Lapsemme ovat tottuneita siihen, että isä on työnsä takia usein pari-kolme päivää kotoa pois. Nyt mies lähti kuitenkin parin viikon työmatkalle, mikä tarkoitti vähän pidempää soolopätkää perhearjessa, yksin lasten kanssa. Miten siitä selvittiin?

Päivät 1-3: Tuttua ja totuttua

Pääsemme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle. Lasten kanssa on kyllä puhuttu siitä, että tällä kertaa isä olisi poissa vähän pidempään, mutta eron hetki on silti hyvin arkinen: Heippojen jälkeen lapsilla on jo kiire päästä näkemään lentokoneita.

Ensimmäiset päivät sujuvat pitkälti vieraspeliviikonloppujen tapaan – rutiinilla. Kun olen yksin, napakkuus, täsmällisyys, arjen suunnittelu ja ennakointi korostuvat. Muuten hommat hoituvat suht samalla tavalla kuin muulloinkin.

Usein soolopäivinä mietin yksinhuoltajia, jotka ovat jatkuvasti yksin – minä vain ajoittain. Sooloilunihan on naurettavan helppoa heihin verrattuna! Toisaalta, elän yksinollessa arkea, joka on rakennettu kahden aikuisen varaan. Jos olisin yksinhuoltaja, rahkeeni eivät todennäköisesti riittäisi elämiseen rintamamiestalossa, jatkuviin lumitöihin, kahteen päiväkotiin, pitkään työmatkaan ja koiraperhearkeen – tai ainakaan koko pakettiin.

Pääsimme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle.

Päivät 4-5: Napakkaa arkea

Jo neljäntenä päivänä saan hengähtää. Isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista. Minä käyn työpäivän jälkeen hiihtämässä ja teen rästiin jääneitä kirjoitustöitä. Lapset syöksyvät halaamaan kotiin palatessaan. Illalla luemme yhdessä pitkään Melukylän lapsia.

Meillä on mennyt oikein mukavasti. Vauhdin ja kommellusten määrä on vakio, mutta syömiset, pukemiset, lähdöt ja nukkumaanmenot hoituvat normaalia sujuvammin. Mietin, johtuuko se siitä, että vanhempana meistä se napakampi. Mies on armollisempi ja antaa lapsille aikaa. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät puolensa. Rutiinien tehostuminen tekee kuitenkin arjen pyörittämisestä yksin tehokkaampaa.

Tuntuu, että elämä kohtelee minua normaaliakin lempeämmin juuri nyt ja vähän varuillani odotan, milloin seuraa yllätyskäänne. Ehkä totuus kuitenkin on, että elämä on usein myös lempeää – me vain muistamme herkemmin ne hetket, kun meitä koetellaan.

Isän poissaollessa meille muodostuu tavaksi lukea iltaisin Melukylän lapsia.

Päivät 6-7: TAVOITTEITA JA Ikävän ensimerkkejä

”Äiti, voidaanko hakea isu jo sieltä lentokentältä kotiin?” Mante osoittaa ensimmäisiä merkkejä isän ikävästä viidennen soolopäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sanamuodoista päätellen kaksivuotiaamme olettaa, että olen vienyt hänen isänsä lentokentälle jonkinlaiseen pitkäaikaissäilytykseen.

Esikoisen kanssa meillä on toisenlainen lähestymistapa isän poissaoloon. Päiväkodissa suuri hitti ovat keräiltävät futiskortit, joita saa kiinnitellä kansioon. Esikoinenkin haluaisi sellaisen – kun kaikilla muillakin on. Perheessämme ei ole ollut tapana hankkia asioita muuten vaan, ilman kunnon syytä, mutta lopulta keksin, miten esikoinen voi ansaita toivetuotteen itselleen: Ensimmäinen sooloviikkomme on mennyt upeasti. Jos esikoinen on yhtä yhteistyökykyinen vielä toisenkin viikon, käymme ostamassa futiskortit palkinnoksi.

Päivät 8-9: Energiaa ja IKävöintiä

Kun isän reissuunlähdöstä on kulunut viikko, lasten ikävän huomaa jo selvästi. ”Miksi isu lähti niin pitkäksi aikaa pois?” esikoinen tivaa. ”Onko hän jo kohta lentokoneessa matkalla kotiin?” ”Isu tuli! Minä kuulin isun äänen!” huudahtaa puolestaan Mante, monta kertaa päivässä.

