasta ajasta vielä pari vuotta, kun pienokainen nukkui päiväunia. Noina hetkinä äänitin muun muassa esikoisalbumini Tähdistä kotiin. Mutta sitten päiväunet loppuivat ja syntyi pikkuveli Mante. Viimeiset kolme vuotta olen varastanut omaa aikaa valvomalla muuta perhettä pidempään ja heräämällä ensimmäisenä aina, kun suinkin olen jaksanut. Samaan aikaan olen tosin yrittänyt myös kuroa kiinni valvomisen vuosinamme syntynyttä univelkaa. Kun vielä elokuussa palasin töihin, sain pitkälti sanoa hyvästit omille taideprojekteilleni, sillä vapaahetket oli pakko käyttää päivän töiden loppuunsaattamiseen.

Siksi päivät residenssissä tuntuivatkin kovin kummallisilta. Saavuin Porvooseen maanantaina ja seuraavan viikon ajan hengittelin, nukuin, liikuin ja tein taiteita. Kun lauantaina sain lukuvuoden töissä päätökseen ja sunnuntaina pakkasin tavaroitani reissua varten, mietin mahtaisiko minulla olla energiaa tehdä viikon aikana mitään. Sen verran väsynyt olin. Residenssiin saavuttuani teinkin nopeasti sen päätöksen, että vaikka vierailun aikana olisi mahdollista myös verkostoitua tai keikkailla, voimani eivät riittäisi siihen. Olisin yksin – ainakin niin kauan kuin siltä tuntuisi. Ja viihdyinkin koko viikon itseni seurassa.

säännöllisen monipuolinen päivärytmi tekee hyvää

Päivät residenssissä löysivät nopeasti muodon. Aamulla herättyäni tein nopean kehonherättelytreenin (luksusta!) ja lähdin aamukävelylle äänikirjaa kuunnellen. (Minulla oli selvästi vierotusoireita lenkeistä koiran kanssa!) Sitten söin aamiaisen ja aloittelin päivän ensimmäisen kirjoitusurakan. Lounaaseen asti kirjoitin proosaa ja sen jälkeen oli päivittäisen seikkailun vuoro. Minulla oli käytössäni pyörä, jolla suuntasin aina johonkin Porvoon kolkkaan paikkoja tutkimaan, biisivihko repussani. Kävin Linnakalliolla, saaristoon johtavalla joenuomalla, vilistin kauniiden puuhuviloiden välisiä pikkuteitä ja vierailin Runebergin kotitalossa. Yleensä löysin luonnosta paikan, jossa aloin kirjoittaa ylös sanoja ja ajatuksia, jotka tehty löytöretki nostatti mieleen. Ensimmäisenä päivänä kirjoittaminen oli vielä kankeaa, mutta sitten luova tulppa aukesi, ja kolmannen päivän jälkeen valmiina oli jo viisi uutta laulua.

Kun palasin retkiltäni takaisin residenssiasunnolle uusien laulusanojen kera, oli luontevaa suunnata seuraavaksi studiolle. Residenssin studiotilat sijaitsivat pihan perällä, erillisessä rakennuksessa, mikä oli oikeastaan hyvä, koska se helpotti musiikin tekemisestä irtautumista. Olen taipuvainen maaniseen flow-tilaan, jossa hukkaan helposti kokonaisen vuorokauden, jos siihen siunaantuu mahdollisuus. Unohdan syödä ja nukkua, enkä huomaa ajan kulua. Lasten myötä tämä on kuitenkin (luojan kiitos) muuttunut mahdottomaksi ja residenssiviikollakin onnistuin nauttimaan flowsta niin, että huolehdin myös itsestäni.

Päivällisen jälkeen vuorossa oli vielä päivän toinen kirjoitusrupeama, minkä jälkeen laitoin yleensä saunan lämpenemään ja lähdin juoksemaan. Ja mitä olisikaan kesäsauna ilman vihtaa!

