”Autonrenkaat on nyt vaihdettu. Seuraavaksi ne pitäisi pestä”, mies aloittaa. ”Siinä menee ainakin tunti, hirveä homma!”  Nauran tahtomattani. Kuka pesee autonrenkaita? Ja miten kahdeksan renkaan pesemisessä voi muka mennä tunti?! Käy ilmi, että keskustelemme arkisesta askareesta, jonka hoito on alituiseen jäänyt miehelleni, kun taas itse olen ollut autuaan tietämätön, että taloudessamme ylipäätään pestään autonrenkaita niiden vaihtamisen jälkeen. Tämä taitaa olla sitä perheen näkymätöntä työnjakoa.

Näkymätöntä työnjakoa

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että vastaavassa tilanteessa on oltu myös vastakkaisessa asetelmassa: Mieheni näkökulmasta kotimme kaapit ja laatikot pysyvät järjestyksessä itsestään ja lasten sopivankokoiset vaatteet vain ilmestyvät laatikoihin ilman, että niitä tarvitsee hankkia tai läpikäydä lasten kasvaessa. Myös neuvolavaraukset ilmaantuvat kalenteriin itsestään, ja kodin säilytysratkaisut vaihtuvat uusiin kuin taikaiskusta lasten lelu- ja varustevalikoiman muuttuessa. Minä puolestaan nautiskelen siitä, että roskis (jota en koskaan muista viedä), tyhjentää itse itsensä, kahvinkeitin pysyy puhtaana ja liedellä odottaa kerran kuukaudessa kaksi vuokaa lämmintä makaronilaatikkoa tullessani töistä kotiin. Se on sitä kodin itseohjautuvuutta!

Vaan leikki sikseen! Vaikka kahden aikuisen taloudessa aina välillä ärsyttää, kun ”joutuu itse tekemään kaiken”, totuus on että tätä mieltä olemme puolisoni kanssa molemmat. Se puolestaan kertoo, ettei kumpikaan meistä tee yksin kaikkea. On paljon asioita, joita teemme molemmat renkaidenvaihdosta remontointiin, tiskikoneen tyhjentämiseen ja pyykkien ripustamiseen. Lisäksi on monia sellaisia asioita, joissa olemme sopineet työnjaosta: Mies vastaa ensisijaisesti yhteisestä autostamme ja makaronilaatikoista, minä lasten vaatehuollosta keittiön liesituulettimen ritilöiden irrottamisesta pesun ajaksi. Silti jäljelle jää paljon sellaisia askareita, jotka toinen on ottanut huomaamatta vastuulleen ilman, että  toinen on niistä edes tietoinen.

miksi roolittaa töitä?

Lupaan hoitaa ”hirveän homman” eli pestä renkaat ja olen varma, ettei siihen kulu kokonaista tuntia. Koska pihakaivo on yöroutien takia vielä käyttökiellossa, vesi täytyy kantaa sisältä, mutta se on vain pieni mutka matkassa. Levitän renkaat pihalle, kannan viereen ämpärillä fairy-vettä ja tukun liinoja. Ja ei kun hommiin. Renkaiden julkisivut on nopeasti putsattu ja luulen olevani jo yli homman puolivälin, kunnes käännän ensimmäisen renkaan takapuolen näkyviin. Ymmärrän, että mieheni kuvaama ”hirveä homma” on vielä edessä. Kaivan harmaata töhnää renkaiden sisältä ja pian alan olla samanvärisen sotkun peitossa itsekin. Kun lopulta olen valmis ja renkaat ovat auringossa kuivumassa, totean hommaan vieneen jo puoli tuntia. Se on enemmän kuin luulin – ja loppuroudaus on vielä tekemättä.

Se, että olin renkaiden pesemisessä hieman miestäni nopeampi kertoo todennäköisesti siitä, etten tehnyt hommaa yhtä antaumuksella ja hyvin kuin hän on tottunut sen tekemään. Lopputulos on silti kohtuullinen ja minä opin jotain uutta elämästämme. Kenties minun pitäisi laittaa mieheni siivoamaan kaapit puolestani. Siinä saattaisi käydä samoin: Työhön käytetty aika puoliintuisi vaikka lopputulos olisikin kenties vähän vähemmän huoliteltu.