Mennyt viikonloppu on ollut varsin energinen. On vaadittu vähintään kolme, jopa neljä reipasta ulkoilurupeamaa, että lapset (vai kenties äiti?!) on saatu pysymään järjissään. Toisaalta, viikonloppuna olen saanut myös hengähtää. Kiitos isovanhempien, olen päässyt urheilemaan ja nauttimaan syntymäpäivälahjaksi saadusta konsertista. En siis ole starttaamassa uuteen viikkoon mitenkään nääntyneenä.

Kun isän reissuunlähdöstä on viikko, lapsilla alkaa olla jo selvästi ikävä. Tässä Mante koettaa astua isänsä saappaisiin.

Päivät 10-11: Väsymystä ja vilunväreitä

Uusi viikko sujuu jo rutiinilla, mutta kyllä jokin alkaa painaakin. Iltaisin lasten nukahdettua hytisen kylmästä viltin alla, hotkaisen iltapalan ja painun pehkuihin. Ei ole toivoakaan tehdä iltaisin töitä puolilleöin niin kuin yleensä, ja se kostautuu. Töissä sattuu nimittäin osumaan useampia yllätyksiä juuri näille viikoille ja niiden teettämille töille ei kerta kaikkiaan  ole mitään muuta aikaa kuin iltakymmenen ja puolenyön väli.  Pitäisi täyttää papereita lastensuojeluun, kirjoittaa tuentarpeen muutoksiin liittyviä asiakirjoja, tarkistaa yhä korkeammaksi kasvavat koepinkat. Mutta ei onnistu! En pysy hereillä edes kymmeneen.

Aamulla herään ja paikkoja kolottaa. Parina aamuna harkitsen jopa soittavani sairaslomaa, mutta olo paranee aina päiväksi, eikä minua varsinaisesti vaivaa mikään. Ei kuume, vatsatauti tai edes kipeä kurkku. Vain kolottaa ja hytisyttää iltaisin ja aamuisin, eikä silloin oikein ruokakaan maistu. Ehkä kehoni kamppailee jotakin tautia vastaan sen torjuakseen. Tai sitten olen vain väsynyt, vaikka arki sujuukin yhä mallikkaasti.

Lapset tosin alkavat jo kyllästyä pelkkään äitiin ja vaativat isua kotiin. ”Ei meille riitä yksi aikuinen!” esikoinen ilmoittaa topakasti, kun ei haluaisi lähteä viemään koiraa iltalenkille, muttei myöskään jäädä yksin kotiin katsomaan Pipsa Possua. ”Me halutaan molemmat!”

Kaksiviikkoiseen soolovanhemmuuteen mahtuu myös retkiä lasten kanssa: esimerkiksi Palomuseoon ja uimahalliin.

PÄivä 12: TOTTUMUS UUDENLAISEEN ARKEEN

Keho voittaa taistelun. En sairastu ja yhtäkkiä olo ja energiamäärä palaavat normaaleiksi. Kyllähän näillä voimin arkea pyörittää!

Lapset ovat oppineet uuden arkemme vaatimukset. Aiemmin olemme tottuneet vääntämään pukeutumisesta, riisumisesta, lähdöistä ja nukkumaanmenoista vähintään yhden lapsen kanssa. Nyt esikoinen hoitaa vaatteet päälle ja pois hujauksessa ja Mantekin tekee, minkä pystyy. Astiatkin lapset kiikuttavat itse tiskariin.

Iltarutiineissa ylläpidän päätähuimaavaa tempoa iltasatuun asti, sillä tiedän tilanteen muuten räjähtävän nanosekunnissa riehaantumiseksi. Nyt kumpikaan veljeksistä ei ehdi kehitellä konnankoukkuja liukuhihnan kiidättäessä eteenpäin. Sängyssä sen sijaan köllöttelemme kaikessa rauhassa: Jos aikaa on, saatamme lukea kolmekin kirjaa tai useamman luvun Melukylän lapsia. Iltalaulut laulamme yhteen ääneen. Yllätyn huomatessani molempien lasten osaavan sanat. Syke laskee. Tämä on usein päivän ensimmäinen pidempi hetki, kun ehdin itsekin rauhoittua.

Sooloarki pakotti keksimään uusia, elämää helpottavia niksejä. Esikoisen kanssa keksimme muun muassa kuvitetut viestilaput, jotka muistuttivat yhdessä sovituista asioista.