Riittävä uni muuttaa elämäntavat terveellisemmiksi

Yhdestä asiasta mieheni muistutti minua ennen lähtöä: Nuku, kun siihen on mahdollisuus! Ja minä nukuin. Menneeseen viiteen vuoteen on mahtunut paljon huonoja unijaksoja. Niistä raadollisin oli puolitoista vuotta kestänyt vaihe, jolloin ehdin nukkua yleensä noin kolme tuntia vuorokaudessa. Tällä hetkellä yöuneni ovat jo luksusta: 6-7 -tuntisia öitä vain muutamalla herätyksellä. Tajusin kuitenkin, että unen kannalta tämä viikko olisi mieletön mahdollisuus. Huolehdin siitä, että olin nukkumassa joka ilta viimeistää puoliltaöin ja laitoin kellon herättämään vasta yhdeksäksi. Kertaakaan en herännyt kelloon, mutta varastoon kerääntyi ihania, yhtämittaisia 8-9-tuntisia yöunia. En edes muista, milloin olen viimeksi tuntenut olevani tämä ihminen.

Kumma kyllä, yksinolo vaikutti myös ruokahaluun ja makeanhimoon. Jostain syystä minulla ei ollut niin nälkä kuin yleensä, mikä johtuu varmasti siitä, että olin paljon normaalia enemmän aloillani. Juoksenhan lasten perässä normaalisti sekä kotona että töissä. Minun ei kuitenkaan tehnyt myös iltaisin mieli herkutella. Kotona usein palkitsen itseni rankan päivän jälkeen jollain hyvällä. Ehkä mieleni ymmärsi, etten ole täällä ollessani ansainnut palkintoa rehkimisestäni.

Koska arjen vahinkoliikuntaa tuli residenssiviikolla paljon tavallista vähemmän, huomasin kehoni haluavan monta kertaa päivässä liikkeelle. Kävelyt, pyöräretket, juoksulenkit ja yksittäiset pulahdukset läheisessä maauimalassa toivat päiviin kaivattua liikettä ja varmasti myös auttoivat jaksamaan luovaa työskentelyä. Mitä siis opin: Yksinolo saa minut harjoittamaan terveellisempiä elämäntapoja. Vai oliko syynä sittenkin riittävä uni…

Ikävä iskee kolmen päivän jälkeen

En ole kova ikävöimään. Minun ei esimerkiksi ollut lainkaan hankalaa lähteä kotoa viikoksi. Tiedänhän, että minulla on siellä upea puoliso, joka hoitaa lapset vähintäänkin yhtä hyvin kuin minäkin. Mietin kuitenkin etukäteen, missä vaiheessa viikkoa ikävän alkaa huomata. Milloin alkaa taas kaivata perhettä ympärilleen? Ensimmäiset kolme päivää olivat suoranaista vapauden hurmaa ja iloista ilotulitusta. Neljäntenä residenssipäivänä havahduin kuitenkin mielessä leijailevaan apeuteen. Vaikka minulla oli mahdollisuus tehdä päivät läpeensä taiteita, mikä on aina tuottanut minulle suunnatonta mielihyvää, päivistä puuttui nauru. Tajusin, miten monta kertaa joka päivä lapseni saavat minut nauramaan. (Karjumaan myös, mutta se on toinen juttu.)

Kun neljäntenä iltana juttelin videopuhelua lasteni kanssa, totesin etäisyyden auttavan muistamaan, miten ihania veijareita minulla kotona on. Jugurtit kaatuivat, auringonkukista revittiin lehdet ja välillä vähän nujakoitiinkin, mutta huomasin myös kaipaavani sitä. Ympäröivä kohellus lisää myös omaa elämänvirtaa. Sitä paitsi nauroin monta kertaa puhelun aikana. Esikoinen selitti silmät kirkkaina, että päiväkoti purettiin eikä sitä enää ole. Samaan aikaan Mante pyöritti omaa show:taan taustalla. Sen nähdessäni muistin, mikä minua kotona odotti. Sinne olisi ihana palata ja samaan aikaan ymmärsin nauttia vielä viimeisistä residenssipäivistä.

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen?
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• Isästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Eilen meillä juhlittiin syntymäpäiviä. Päivänsankari koreili polleana rusetti kaulassa, ”Paljon onnea vaan” raikui kirkkailla lapsenäänillä laulettuna ja kakku kannettiin asiaankuuluvasti pöytään – tai oikeastaan lattialle. Pohja maksalaatikosta, kuorrute vaniljajäätelöstä. Nam! Koiramme Pasi oli syystäkin tyytyväinen.