Monen asian suhteen olemme kuitenkin huomanneet, että roolittaminen kannattaa. Minä esimerkiksi irrotan liesituulettimemme ritilät, koska operaatiossa täytyy käyttää useampaa kikkaa, jotka olen vuosien aikana  löytänyt ja oppinut. Voisin toki alkaa opettaa niitä miehelleni, mutta ruuhkavuosien kiireessä olemme todenneet tämän olevan parempi ratkaisu. Auto puolestaan on ollut luontevasti miehen tontti, koska hän sitä enimmäkseen käyttänyt ja siksi hän on ollut myös minua paremmin selvillä huoltojen ajankohdista, pissapoikanesteen määrästä ja pyyhkijöiden vaihtamistarpeesta. Lasten vaatehuolto taas istui luontevasti osaksi kotivuosia ja niiden aikana minulle kehittyi rutiinit nimikointiin, vaatelaastarointiin ja vaatteiden nappaamiseen kirppareilta ennakoivasti tulevaan tarpeeseen. Emme ole nähneet järkeväksi käyttää mieheni kanssa aikaa toistemme ristiinkouluttamiseen.

Joitakin hommia jaamme kiinnostuksen mukaan. Mieheni rakastaa ruoanlaittoa, minua se ei kiinnosta tippaakaan. Niinpä mieheni tekee ruokaa aina, kun se on mahdollista. Minä vastaan molempien sukujen lahjahankinnoista ja koristelen joulun kotiin, koska se on minusta hauskaa – miehestäni ne taas ovat asioita, joihin hän ei käyttäisi aikaa. Myös koiranhoito on pitkälti minun heiniäni: Meillä on koira, koska minä olen koiraihminen. Täytyy tosin sanoa, että kohta 13 täyttävä Pasi-cairnimme on onnistunut vähitellen tekemään myös miehestäni sellaisen.

Yhteistä Ymmärrystä

Renkaat ovat kuivuneet ja valmiita varastoon pakattaviksi. Mies hyväksyy työnjäljen ja on tyytyväinen siitä, että välttyi hommalta tällä kertaa. Minä puolestaan hykertelen aikaennätykselleni, jolla sain nipistettyä melkein puoli tuntia lisää yhteistä aikaa perheellemme. Nyt ymmärrän, miksi miehellä on mennyt vaihdettujen renkaiden varastoon nostamisessa aina niin paljon pidempään kuin minulla. En minä niitä ole koskaan pessyt ennen sinne nostelemista. Entä pesenkö jatkossa? Ainakin osaan harkita mahdollisuutta!

Lue myös:

• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Opettajan viikko – millaista on ollut palata hoitovapaalta töihin?
• IIsästä erossa – kaksi viikkoa yksin lasten kanssa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Lapsemme ovat tottuneita siihen, että isä on työnsä takia usein pari-kolme päivää kotoa pois. Nyt mies lähti kuitenkin parin viikon työmatkalle, mikä tarkoitti vähän pidempää soolopätkää perhearjessa, yksin lasten kanssa. Miten siitä selvittiin?

Päivät 1-3: Tuttua ja totuttua

Pääsemme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle. Lasten kanssa on kyllä puhuttu siitä, että tällä kertaa isä olisi poissa vähän pidempään, mutta eron hetki on silti hyvin arkinen: Heippojen jälkeen lapsilla on jo kiire päästä näkemään lentokoneita.

Ensimmäiset päivät sujuvat pitkälti vieraspeliviikonloppujen tapaan – rutiinilla. Kun olen yksin, napakkuus, täsmällisyys, arjen suunnittelu ja ennakointi korostuvat. Muuten hommat hoituvat suht samalla tavalla kuin muulloinkin.

Usein soolopäivinä mietin yksinhuoltajia, jotka ovat jatkuvasti yksin – minä vain ajoittain. Sooloilunihan on naurettavan helppoa heihin verrattuna! Toisaalta, elän yksinollessa arkea, joka on rakennettu kahden aikuisen varaan. Jos olisin yksinhuoltaja, rahkeeni eivät todennäköisesti riittäisi elämiseen rintamamiestalossa, jatkuviin lumitöihin, kahteen päiväkotiin, pitkään työmatkaan ja koiraperhearkeen – tai ainakaan koko pakettiin.

Pääsimme koko perheen voimin saattamaan isää lentokentälle.

Päivät 4-5: Napakkaa arkea

Jo neljäntenä päivänä saan hengähtää. Isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista. Minä käyn työpäivän jälkeen hiihtämässä ja teen rästiin jääneitä kirjoitustöitä. Lapset syöksyvät halaamaan kotiin palatessaan. Illalla luemme yhdessä pitkään Melukylän lapsia.