KUN ISÄ PALAA KOTIIN…

Minut yllätti se, miten kevyesti kaksiviikkoinen sooloarkemme sujui. Se paljasti, miten paljoon lapsemme pystyvät, kun heiltä vain vaatii vähän enemmän. Se auttoi keksimään arkeen uusia niksejä, joita aion jatkaa vastakin. Lisäksi se osoitti, miten yhteistyökykyisiä lapsemme ovat tajutessaan tilanteen olevan normaalia haastavampi.

Vaan miten kävi isän palatessa kotiin? Olimme totta kai riemuissamme. Lapset eivät säästelleet halauksia eivätkä sanojaan siitä, miten ihanaa on olla taas koko perhe yhdessä. Minä nautin, kun sain lähteä illan tihkusateeseen ulos koiran kanssa yksin ja kun rutiineja pyörittäessä saattoi välillä vähän höllätäkin. Esikoinen sai palkintokorttinsa ja kävimme ne yhdessä ostamassa, koko perheen voimin.

Mutta ensihuuman laannuttua en voinut olla myös säälimättä miestä. Seuraavat pari päivää lapset laittoivat hänet nimittäin tosi koville. Jos he minun kanssani istuivatkin ruokapöydässä rauhassa pelaamassa aakkospelejä ja laululeikkejä, isän saapuessa paikalle he alkoivat saman tien käyttäytyä kuin mitään sääntöjä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun yhteinen iltasatuhetki isän kanssa muuttui kolmatta kertaa painiotteluksi (mainostettuani hetkeä aiemmin miehelleni, miten ihanan seesteisiä ja rauhallisia tuokioita ne nykyään olivat), kysyin esikoiselta, miksi he tekevät niin. ”Sinua me totellaan”, esikoinen tuumasi, ”mutta sinä oletkin ollut koko ajan paikalla! Isu on ollut niin pitkään pois, että nyt me ollaan liian innoissamme tottelemaan häntä.”

Niinpä niin, lapset osaavat olla myös julmia – ja muistuttaa meitä vanhempia kylmäkiskoisesti valinnoistamme. Mutta kuten esikoisenkin päätössanat osoittavat, siinäkin on kyse rakkaudesta.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Joulu Lapissa oli juuri niin ihana kuin etukäteen toivoimme. Toinen kovasti odottamamme päivä koitti kuitenkin vasta joulunpyhien jälkeen: Pääsimme Ylläkselle laskettelemaan koko perheen voimin. Ensin vietimme aamupäivän Ylläksellä lasten kanssa laskettelua kokeillen ja illemmalla suuntasimme isompiin rinteisiin miehen kanssa kaksin. Mikä päivä!

Esikoisen olin vienyt kokeilemaan laskettelua kertaalleen jo edellistalvena (siitä voit lukea TÄÄLTÄ), mutta Mantelle kokemus oli ensimmäinen. Miten meni: Voisiko laskettelusta tulla koko perheen harrastus?

Ensimmäisenä saapastelimme Ylläs Ski Resort Äkäslompolon välinevuokraamoon

MIten nuorena laskettelun voi aloittaa?

Rinnepäivän aamuna kysyin esikoiselta, muistaako hän vielä edellisvuodesta, mitä laskettelu on. ”En”, kuului rehellinen vastaus. ”Mutta haluan mennä liukuhihnahissillä. Ja köysihissillä!”

Esikoinen oli kolme, kun vein hänet ensimmäistä kertaa rinteeseen. Se tuntui hänen kanssaan sopivalta iältä aloittaa. Olin ajatellut, että testailisimme lajia korkeintaan tunnin, mutta esikoinen viihtyikin rinteessä kolme tuntia ja oli innoissaan. Pikkuveli-Mante puolestaan oli tämänkertaisella ensilaskullaan vain 2,5-vuotias, mutta liikunnallisena kaverina tiesin hänen innostuvan lajista kuin lajista – pääasia, että pääsisi liikkumaan!

Itse olin neljä kokeillessani laskettelua ensimmäistä kertaa. Pikkuveljeni suuntasivat rinteisiin vielä nuorempina. Isovanhempani asuivat lähellä laskettelukeskusta, jossa puolet työntekijöistä ja laskettelunopettajista oli sukulaisiamme. Kynnys aloittamiseen oli siis matala. Ja koska rinteet olivat riittävän helppoja, pikkulaskijankin oli mukavaa ja turvallista treenata laskemista.