Koira tuli taloon

Nyt 13-vuotias cairnterrierimme on läpikäynyt monivaiheisen elämän ja pitkän tien perhekoiraksi. Se syntyi Norjassa ja asusti parinkin kasvattajan luona Suomessa ennen kuin päätyi vajaa parivuotiaana luoksemme asumaan.

Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta. Ensimmäinen cairnterrierini Lego kirjaimellisesti varttui rinnallani ja eli pitkän elämän, yli 16-vuotiaaksi. Eläkevuotensa se tosin vietti vanhempieni luona, koska tilaan ja isoon pihaan tottunutta koiraa ei haluttu pakottaa opiskelijaboksiin.

Pasi tuli meille vain jokunen kuukausi Legon kuoleman jälkeen, vahingossa. Tutuksi tullut kasvattaja soitti ja kertoi, että hänellä olisi koira kotia vailla. Että kenties me voisimme ottaa sen. Puolisoni ei ollut koskaan omistanut koiraa ja alkuun minäkin lähinnä nauroin ajatukselle. Olin kyllä ajatellut ottaa taas koiran ”sitten joskus”, mutta vielä se ei tuntunut ajankohtaiselta.

Tuli pääsiäinen, vapaapäiviä ja mökkiloma. Mökillä puoliso yhtäkkiä tokaisi, että kyllä meille hänen puolestaan voisi koira tulla. Siitä olisi minulle seuraa, kun työt pitivät häntä paljon pois kotoa. Ajatus alkoi itää ja lopulta soitin tunnustelupuhelun kasvattajalle, jonka oletin jo löytäneen koiralle kodin. ”En minä Pasille enää kotia etsinytkään. Tiesin, että soitat takaisin”, kasvattaja kuitenkin paljasti. Ja niin meillä yhtäkkiä oli koira.

Jalostuskoirasta kotikoiraksi

Vaikka luulin olevani varsin kokenut koirien käsittelijä ja cairnterrierit olivat minulle rotuna läpeensä tuttuja, yhteen asiaan en ollut osannut varautua. Pasi oli jalostusuros ja astunutkin jo useampaan kertaan. Sellainen muuttaa koiraa – etenkin kovapäistä terrieriä, jonka ego on jo luonnostaan pilviähipovan kokoinen.

Pasi oli luonteeltaan muutenkin hyvin epätyypillinen rotunsa edustaja. Siinä missä cairnterrierit ovat yleensä vilkkaita, aktiivisia ja seurallisia tarmonpesiä, Pasi osoittautui rauhallisenlaiskaksi, mukavuudenhaluiseksi ja sosiaalisesti ronkeliksi: Sille kyllä kelpasivat seuraksi vetävännäköiset tyttökoirat, mutta uroksia se ei voinut sietää silmissään ja oli ihmisiäkin kohtaan varsin epäluuloinen. Minulla oli kokemusta pennun kouluttamisesta, muttei jo tietyille tavoille tottuneen koiran uudelleenkouluttamisesta. Pasin kanssa piti kuitenkin käydä läpi, kuka on meidän perheemme pomo.

Erilainen koirakoulu

Saimme Pasin kouluttamiseen osaavaa apua, ja vähitellen tuore perheenjäsenemme alkoi asettua talon tapoihin ja arvojärjestykseen. Se oli aina elänyt koiralaumassa ja tottunut ottamaan kovaakin yhteen muiden jalostusurosten kanssa, mistä johtuen sille oli alun perinkin haluttu löytää uusi koti. Nyt se joutui opettelemaan toisenlaiset toimintamallit ja ainoana koirana olemisen.

Koulutus tuotti tulosta ja Pasista tuli ihana lisä perheeseemme. Se reissasi mukanamme ja oli terrieriksi yllättävän helppoa seuraa metsälenkeillä – se kun ei viitsinyt enää nuoruusvuosiensa jälkeen lähteä peurojen perään vaan jolkotti vapaanakin kiltisti polulla vieressäni. Monta vuotta elimme rauhassa kolmistaan, kunnes Pasi eräänä päivänä tajusi, että mahaani oli muuttanut joku!