Meillä on mennyt oikein mukavasti. Vauhdin ja kommellusten määrä on vakio, mutta syömiset, pukemiset, lähdöt ja nukkumaanmenot hoituvat normaalia sujuvammin. Mietin, johtuuko se siitä, että vanhempana meistä se napakampi. Mies on armollisempi ja antaa lapsille aikaa. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät puolensa. Rutiinien tehostuminen tekee kuitenkin arjen pyörittämisestä yksin tehokkaampaa.

Tuntuu, että elämä kohtelee minua normaaliakin lempeämmin juuri nyt ja vähän varuillani odotan, milloin seuraa yllätyskäänne. Ehkä totuus kuitenkin on, että elämä on usein myös lempeää – me vain muistamme herkemmin ne hetket, kun meitä koetellaan.

Isän poissaollessa meille muodostuu tavaksi lukea iltaisin Melukylän lapsia.

Päivät 6-7: TAVOITTEITA JA Ikävän ensimerkkejä

”Äiti, voidaanko hakea isu jo sieltä lentokentältä kotiin?” Mante osoittaa ensimmäisiä merkkejä isän ikävästä viidennen soolopäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa. Sanamuodoista päätellen kaksivuotiaamme olettaa, että olen vienyt hänen isänsä lentokentälle jonkinlaiseen pitkäaikaissäilytykseen.

Esikoisen kanssa meillä on toisenlainen lähestymistapa isän poissaoloon. Päiväkodissa suuri hitti ovat keräiltävät futiskortit, joita saa kiinnitellä kansioon. Esikoinenkin haluaisi sellaisen – kun kaikilla muillakin on. Perheessämme ei ole ollut tapana hankkia asioita muuten vaan, ilman kunnon syytä, mutta lopulta keksin, miten esikoinen voi ansaita toivetuotteen itselleen: Ensimmäinen sooloviikkomme on mennyt upeasti. Jos esikoinen on yhtä yhteistyökykyinen vielä toisenkin viikon, käymme ostamassa futiskortit palkinnoksi.

Päivät 8-9: Energiaa ja IKävöintiä

Kun isän reissuunlähdöstä on kulunut viikko, lasten ikävän huomaa jo selvästi. ”Miksi isu lähti niin pitkäksi aikaa pois?” esikoinen tivaa. ”Onko hän jo kohta lentokoneessa matkalla kotiin?” ”Isu tuli! Minä kuulin isun äänen!” huudahtaa puolestaan Mante, monta kertaa päivässä.

Mennyt viikonloppu on ollut varsin energinen. On vaadittu vähintään kolme, jopa neljä reipasta ulkoilurupeamaa, että lapset (vai kenties äiti?!) on saatu pysymään järjissään. Toisaalta, viikonloppuna olen saanut myös hengähtää. Kiitos isovanhempien, olen päässyt urheilemaan ja nauttimaan syntymäpäivälahjaksi saadusta konsertista. En siis ole starttaamassa uuteen viikkoon mitenkään nääntyneenä.

Kun isän reissuunlähdöstä on viikko, lapsilla alkaa olla jo selvästi ikävä. Tässä Mante koettaa astua isänsä saappaisiin.

Päivät 10-11: Väsymystä ja vilunväreitä

Uusi viikko sujuu jo rutiinilla, mutta kyllä jokin alkaa painaakin. Iltaisin lasten nukahdettua hytisen kylmästä viltin alla, hotkaisen iltapalan ja painun pehkuihin. Ei ole toivoakaan tehdä iltaisin töitä puolilleöin niin kuin yleensä, ja se kostautuu. Töissä sattuu nimittäin osumaan useampia yllätyksiä juuri näille viikoille ja niiden teettämille töille ei kerta kaikkiaan  ole mitään muuta aikaa kuin iltakymmenen ja puolenyön väli.  Pitäisi täyttää papereita lastensuojeluun, kirjoittaa tuentarpeen muutoksiin liittyviä asiakirjoja, tarkistaa yhä korkeammaksi kasvavat koepinkat. Mutta ei onnistu! En pysy hereillä edes kymmeneen.

Aamulla herään ja paikkoja kolottaa. Parina aamuna harkitsen jopa soittavani sairaslomaa, mutta olo paranee aina päiväksi, eikä minua varsinaisesti vaivaa mikään. Ei kuume, vatsatauti tai edes kipeä kurkku. Vain kolottaa ja hytisyttää iltaisin ja aamuisin, eikä silloin oikein ruokakaan maistu. Ehkä kehoni kamppailee jotakin tautia vastaan sen torjuakseen. Tai sitten olen vain väsynyt, vaikka arki sujuukin yhä mallikkaasti.