Myöhemmin lapsuudenperheemme talvilomareissut suuntautuivat Ylläkselle, jossa taitoja pääsi hiomaan sekä lukuisissa erilaisissa lastenrinteissä että pidemmissä ja vaativammissa ”isoissa mäissä”. Siksi tuntuukin erityisen hauskalta jatkaa perinnettä omien lasten kanssa juuri Ylläksellä: tutussa ja hyväksihavaitussa paikassa.

Ylläs on jo omasta lapsuudesta tuttu laskettelupaikka

Vuokravälineet vai omat varusteet?

Rinteiden juurella saapastelimme ensimmäisenäYlläs Ski Resort Äkäslompolon välinevuokraamoon. Lapsillamme ei tietenkään ollut vielä omia varusteita, kun toinen oli ollut rinteessä kerran ja toinen ei vielä sitäkään. Lisäksi lapset kasvavat niin hurjaa vauhtia, että välineiden vuokraaminen on tuntunut fiksuimmalta ratkaisulta. Sitä paitsi, emme me saaneet omiakaan lasketteluvarusteitamme mahtumaan autoon mukaan! Siispä myös meidän monomme, suksemme, sauvamme ja kypärämme löytyivät vuokraamon hyllyiltä.

Vuokraamossa meidät otti sydämellisesti vastaan Milja, joka johdatti lapset monohyllyjen luo jalkoja mittailemaan. Miljan hyppysissä vähän pelottavilta vaikuttaneet monot muuttuivat nopeasti hauskoiksi vempeleiksi ja sujahtivat jalkoihin. Pian Mante jo huojui monoillaan vuokraamoa edestakaisin kuin pingviini ja kikatti niin, että meinasi kaatua.” Katso äiti, minulla on jättiäisjalka!” kiljui puolestaan esikoinen monojaan esitellen. ”Ovatkohan nämä punaiset monot hitaat vai nopeat?”

Välineiden vuokraamisessa on sekin hyvä puoli, että se tarjoaa mahdollisuuden uuden kokeilemiseen pienellä kynnyksellä. Me saimme rinteisiin testattaviksemme lasketteluvaljaat, ja ne osoittautuivat täyden kympin ratkaisuksi!

Meille vuokravarusteet ovat ainakin tällä hetkellä toimivin ratkaisu

Miten aloittaa laskettelu lasten kanssa?

Viime talvena kokeilin esikoisen kanssa laskettelua ilman apuvälineitä, omasta lapsuudestani tuttujen leikkien ja harjoitusten avulla. (Lue juttu TÄÄLTÄ!) Tällä kertaa vuokraamosta lainaan saadut lasketteluvaljaat toivat treenaamiseen vielä paljon uusia mahdollisuuksia.

Aloitimme Äkäslompolon puolen helpoimmista harjoittelurinteistä, joista toisessa hissinä oli ylös kuljettava liukuhihna ja toisessa köysi, josta pidettiin nousun ajan kiinni. Hissillänousu on yllättävän vaativa osa laskettelua ja siksi on hyvä, että lapsi saa siitä onnistumisen kokemuksia alusta alkaen.

Ensin haimme suksillaoloon tuntumaa niin, että lapset laskivat lähellä meitä, jalkojemme välissä. Suhteellisen nopeasti esikoisen mieleen palautui asioita edelliskerrasta ja hän sai rohkeutta laskemiseen. Mantekin pysyi ongelmitta suksilla pystyssä ja hoksasi auraamisen jo toisella laskullaan, joten kaivoimme valjaat esiin.

Lasketteluvaljaat osoittautuivat täyden kympin kokeiluksi!

Lasketteluvaljaiden idea on se, että aikuinen pitää kiinni liinoista (eri eräänlaisista ohjaksista), jotka kiinnittyvät lapsen yllä oleviin valjaisiin. Niiden avulla voi jarruttaa lapsen vauhtia ja jonkin verran myös ohjata tämän laskua niin, että lapsi silti kokee laskevansa itse. Vuokraamosta saamassamme mallissa liinat sai vielä näppärästi sullottua nousun ajaksi pois tieltä lapsen vyötäröllä olevaan pussukkaan.

Aloitimme pitämällä liinat melko kireällä ja lapset lähellä itseämme. Sillä tavoin oli helppo myös avittaa heitä pysymään pystyssä horjahteluista huolimatta. Kun laskut alkoivat sujua varmemmin, vapautimme liinoja pidemmiksi, kunnes molemmat jo laskivat valjaiden varassa itsekseen. Esikoinen sai käännöksiäkin tehtyä monojen ”taikanappeja” painelemalla.

