Elämä hiuskarvassa – miten valvominen näkyy hiuksissa?

Hiuksilla on hyvä muisti. Ne muistavat poikkeukselliset ajanjaksot pitkään ja muistuttavat niistä peiliin katsoessa myös kantajaansa. Vaikka yli puolitoista vuotta kestäneestä ”valvomisen vuodestamme” on jo aikaa, hiukseni eivät ole siitä vielä toipuneet. Miten valvominen näkyy hiuksissa?

Vielä Manten syntyessä hiukset voivat hyvin

Elämä hiuskarvassa

Esikoista odottaessani hiukseni kukoistivat. Minulla oli lyhyt, kiiltävä ja terveennäköinen polkkatukka, joka veti itsensä leikkisälle käkkärälle aina kostealla ilmalla.

Monen ensisynnyttäjän tapaan hätkähdin, kun ylimääräisinä päähän jääneet hiukset alkoivat yhtäkkiä lähteä tukoittain. (Kukaan ei ollut koskaan kertonut ilmiöstä!) Hiukset pysyivät kuitenkin terveinä ja hyväkuntoisina ja kasvoivat pituutta vinhaa vauhtia. Pian olinkin taas raskaana ja sain jälleen nauttia raskaushormonien kaunistamista kutreista.

Aika pian Manten syntymän jälkeen kutrit sitten kokivatkin kolauksen. Ei riittänyt, että raskaudessa irtoamattomat hiukset alkoivat lähteä tukkoina, vaan myös Mante osoittautui varsinaiseksi hiustenkiskojaksi. Rintaruokailuun kuului keskeisenä osana tiukka tukkaote, joka piti yleensä siihen asti, että vauva sai revittyä tukistamansa hiusnipun ainakin osittain irti.

Kun perheeseen syntyi ”tukankiskoja”, tarvittiin äitinutturaa

Hiustenhalkomista ja tukankiskontaa

Kokeilin kaikki löytämäni kikat hiustenrepojävauvan torjumiseksi, mutta Mante oppi kieputtamaan kiehkurat irti niin ranskanleteistä kuin äitinutturoista. Ja auta armias, jos yritin estää vauvaa tarttumasta tukkaani: Siitä seurasi vuosituhannen loukkaantuminen ja tuntikausien raivarit.

Hiukseni kuitenkin pitivät pintansa imetysvuoden. Vaikka malli alkoi muistuttaa sieltä täältä kynittyä kananpoikaa, ponihäntä kiilsi ja äitinuttura keikkui komeana takaraivolla. Välillä ihmettelin, miten se oli kaikesta valvomisesta huolimatta mahdollista.

Vauva- ja taaperoaikana lapsemme nimittäin läpikävivät runsaasti uneen vaikuttavia vaiheita: Oli koliikkia, rangankiertymää, unikauhukohtauksia, painajaisia, unissakävelyä ja pahoja laryngiittikohtauksia – milloin mitäkin.

Jossain vaiheessa aloimme kutsua tuota ajanjaksoa leikkisästi ”valvomisen vuodeksi” tietämättä, että se kestäisi lopulta lähemmäs kaksi vuotta. Mies kävi töissä ja minä olin vielä kotona, joten oli luonnollista, että kannoin päävastuun yöheräilyistä. Reilut puolitoista vuotta nukuin keskimäärin kolme tuntia vuorokaudessa.

Puolentoista vuoden valvominen alkoi näkyä hiuksissa viiveellä

Valvominen näkyy hiuksissa

Viimesyksyisellä kampaajakäynnillä koitti viimein totuuden hetki.

”Onko sulle käynyt parin viimeisen vuoden aikana jotain erityisen kuormittavaa?” kampaaja aloitti. ”Sun hiuksesi nimittäin näyttävät siltä. Ne ovat menneet nopeasti tosi huonoon kuntoon.”

Valvomisen vuosi alkoi näkyä hiuksissani viiveellä. Hiukset olivat ohentuneet ja katkeilleet valtavasti – kuin ne olisivat yhtäkkiä väsähtäneet ja menettäneet kaiken elämänkiiltonsa.

Kampaaja kertoi stressin olevan usein syy lisääntyneeseen hiustenlähtöön ja voimakkaaseen hiusten katkeiluun: vaikeat elämäntilanteet, huolet, murheet ja huonosti nukutut yöt. Ja koska hiukset reagoivat viiveellä, vaikutukset näkyvät yleensä vasta joitakin kuukausia akuuteimman tilanteen jälkeen.

Mitä siis opimme? Hiuksilla on hyvä muisti ja epäterveelliset elämäntilanteet näkyvät niissä pitkään. Mutta onneksi hiukset ovat aika pieni hinta kahdesta ihanasta lapsesta.

Ja ne kasvavat takaisin! Ehkä.

Lue myös:

• Äitivaiva nimeltä jännetuppitulehdus
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Isivaihe – kun vain toinen vanhemmista kelpaa
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!