Lapset tosin alkavat jo kyllästyä pelkkään äitiin ja vaativat isua kotiin. ”Ei meille riitä yksi aikuinen!” esikoinen ilmoittaa topakasti, kun ei haluaisi lähteä viemään koiraa iltalenkille, muttei myöskään jäädä yksin kotiin katsomaan Pipsa Possua. ”Me halutaan molemmat!”

Kaksiviikkoiseen soolovanhemmuuteen mahtuu myös retkiä lasten kanssa: esimerkiksi Palomuseoon ja uimahalliin.

PÄivä 12: TOTTUMUS UUDENLAISEEN ARKEEN

Keho voittaa taistelun. En sairastu ja yhtäkkiä olo ja energiamäärä palaavat normaaleiksi. Kyllähän näillä voimin arkea pyörittää!

Lapset ovat oppineet uuden arkemme vaatimukset. Aiemmin olemme tottuneet vääntämään pukeutumisesta, riisumisesta, lähdöistä ja nukkumaanmenoista vähintään yhden lapsen kanssa. Nyt esikoinen hoitaa vaatteet päälle ja pois hujauksessa ja Mantekin tekee, minkä pystyy. Astiatkin lapset kiikuttavat itse tiskariin.

Iltarutiineissa ylläpidän päätähuimaavaa tempoa iltasatuun asti, sillä tiedän tilanteen muuten räjähtävän nanosekunnissa riehaantumiseksi. Nyt kumpikaan veljeksistä ei ehdi kehitellä konnankoukkuja liukuhihnan kiidättäessä eteenpäin. Sängyssä sen sijaan köllöttelemme kaikessa rauhassa: Jos aikaa on, saatamme lukea kolmekin kirjaa tai useamman luvun Melukylän lapsia. Iltalaulut laulamme yhteen ääneen. Yllätyn huomatessani molempien lasten osaavan sanat. Syke laskee. Tämä on usein päivän ensimmäinen pidempi hetki, kun ehdin itsekin rauhoittua.

Sooloarki pakotti keksimään uusia, elämää helpottavia niksejä. Esikoisen kanssa keksimme muun muassa kuvitetut viestilaput, jotka muistuttivat yhdessä sovituista asioista.

KUN ISÄ PALAA KOTIIN…

Minut yllätti se, miten kevyesti kaksiviikkoinen sooloarkemme sujui. Se paljasti, miten paljoon lapsemme pystyvät, kun heiltä vain vaatii vähän enemmän. Se auttoi keksimään arkeen uusia niksejä, joita aion jatkaa vastakin. Lisäksi se osoitti, miten yhteistyökykyisiä lapsemme ovat tajutessaan tilanteen olevan normaalia haastavampi.

Vaan miten kävi isän palatessa kotiin? Olimme totta kai riemuissamme. Lapset eivät säästelleet halauksia eivätkä sanojaan siitä, miten ihanaa on olla taas koko perhe yhdessä. Minä nautin, kun sain lähteä illan tihkusateeseen ulos koiran kanssa yksin ja kun rutiineja pyörittäessä saattoi välillä vähän höllätäkin. Esikoinen sai palkintokorttinsa ja kävimme ne yhdessä ostamassa, koko perheen voimin.

Mutta ensihuuman laannuttua en voinut olla myös säälimättä miestä. Seuraavat pari päivää lapset laittoivat hänet nimittäin tosi koville. Jos he minun kanssani istuivatkin ruokapöydässä rauhassa pelaamassa aakkospelejä ja laululeikkejä, isän saapuessa paikalle he alkoivat saman tien käyttäytyä kuin mitään sääntöjä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun yhteinen iltasatuhetki isän kanssa muuttui kolmatta kertaa painiotteluksi (mainostettuani hetkeä aiemmin miehelleni, miten ihanan seesteisiä ja rauhallisia tuokioita ne nykyään olivat), kysyin esikoiselta, miksi he tekevät niin. ”Sinua me totellaan”, esikoinen tuumasi, ”mutta sinä oletkin ollut koko ajan paikalla! Isu on ollut niin pitkään pois, että nyt me ollaan liian innoissamme tottelemaan häntä.”

Niinpä niin, lapset osaavat olla myös julmia – ja muistuttaa meitä vanhempia kylmäkiskoisesti valinnoistamme. Mutta kuten esikoisenkin päätössanat osoittavat, siinäkin on kyse rakkaudesta.

Lue myös:

• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Viisi leikkivinkkiä villikoille – leikkejä rauhoittumiseen
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!