Koska laskettelu sujui valjaiden avulla niin mukavasti, päätimme suunnata isompaan Perherinteeseen, jonne täytyi nousta sompa- eli nappulahissillä. Hissin juurella meitä palveli ystävällinen hissihenkilö, joka vinkkasi, miten sompahissiin kannattaa nousta lapsen kanssa: Sukset asetellaan menosuuntaan vuorotellen niin, että lapsen suksi on hissistä katsoen uloimpana – sitten aikuisen, lapsen ja taas aikuisen. Lapsen suksista siis vain toinen jää aikuisen suksien väliin. ”Olipa mukava tuo moottorikelkkanainen!”  esikoinen tuumasi onnistuneen nousun päätteeksi.

”Mennäänkö hissiin? Lasketaanko lisää?” Mante kyseli joka laskun jälkeen, kunnes nälkä ja väsymys yllättivät. Tähänkin ilmiöön oli Ylläksen rinneravintoloissa osattu onneksi varautua. Suuntasimme Y1 Food Gardeniin, jonka noutopöydistä löytyi jokaisen lapsiperheen luottoruokalajit nugeteista nakkeihin ja pizzaan. ”Onpa hienosti keksitty!” tuumi esikoinenkin. ”Täällähän on kaikkea, mitä minä juuri toivoin!”

Valjaiden avulla homma sujui niin hyvin, että suuntasimme lopulta isompaan Perherinteeseen

Mikä laskettelussa kiehtoo?

Lounaan jälkeen lapset saateltiin isovanhempien hoiviin ja me suuntasimme miehen kanssa ankkurihisseille. Keli oli muuttunut tuulisemmaksi ja rinteiden huipulla sää oli jopa hivenen arktinen, mutta se ei laskettelun iloa vähentänyt. Oli kulunut vuosia siitä, kun olimme edellisen kerran päässeet yhdessä laskettelemaan, vaikka ennen lapsia vietimme aikaa rinteissä joka talvi.

Meille laskettelu on paitsi yhdessä vietettyä aikaa, myös urheilua, ulkoilua ja luonnon kauneudesta nauttimista. Laji vaatii ajoittain uskallusta ja kylmäpäisyyttä, mutta tarjoaa mahdollisuuden myös rentoon ja vähemmän vaativaan suorittamiseen. Molemmilla on laskettelusta kokemus myös perhettä yhdistävänä tekemisenä ja harrastuksena. Toivottavasti siitä tulee meilläkin koko perheen yhteinen juttu.

Vaikka läheskään kaikki rinteet eivät olleet vielä laskettelukauden näin alussa auki, löytyi pelkästään Äkäslompolonkin puolelta valinnanvaraa. Vuosien laskutauon ruostuttamat taidot sai heräteltyä helpommissa pitkissä rinteissä, ja kun homma alkoi taas sujua, vaativammat rinteet tarjosivat lisävauhtia laskuihin.

Illalla sää muuttui hivenen arktisemmaksi, mutta se ei laskettelun iloa vähentänyt

laskettelusta Koko perheen harrastus?

Rinnepäivän jälkeisenä aamuna suuntasimme lasten kanssa ladulle hiihtämään. ”Minulla on parempi idea”, esikoinen tuumasi. Mennään taas hiihtämään sitä mäkeä alas niin kuin eilen.” Siitäkös laskettelulasit päähänsä halunnut Mante innostui: ”Mennäänkö rinteeseen? Mennäänkö rinteeseen?”

Jälkikasvun toiveista huolimatta pidimme päämme ja lähdimme hiihtämään. (Ei makeaa mahan täydeltä!) Esikoinen paineli sukset jalkoihin saatuaan reippaasti eteenpäin, mutta Mante pysähtyi tuumivaisena ensimmäisen ylämäen juurelle ja kääntyi katsomaan minua kummissaan: ”Äiti, missä hissi?! Mennään hissillä!”

Kaikesta päätellen uskoisin, että lasten houkutteleminen rinteeseen ei tule jatkossakaan olemaan kovin vaikeaa!

”Mennäänkö rinteeseen? Mennäänkö rinteeseen?”

Lue myös:

• Miten aloittaa laskettelu lapsen kanssa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Lue lisää Ylläksen laskettelukeskuksesta sekä muista Lapin hiihtokeskuksista.