Hiuksilla on hyvä muisti. Ne muistavat poikkeukselliset ajanjaksot pitkään ja muistuttavat niistä peiliin katsoessa myös kantajaansa. Vaikka yli puolitoista vuotta kestäneestä ”valvomisen vuodestamme” on jo aikaa, hiukseni eivät ole siitä vielä toipuneet. Miten valvominen näkyy hiuksissa?

Vielä Manten syntyessä hiukset voivat hyvin

Elämä hiuskarvassa

Esikoista odottaessani hiukseni kukoistivat. Minulla oli lyhyt, kiiltävä ja terveennäköinen polkkatukka, joka veti itsensä leikkisälle käkkärälle aina kostealla ilmalla.

Monen ensisynnyttäjän tapaan hätkähdin, kun ylimääräisinä päähän jääneet hiukset alkoivat yhtäkkiä lähteä tukoittain. (Kukaan ei ollut koskaan kertonut ilmiöstä!) Hiukset pysyivät kuitenkin terveinä ja hyväkuntoisina ja kasvoivat pituutta vinhaa vauhtia. Pian olinkin taas raskaana ja sain jälleen nauttia raskaushormonien kaunistamista kutreista.

Aika pian Manten syntymän jälkeen kutrit sitten kokivatkin kolauksen. Ei riittänyt, että raskaudessa irtoamattomat hiukset alkoivat lähteä tukkoina, vaan myös Mante osoittautui varsinaiseksi hiustenkiskojaksi. Rintaruokailuun kuului keskeisenä osana tiukka tukkaote, joka piti yleensä siihen asti, että vauva sai revittyä tukistamansa hiusnipun ainakin osittain irti.

Kun perheeseen syntyi ”tukankiskoja”, tarvittiin äitinutturaa

Hiustenhalkomista ja tukankiskontaa

Kokeilin kaikki löytämäni kikat hiustenrepojävauvan torjumiseksi, mutta Mante oppi kieputtamaan kiehkurat irti niin ranskanleteistä kuin äitinutturoista. Ja auta armias, jos yritin estää vauvaa tarttumasta tukkaani: Siitä seurasi vuosituhannen loukkaantuminen ja tuntikausien raivarit.

Hiukseni kuitenkin pitivät pintansa imetysvuoden. Vaikka malli alkoi muistuttaa sieltä täältä kynittyä kananpoikaa, ponihäntä kiilsi ja äitinuttura keikkui komeana takaraivolla. Välillä ihmettelin, miten se oli kaikesta valvomisesta huolimatta mahdollista.

Vauva- ja taaperoaikana lapsemme nimittäin läpikävivät runsaasti uneen vaikuttavia vaiheita: Oli koliikkia, rangankiertymää, unikauhukohtauksia, painajaisia, unissakävelyä ja pahoja laryngiittikohtauksia – milloin mitäkin.

Jossain vaiheessa aloimme kutsua tuota ajanjaksoa leikkisästi ”valvomisen vuodeksi” tietämättä, että se kestäisi lopulta lähemmäs kaksi vuotta. Mies kävi töissä ja minä olin vielä kotona, joten oli luonnollista, että kannoin päävastuun yöheräilyistä. Reilut puolitoista vuotta nukuin keskimäärin kolme tuntia vuorokaudessa.

Puolentoista vuoden valvominen alkoi näkyä hiuksissa viiveellä

Valvominen näkyy hiuksissa

Viimesyksyisellä kampaajakäynnillä koitti viimein totuuden hetki.

”Onko sulle käynyt parin viimeisen vuoden aikana jotain erityisen kuormittavaa?” kampaaja aloitti. ”Sun hiuksesi nimittäin näyttävät siltä. Ne ovat menneet nopeasti tosi huonoon kuntoon.”

Valvomisen vuosi alkoi näkyä hiuksissani viiveellä. Hiukset olivat ohentuneet ja katkeilleet valtavasti – kuin ne olisivat yhtäkkiä väsähtäneet ja menettäneet kaiken elämänkiiltonsa.

Kampaaja kertoi stressin olevan usein syy lisääntyneeseen hiustenlähtöön ja voimakkaaseen hiusten katkeiluun: vaikeat elämäntilanteet, huolet, murheet ja huonosti nukutut yöt. Ja koska hiukset reagoivat viiveellä, vaikutukset näkyvät yleensä vasta joitakin kuukausia akuuteimman tilanteen jälkeen.

Mitä siis opimme? Hiuksilla on hyvä muisti ja epäterveelliset elämäntilanteet näkyvät niissä pitkään. Mutta onneksi hiukset ovat aika pieni hinta kahdesta ihanasta lapsesta.

Ja ne kasvavat takaisin! Ehkä.