Pitkä tie Perhekoiraksi

Kun esikoisemme syntyi, Pasi joutui jälleen kerran sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Aivan ongelmitta vauvan saapuminen ei sujunut. Pasi nimittäin päätti erota laumasta ja muutti kotimme kellariin. Muutaman päivän päästä nälkä ajoi sen takaisin luoksemme, ja lopullisen sovinnon Pasi teki vauvan kanssa esikoisemme ryhdyttyä sormiruokailemaan. Siitä lähtien koiramme on nimittäin saanut nauttia buffet-ruokailuista keittiönpöytämme alla päivittäin.

Manten syntymä ei Pasia enää hetkauttanut. Se oli jo tottunut menoon ja meteliin, joskin koiramme on aina tehnyt myös hyvin selväksi, kun sen mitta tulee täyteen. Erityisen huonosti se on sietänyt lasten riehumista ympärillään ja Manten turhan kovakouraisia lähestymisyrityksiä.

En koskaan edes odottanut, että Pasista kuoriutuisi unelmien perhekoira ja luotto-lastenvahti. Se on joutunut todella ponnistelemaan sopeutuakseen kahteen vauhtivillikkoomme. Lapsista on kuitenkin tullut Pasille äärettömän tärkeitä ja olen äärettömän onnellinen, että lapsemme ovat saaneet tottua koiriin syntymästään asti.

Esikoisella on jo nyt, viisivuotiaana, äärimmäisen hyvät taidot käsitellä eläimiä ja Pasia. Pasilla ja esikoisella selvästi synkkaa. Usein Pasi mönkii yölläkin esikoisen sängyn viereen kerälle nukkumaan ja se myös tottelee viisivuotiaamme käskyjä.

Mante on eläinten suhteen isoveljeään arempi ja myös Pasi suhtautuu kuopukseemme himpun verran varautuneemmin. Ruokapöydässä Pasi kuitenkin jököttää uskollisesti aina Manten jaloissa ja seuraa kaksivuotiastamme niin vessaan kuin iltasuihkuun.

Pasi pappaiässä

Olemme puhuneet lasten kanssa suoraan ja rehellisesti siitä, että Pasilla alkaa olla jo ikää, eikä vanha koira elä loputtomasti. Vielä Pasi on kuitenkin vedossa – kovin vauhdikas se ei ole koskaan ollutkaan. Nähdessään tyttökoiria se tosin muuntuu yhä nuoreksi ja kaivaa koko charminsa esiin.

Aamuisin Pasi on kärttyinen, jos se herätetään kesken unien. Pappa haluaisi nukkua pitkään ja hartaasti. Aamukuuden lenkit ovat sen mielestä silkkaa kidutusta. Sateisina ja kylminä päivinä se jäisi mieluummin sisään lämpimään kuin lähtisi lenkittämään meitä ihmisiä.

Päiväunien jälkeen Pasi alkaa olla vähän kankea. Tarvitaan kunnon venyttelyt ennen kuin keho vetreytyy. Välillä se myös vajoaa haaveisiinsa kesken iltapissalla käynnin ja sitä pitää useampaan kertaan maanitella sisään: ”Kävit siellä puskassa jo kolmesti.”

Toisaalta, röhkivät possulelut saavat Pasin yhä villiksi. Niissä on ollut aina se taika. Eikä mikään ole hauskempaa kuin leikkijahdata lapsia pyörien selässä tai möyriä salaa tyynykasan alla piilossa kielletylle puolelle sohvaa. Lapsista taas on ihana huolehtia Pasille ruoka kippoon, olla hihnanpäässä talutusvastuussa ja voihkaista kovaäänisesti, kun Pasi jälleen kerran haluaa osallistua meneilläänolevaan leikkiin menemällä lelujen päälle makaamaan.

”Pasille täytyy hakea maksalaatikkoa!” esikoinen huolehtii. ”Onhan nyt sen syntymäpäivä!” ”Ja jäätelöä!” säestää Mante. Ja niin me juhlimme Pasin 13. syntymäpäivää, niin kuin lapset ovat sen suunnitelleet – ja Pasi nauttii juhlistaan jokaista kuonokarvaansa myöten!

Lue myös:

• Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira lapsiperheessä
• Ystävyyttä ja yhteentörmäyksiä – havaintoja koirista ja lapsista
• Koira lasten armoilla – mitä kuuluu Pasi?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!