Lue myös:

• Äitivaiva nimeltä jännetuppitulehdus
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun esikoinen aikanaan aloitteli uhmaikäänsä, kirjoitin siitä (TÄÄLLÄ) muun muassa havainnoimalla, kuinka monta kertaa ehdin pilata pikku-uhmarini elämän puolessa tunnissa. Nyt meillä asuu taas uhmaikäinen – on tullut Manten vuoro. Hänen uhmassaan on paljon tuttua, mutta myös jotain kovin erilaista kuin isoveljellä aikanaan: Siinä missä esikoinen oli kuin kujeillaan rajoja koetteleva Vaahteranmäen Eemeli, Manten uhma on hyvin verbaalista: Sisällöstä viis – asioista ollaan vähintäänkin sanatasolla eri mieltä!

Oman tahdon ääni on tuottanut löytyessään molemmille lapsillemme päänvaivaa

Haluan, en halua

Esikoinen: ”Mitä maksalaatikossa on?”
Äiti: ”Maksaa.”
Mante: ”Ei maksa!”

Uhma eli tahtoikä on tärkeä kehitysvaihe, jolloin lapsi ottaa ensimmäisen askeleen itsenäistymisen polulla ja alkaa opetella löytämään omaa tahtoaan. Ainakin meillä oman tahdon ääni on tuottanut molemmille lapsille alkuun melkoista päänvaivaa. Tilanteet, joissa Mante saa itse valita, päättyvätkin usein itkuun, kun jo kahdesta vaihtoehdosta valitseminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä: ”Haluan, en halua, haluan, en halua…”

Samalla kun lapsi vähitellen irtautuu vanhemmistaan, hän alkaa harjoittaa itsesäätelyn taitoja: rajoittamista,  rauhoittumista ja kannustamista. Esikoiselle otettiin aikanaan käyttöön rauhoittumispaikka: pehmeällä matolla vuorattu ”maja” portaikon alla, jonne saattoi vetäytyä hetkeksi hengähtämään. Mantella uhma laukeaa yleensä parhaiten halaamalla tai syliin ottamalla.

”Minä itte”, ”haluan, en halua” ja ”ei, ei, ei” ovat meillä suosittuja hokemia tällä hetkellä

Ei, ei, Ei!

Esikoinen: ”Saisinko leivän? Ei voita.”
Mante: ”Voitanpas! Minä voitan!”

Muistan joskus lukeneeni, että uhmaiässä ihmisen aivojen vasen puoli on erityisen aktiivinen. Aivojen oikeaa ja vasenta puolta on karkeasti verrattu toisiinsa kutsumalla oikeaa ”sekä että -puoleksi” ja vasenta ”joko tai -puoleksi”. Oikea (tunne)puoli auttaa siis yhdistelemään asioita ja näkemään kokonaisuuksia, kun taas vasen (järki)puoli erottelemaan ja yksilöimään havaintoja. Teoria tuntuu loogiselta, kun miettii oman tahtonsa kanssa kamppailevaa kaksivuotiasta, jonka tahtominen on niin voimakasta, ettei kokonaisuudessa tunnu enää olevan mitään järkeä.

Esikoinen: ”Niin, pidä järki päässä!”

Mante: ”Ei minulle mitään päähän! Ei pipoa! Ei järkiä päässä!”

Manten uhmasta osansa saa myös isoveli

”Taitaa olla uhmaikää”

Esikoinen: ”En halua enää laskea [pulkkamäessä].”
Mante: ”Lasketaan! Minä lasken! Yksi, kaksi, kolme…”

Uhmaikä on myös merkki rakkaudesta ja usein voimakkain uhma kohdistuukin lähimpiin ihmissuhteisiin. Lastemme isovanhemmilla on tapana naurahtaa, että lapsemme käyttäytyvät heidän kanssaan kuin kullanmurut – aina siihen asti, kun vanhemmat saapuvat paikalle.

Manten uhmasta osansa saa myös esikoinen, rakas isoveli, jota Mante haastaa sanoillaan ja teoillaan jatkuvasti. Välillä mietin, onko nelivuotias esikoisemme hänen kanssaan jopa liian joustava ja kärsivällinen.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: Uhma loppuu jossain vaiheessa. Sitten alkaakin murrosikä – mutta se on jo toinen tarina!

Esikoinen: ”Taitaa olla uhmaikää.”

Mante: ”Eikä ole!”

Esikoinen: ”Onpas.”

Mante: ”Eikä ole!”

[Äiti: ”No ei ole.”]

Mante: ”Onpas!”

Lue myös:

• Uhmaikäisen elämänpilaamislista
• Tänään syödään hymynaamoja – vastaisku nirsoilulle
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!